Kommunistinen Internationale

1919


Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kommunistinen Internationale». Frams Förlag, Rolanders Boktryckeri, Stockholm 1919
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

 


Kolmannen (kommunistisen) internationalen perustava kokous

pidettiin maaliskuun 2–6 p:nä 1919 Moskovassa. Tilaisuudessa oli edustettuna 18 eri kommunistista puoluetta ympäri maailman, niiden mukana Suomen Kommunistinen Puolue. Huolimatta siitä, että eri kapitalistimaiden hallitukset olivat matkalla vanginneet useita edustajia, nousi kongressin äänioikeutettujen edustajain lukumäärä 230:neen.

Kongressin käänteentekevään merkitykseen ja siellä laadittujen päätöslauselmien, julistusten ja teesien kantavuuteen katsoen julkaistaan ne tässä kirjaseksi koottuna. Elimellisen yhteytensä takia seuraa mukana myös Leninin avoin kirje Europan ja Amerikan työläisille.

Tutustukaa tarkkaan niihin, proletaaritoverit!

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Leninin avoin kirje

Europan ja Amerikan työläisille.

Toverit! Elokuun 20 p:nä kirjoittamani kirjeen lopussa kirjoitin amerikkalaisille työläisille, että me olemme piiritetyssä linnoituksessa, niinkauan kunnes muut kansainvälisen sosialismin vallankumoukselliset armeijat tulevat meitä auttamaan. Lisäsin, että työläiset tulevat luopumaan Gompers'ista ja Renner'istä. Työläiset lähenevät hitaasti, mutta varmasti bolschevistista taktiikkaa.

Näiden sanojen kirjoittamisesta ei vielä ole kulunut viittä kuukautta ja voipa sanoa, että tällä ajalla köyhälistön maailmanvallankumous arvaamattoman nopeasti on kypsynyt, työväestön eri maissa siirtyessä kommunismiin ja bolschevismiin.

Silloin, elokuun 20 p:nä 1918, taisteli meidän bolschevikipuolueemme päättävästi vanhaa Internationalea vastaan vuosilta 1889–1914, joka kurjalla tavalla teki vararikon imperialistisen sodan aikana v. 1914–1918. Ainoastaan meidän puolueemme astui päättävästi uutta tietä, erkani sosialismista ja sosialidemokratiasta, joka oli häväissyt itsensä liittymällä rosvoporvaristoon, astui kommunismiin, irtausi pikkuporvarillisesta uudistuksesta ja opportunismista, joka kokonaan on hapattanut ja edelleen hapattaa virallisen sosialidemokratian ja sosialistisen puolueen, — astui proletaariseen ja vallankumoukselliseen menettelytapaan.

Nyt, tammikuun 12 pnä 1919,

näemme jo koko joukon kommunistisia työväenpuolueita,

ei ainoastaan entisen tsaarivallan alueella, kuten Liivinmaalla, Suomessa, Puolassa, vaan myöskin Länsi-Europassa: Itävallassa, Unkarissa, Hollannissa ja lopulta Saksassakin. Kun saksalainen Spartacus-liitto yli koko maailman tunnettuine johtajineen, sellaisine todellisine työväenliikkeen kannattajineen kuin Liebknecht, Rosa Luxemburg, Klara Zetkin, Franz Mehring, lopultakin erkanivat Scheidemannin ja Südekumin tapaisista sosialistipettureista, näistä sosiali-shauvinisteista (sanoissa sosialisteja, mutta teoissa shauvinisteja), jotka ikuisiksi ajoiksi ovat häväisseet itsensä liittymällä Saksan ryöstöporvareihin ja Wilhelm II:seen, kun »Spartacusliitto» nimitti itsensä Saksan kommunistiseksi puolueeksi, silloin perustettiin todellinen proletaarinen, todellinen kansainvälinen, todellinen vallankumouksellinen kolmas Internationale;

Kommunistisesta Internationalesta tuli todellisuus.

Muodollisesti ei tätä perustamista vielä vahvistettu, mutta todellisuudessa on kolmas Internationale jo toiminnassa.

Nyt ei kukaan tietoinen työmies, ei kukaan rehti sosialisti voi olla näkemättä mihin katalaan petokseen sosialismia vastaan ovat tehneet itsensä syypäiksi ne, jotka, kuten menschevikit ja sosialivallankumoukselliset Venäjällä, kuten Scheidemann ja Südekum Saksassa, Renaudel ja Vandervelde Ranskassa, Henderson ja Webbit Englannissa, Gompers ja kumpp. Amerikassa, kannattivat »omaa» porvaristoaan sodassa 1914–1918. Tämä sota on täydellisesti osoittautunut olevansa imperialistinen ja vanhoillinen ryöstösota, niinhyvin Saksan puolelta kuin englantilaisten, ranskalaisten, italialaisten ja amerikkalaisten kapitalistien puolelta. Nämät rupeavat nyt keskenään riitelemään voiton jaosta, Turkinmaan ja Venäjän, Afrikan ja polynesialaisten siirtomaitten jaosta, Balkanista j.n.e. Wilsonin ja wilsonilaisten teeskentelevät korulauseet »demokratiasta» ja »kansakuntain liitosta» paljastuvat nopeasti, nähdessämme ranskalaisen yläluokan valtaavan vasemmanpuoleisen Reinin rannan, nähdessämme, että Turkki (Sofia, Mesopotamia) ja osia Venäjänmaasta (Siperia, Arkangelsk, Baku, Krasnovodsk, Ashabad j.n.e.) joutuu ranskalaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten kapitalistien valloittamiksi, kun näemme, että rosvottu saalis aikaansaa yhä lisääntyvän vihamielisyyden Italian ja Ranskan välillä, Ranskan ja Englannin välillä, Englannin ja Amerikan, Amerikan ja Japanin välillä.

Näitten raukkamaisten puoluetinkijöitten rinnalla, jotka ovat ahdettu täyteen porvarillisen demokratian ennakkoluuloja, näitten sosialistien rinnalla, jotka eilen puolustivat imperialistisia hallituksiaan ja tänään rajoittuvat panemaan platoonisia »vastalauseita» sekaantumista vastaan Venäjän asioihin, — näitten rinnalla

kasvaa ententemaissa niiden luku, jotka ovat kääntyneet kommunismin tielle,

Macleanin, Debs'in, Loriot'n, Lazzarin, Serratin tielle — sellaisten, jotka käsittävät, että ainoastaan porvariston kukistaminen, porvarillisten parlamenttien hävittäminen, ainoastaan neuvostovalta ja köyhälistön diktatuuri voi tehdä lopun imperialismista ja lujentaa sosialismin voiton, lujentaa pysyvän rauhan.

Silloin, elokuun 20 p:nä 1918, pysytteli sosialistinen vallankumous Venäjän rajain sisällä ja neuvostovalta, s.t.s. koko valtion valta työväen, sotaväen ja talonpoikain edustajiston käsissä näytti vielä olevan, ja tosiasiassa olikin puhdas venäläinen laitos.

Nyt, tammikuun 20 p:nä 1919, voimme huomata voimakasta neuvostovaltaa ei ainoastaan entisen tsaarivaltakunnan eri osissa, kuten Liivinmaassa, Puolassa, Ukrainassa, vaan myöskin länsi-europpalaisissa maissa, niinhyvin puolueettomissa (Sveitsi, Hollanti, Norja) kuin myös sodan sortamissa (Itävalta, Saksa). Saksalainen vallankumous, joka on erittäin tärkeä ja luonteenomainen, se kun tapahtuu enimmän kehittyneessä kapitalistisessa maassa, sai heti »neuvosto»-muodon. Koko saksalaisen vallankumouksen kehityskulku ja erittäinkin spartakuslaisten, s. t. s. köyhälistön rehellisten ja ainoain edustajain taistelu petosjoukkuetta, Scheidemanneja ja Südekumeja vastaan, näiden liittoutumista vastaan porvariston kanssa — kaikki tämä osoittaa miten kysymys Saksan oloista historiallisesti on asetettava:

Neuvostovalta vaiko porvarillinen parlamentti,

millä nimilapulla (»kansallis»- vaiko »lakiasäätävänä» kokouksena) tämä sitte esiintyykin.

Siinä kysymyksen maailmanhistoriallinen muodostus. Nyt tämän voi ja on velvoitettu sanomaan ilman minkäänlaista liioittelua.

»Neuvosto»-valta on toinen maailmanhistoriallinen askel tai etappi köyhälistön diktatuurin kehitystä kohti. Ensimäinen askel oli Pariisin kommuuni. Marxin taidokas selvittely tämän kommunin sisällöstä ja merkityksestä kirjassaan »Ranskan kansalaissodat»[1] osoittaa, että kommuuni synnytti uuden valtiomuodon, köyhälistön valtion. Jokainen valtio nykyisenä aikana, kansanvaltaisinkin tasavalta, ei ole muuta kuin laitos millä yksi luokka sortaa kaikkia muita. Köyhälistön valtio on se laitos millä köyhälistö painaa alas porvariston. Tämä sorto on välttämätöntä, koska tilanomistajat ja kapitalistit, koko porvaristo ja kaikki sen puolustajat eivät häikäile mitään keinoja, kauheimpia ja epätoivoisimpiakin, kun heidän suistamisensa alkaa, kun aletaan riistää riistäjiä itseään.

Niinkauan kuin kapitalistien omaisuutta ja valtaa suojellaan, on porvarillinen parlamentti, kansanvaltaisinkin kansanvaltaisimmassa tasavallassa, laitos millä pieni joukko riistäjiä tukahuttaa miljoonain työmiesten äänet. Sosialistien, jotka taistelevat työväen vapauttamiseksi riistosta, täytyy käyttää porvarillisia parlamentteja puhujalavana, perustana propagandaa, järjestäytymistä varten niinkauan kuin taistelumme pysyttäytyy porvarillisen järjestyksen rajoissa. Nyt, kun maailmanhistoria on asettanut päiväjärjestykseen kysymyksen koko tämän järjestyksen hävittämisestä, riistäjäin murskaamisesta ja poistamisesta, siirtymisen kapitalismista sosialismiin, — jäätäisiinkö nyt porvarilliseen parlamentarismiin, porvarilliseen demokratiaan, esittämällä tätä demokratiana yleensä, sekoittamalla sen porvarillisen luonteen, unhoitettaisiinko, että yleinen äänioikeus, niinkauan kuin kapitalistien omaisuutta suojellaan, on porvarillisen valtion ase — tämä merkitsee köyhälistön häpeällistä pettämistä, liittymistä sen luokkavihollisiin, petturiksi ja luopioksi tulemista.

Kolme maailmansosialismin eri suuntaa,

joista bolchevismilehdistö väsymättä puhui jo v. 1915, on nyt edessämme täydessä selvyydessään Saksassa tapahtuneen verisen taistelun ja kansalaissodan valaisemina.

Karl Liebknecht — tämä nimi on tuttu kaikkien maitten työväelle. Kaikkialla, mutta erittäinkin ympärysvaltain maissa on se vertauskuvana, johtajan antautumisesta työväenluokan etujen hyväksi. Tuo nimi on vertauskuva leppymättömästä sodasta imperialismia vastaan — ei sanoissa, vaan teoissa, taistelussa, jossa ollaan valmiina uhreihin silloinkin, kun »oma» maa joutuu imperialististen voittajain haltioitumaksi. Liebknechtin ja »spartacistien» nimiin liittyy kaikki, mikä Saksan sosialistien keskuudessa on säilynyt puhtaana ja vallankumouksellisena, kaikki mikä on parhainta köyhälistön keskuudessa, omaa vakaumusta riistettyjen joukoissa, joissa kapinanajatus kiehuu ja joiden keskuudesta vallankumous nousee.

Liebknechtiä vastassa seisoo Scheidemannin ja Südekumin kannattajia sekä koko joukko inhottavia keisarius- ja porvarilakeijoja. He ovat samanlaisia sosialismin pettureita kuin Gompers, Victor Berger, Henderson, Webbit, Renaudel ja Vandervelde. Tämä on se työväenluokan kermakerros, minkä yläluokka on ostanut, ja joita me, bolschevikit, viitaten Venäjän Südekumeihin, menschevikeihin, kutsuimme »yläluokan asiamiehiksi työväenliikkeessä», mikä nimitys Amerikassa mitä sattuvimmin kuuluu: »labor leutenauts of the capitalist class» (kapitalistiluokan työväenluutnantit). Tähän ilmiöön on pukeutunut uusin muoto sosialistipetturuutta, sillä kaikissa sivistyneissä maissa riistää porvaristo — joko sorron kuutta siirtomaissa tai kiskomalla taloudellisia »voittoja» muodollisesti riippumattomista heikommista maista — riistää oman maan monenkertaisesti lukuisampaa väestöä. Tästä seuraa imperialistiselle porvaristolle taloudellinen mahdollisuus »liikavoittoon» ja että se osittain saattaa käyttää tuota liikavoittoa lahjoakseen työväen sosialistisen kermakerroksen, muuttaakseen proletariaatin edistysmieliseksi, vallankumousta pelkääväksi pikkuporvaristoksi.

Spartakistien ja Scheidemannien välillä heiluvat »kautskylaiset», Kautskyn kannattajat, sanoissa »riippumattomat», mutta teoissa enimmän riippuvaisia, kaikissa suhteissa ja kaikilla aloilla riippuvaisia tänään porvaristosta ja Scheidemanneista, huomenna taasen spartakisteista, osittain seuraten edellisiä, osittain jälkimäisiä, ollen joukkoa ilman aatteita, ilman luonnetta, ilman politiikkaa, ilman omaatuntoa, tinkijöitten yhdistelmä elävänä ruumiillistumana. Sanoissa he tunnustavat sosialistisen vallankumouksen, mutta itse asiassa he eivät sen alettua voi sitä käsittää, vaan luopioitten tavoin puolustavat »demokratiaa» yleensä, s.t.s. todellisuudessa puolustavat porvallista demokratiaa.

Kaikissa kapitalistisissa maissa

jokainen ajatteleva työläinen näkee tämän petollisen aseman,

joka on yhtäpitävä kansallisten ja historiallisten edellytysten kanssa, näkee nämät kolme perussuuntaa sosialistien ja syndikalistien keskuudessa, sillä imperialistinen sota ja köyhälistön maailmanvallankumouksen alkaminen luo koko maailmassa samanlaisia poliittisia aatevirtauksia.

 

*

 

Edellä olevat rivit kirjoitin ennen Scheidemann–Ebertin hallituksen eläimellisen raakaa Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin murhaa. Nämät pyövelit, joka tekevät lakeijanpalveluksia porvaristolle, jättivät saksalaisten kapitalistien pyhää omistusoikeutta vaalivien valkokaartilaisten huoleksi Rosa Luxemburgin lynkkaamisen ja Karl Liebknechtin selkään ampumisen sillä ilmeisesti väärällä syytöksellä, että tämä olisi koettanut »karata». (Venäläinen tsarismi, joka v. 1905 verisesti kukisti vallankumouksen, keksi monesti tämän valhesyyn ampuakseen vankeja, ilmoittaen, että he olivat koettaneet »karata»), — Samalla myönsivät nämät pyövelit valkokaartilaisille sellaisen auktoriteetin, kuin eivät he olisi syylliset mihinkään, aivan kuin heidän hallituksensa olisi puolueitten yläpuolella. Ei löydä sanoja leimatakseen näitä kauheita rikoksia, joihin nämät sosialisteiksi itseään kutsuvat ovat tehneet itsensä syypääksi. Nähtävästi historia on valinnut sellaisen tien mikä pakottaa nämät »kapitalistiluokan työväenluutnantit» kulkemaan ratansa päähän asti eläimellisissä, raaoissa ja kauheissa teoissa. Lyhytnäköiset kautskylaiset puhukoot tehdessään »Die Freiheit» (Vapaus) »tuomioistuimesta» johon kuuluisi »kaikki sosialistiset» puolueet (he kutsuvat edelleen scheidemanneja, murhaajia, näitä orjamaisia lakeijasieluja sosialisteiksi). Nämät tyhmyyden ja pikkuporvarillisen raukkamaisuuden urhot eivät käsitä edes sitä, että tuomioistuin on valtiollisen vallan muoto, mutta että taistelu ja kansalaissota Saksassa ratkaisee kerta kaikkiaan kenen käsiin tämä valta on joutuva: porvaristolleko, jota Scheidemannit »palvelevat» pyöveleinä ja pogrominjärjestäjinä, kautskylaiset taasen »puhtaan demokratian» ylistäjinä, vaiko köyhälistölle, joka suistaa riistäjä-kapitalistit ja taittaa heidän vastustuksensa.

Proletaarisen maailman internationalen parhaat miehet kansainvälisen sosialistisen

vallankumouksen unhottumattomat johtajat ovat kaatuneet,

mutta heidän verensä kehottaa uusia ja yhä uusia työväen joukkoja raskaaseen taisteluun, ei elämästä vaan kuolemasta. Ja tämä taisto johtaa voittoon. Kesällä 1917 kestimme me »heinäkuun päivät», jolloin venäläiset scheidemannit, menschevikit ja sosialivallankumoukselliset verhosivat valkokaartilaisten voiton bolschevikeista kutsumalla sitä »valtiomahdin» voitoksi, — jolloin kasakat Pietarin kaduilla tappoivat työmies Voinovin bolschevististen julistusten levittämisestä, kokemuksesta tiedämme, kuinka pian porvariston ja heidän orjainsa »voitot» parantavat joukkoja uskomasta porvarilliseen demokratiaan, »koko kansan äänioikeuteen» j. m. s.

Ympärysvaltain porvaristo- ja hallituspiireissä voi nyt nähdä jonkunlaista horjumista. Osittain nähdään, että ympärysvaltain joukkojen hajaantuminen Venäjällä, missä he auttavat valkokaartilaisia edistämällä mustinta monarkismia ja tilanomistaja-taantumusta, nähdään, että jatkuva sotilaallinen sekaantuminen ja painostaminen vaatisi miljoonamiehisen valloitusarmeijan pitkäksi aikaa, ja että tämä olisi varmin tie köyhälistön vallankumouksen siirtämiseksi ympärysvaltioihin. Saksalaisten valloitusjoukkojen esimerkki Ukrainassa on riittävän vakuuttava.

Toinen osa porvaristoa ympärysvalloissa pitää yhä kiinni sotilaallisesta sekaantumisesta Venäjän asioihin, »taloudellisesta saarrosta (Clemenceau) ja neuvostovallan kukistamisesta. Koko se sanomalehdistö, mikä palvelee tätä porvaristoa, s.t s. suurin osa kapitalistien ostamasta Englannin ja Ranskan sanomalehdistöstä, ennustaa pikaista neuvostovallan romahdusta, nälän kauhuja, valehtelee »epäjärjestyksistä» ja neuvostovallan avuttomuudesta. Valkokaartilaisten tilanomistajain, kapitalistien sotajoukot, joille entente hankkii upseereja, sotatarpeita, rahaa ja apujoukkoja, eristävät Venäjän nälkäänäkevät keskukset ja pohjoisosan viljaseuduista, Siperiasta ja Donin alueesta.

Pietarin ja Moskovan, Ivanov-Vosnesenskin ja muitten työväen keskusten nälkä on itse asiassa suuri.

Koskaan eivät työväenjoukot ole saaneet kärsiä sellaista kurjuutta,

sellaista nälkää kuin mihin ympärysvaltain sotilaallinen sekaantuminen ne nyt tuomitsee (sekaantuminen on peitetty sillä, etteivät he muka lähetä »omia» joukkojaan, vaikka »mustia» yhä edelleen lähetetään ja heille sotatarpeita, rahaa, upseereja). Joukot eivät kestäisi tällaista kurjuutta, elleivät käsittäisi puolustavansa sosialismin tuloksia niinhyvin Venäjällä kuin koko maailmassa.

Ympärys- ja valkokaartilaisjoukkojen hallussa on Arkangelsk, Perm, Donin Rostov, Baku, Ashabad, mutta »neuvostovalta» on ottanut haltuunsa Riian ja Harkovin, Lätinmaa ja Ukraina siirtyvät neuvostovaltaan. Työväki huomaa, etteivät suuret uhrit ole olleet turhia, että

neuvostovalta voittaa ja levenee,

kasvaa ja vahvistuu koko maailmassa, jokainen raskaan taistelun ja uhrautumisen kuukausi lujentaa neuvostovallan aBiaa koko maailmassa, heikontaen sen vastustajia, riistäjiä.

Kieltämättä on riistäjillä vielä jälellä voimia käytettävissä murhauttaakseen ja tappaakseen köyhälistön maailmanvallankumouksen parhaat johtajat, monistuttaakseen työväen uhreja ja kärsimyksiä valloitetuissa maissa ja alueilla. Mutta koko maailman riistäjillä ei ole riittäviä voimia voittaakseen köyhälistön maailmanvallankumousta, mikä vapauttaa ihmiskunnan pääoman ikeestä, alati uusiutuvista ja torjumattomista imperialistisista sodista kapitalismin hyväksi.

Tammikuun 21 pnä 1919.
N. Lenin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Todellinen internationale elpyy uudelleen.

Kehoitus ensimäisen Kommunistisen Internationalen kokoontumiseksi.

Toverit!

Allekirjoittaneet puolueet ja järjestöt katsovat välttämättömäksi uuden vallankumouksellisen Internationalen ensimäisen kokouksen kokoonkutsumisen. Sodan ajalla ja vallankumouksen kuluessa kävi vihdoinkin selväksi, ettei ainoastaan vanhat sosialistiset puolueet ole tehneet vararikkoa ja niiden mukana toinen Internationale sekä että vanhan sosialidemokratian keskusta-ainekset (n.s. »sentteri») oli kykenemätön aktiiviseen, vallankumoukselliseen toimintaan, vaan että nyt myös jo aivan selvästi näkyy uuden, todella vallankumouksellisen Internationalen ääriviivat. Maailmanvallankumouksen mahtava, nopea kulku, joka luo uusia probleemeja; vaara tämän vallankumouksen tukahtumisesta kapitalististen valtioitten liittoutumisen kautta, jotka teeskennellyillä syillä järjestävät »kansakuntain liittoa»; sosialiluopioitten yritys kokoontua, ja annettuaan toisilleen »amnestian» hallitustensa ja yläluokkansa hyväksi vielä kerran koettaa pettää työväenluokkaa, ja, lopuksi mahtavan vallankumouksellisesta kokemuksesta keräytyvän ainehiston kerääntyminen ja kansainvälistyttäminen käskee meitä tekemään alotteen vallankumouksellisten köyhälistöpuolueitten kokoonkutsumiseksi kansainväliseen kongressiin.

 

I. Päämaali ja taktiikka.

Mielestämme on uusi Internationale muodostettava siten, että hyväksytään perustaksi seuraavat periaatteet, jotka tässä esitämme Saksan Spartakus-liiton ja Venäjän kommunistisen puolueen (bolschevikkien) ohjelmain mukaisesti.

1. Nykyinen aikakausi on hävityksen ja koko maailman kapitalistisen järjestelmän ja sekasorron aika, ja tulee merkitsemään koko europalaisen kulttuurin hävitystä, ellei kapitalismia kaikkine selvittämättömine vastakohtineen hävitetä.

2. Köyhälistön tehtävänä on nyt oleva viipymätön vallanottaminen käsiinsä. Vallan käsiinsäottaminen merkitsee porvariston valtiomahdin hävitystä ja uuden proletaarisen valtiolaitoksen järjestämistä.

3. Tämän uuden valtiokoneiston tulee toteuttaa työväen luokan diktatuurin (ja erinäisillä seuduilla sitäpaitsi maaseudun puoliköyhälistön, s.t.s. talonpoikaisköyhälistön), siis järjestelmällisesti painaa alas riistäviä luokkia ja olla keinona heidän pakkoluovutukseensa. Ei mitään väärää, porvarillista demokratiaa — tämä väärä muoto on raha-ylimystön, herravallan — muodollisine tasa-arvoisuuksineen, vaan köyhälistön demokratia, jolla on mahdollisuus toteuttaa vapaus työtätekeville joukoille, ei parlamentarismia, vaan joukkojen itsehallintoa heidän valitsemainsa edustajain kautta; ei kapitalistista virkavaltaa, vaan hallinto-organeja, joita joukot itse ovat pystyttäneet, heidän itsensä todella ottaessa osaa maan hallintoon ja sosialistiseen uudistustyöhön — sellaisen tulee köyhälistövallan muodon olla. Neuvostovalta tai muu samanlainen hallitusjärjestelmä on sen näkyvä muoto.

4. Köyhälistön diktatuurin tulee olla vipusin viipymättömään pääoman pakkoluovutukseen ja yksityisomaisuuden poistamiseen tuotantovälineihin nähden, tekemällä ne yleiseksi kansan omaisuudeksi. Sosialiseeraus (yksityisomaisuuden poistaminen ja sen tekeminen köyhälistövaltion omaisuudeksi, mitä työväenluokka sosialistisesti hoitaa), suurteollisuuden ja sen järjestämien keskusten ja pankkien sosialiseeraus, kapitalistisen maanviljelystuotannon takavarikoiminen; tukkukaupan monopoliseeraus; kaupunkien ja maaseudun mahtavain rakennusten sosialiseeraus; työväen hallituksen pystyttäminen ja taloudellisten toimitsijain keskittäminen proletaarisen diktatuurin elimiin — siinä pääasialliset tehtävät.

5. Sosialistisen vallankumouksen suojelemista varten, puolustaakseen sitä ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan, avustaakseen muitten maitten taistelevaa köyhälistöä j.n.e. on välttämätöntä täydelleen riisua aseet porvaristolta ja sen asiamiehiltä ja yleisesti asestaa köyhälistö.

6. Maailman tilanne vaatii viipymätöntä parhainta mahdollista yhteisvaikutusta vallankumouksellisen köyhälistön eri osastojen välillä ja täydellisintä yhdistymistä kaikkien niitten maitten välillä, joissa vallankumous jo on voittanut.

7. Tärkein toimintamuoto on köyhälistön jonkkotoiminta aiua aseelliseen taisteluun asti pääoman valtiovaltaa vastaan.

 

II. Suhde sosialistisiin puolueihin.

8. Vanha Internationale on hajaantunut kolmeen pääryhmään: ilmeiset sosialishauvinistit, jotka koko imperialistisen sodan ajan v. 1914–1918 kannattivat porvaristoaan ja näyttelivät kansainvälisen työväenvallankumouksen pyövelin osaa; keskusta, jonka teoreettisena johtajana Kautsky esiintyy, ja joka sulkee itseensä yleensä horjuvat ainekset, joiden on mahdoton seurata minkäänlaisia määrättyjä suuntaviivoja, vaan joskus esiintyvät suorastaan pettureina; sekä lopuksi vallankumouksellinen vasemmisto.

9. Mitä tulee sosialishauvinisteihin, jotka kaikkialla ja erittäinkin kriitillisissä tilanteissa esiintyvät ase kädessä köyhälistön vallankumousta vastaan, ei heitä vastaan voi ajatella muuta kuin säälimätöntä taistelua. Keskustaa vastaan sellaista taktiikkaa, mikä on omiaan siitä eroittamaan vallankumoukselliset ainekset sitä armottomasti arvostelemalla ja paljastamalla johtajia. Erittäin tärkeätä on järjestöjen pitäminen määrätyllä kehitysasteella ollen erillään keskustasta.

10. On tarpeellista yhtyä niihin aiueksiin työväen vallankumouksellisessa liikkeessä, mitkä eivät ennestään ole liittyneet sosialistiseen puolueeseen, mutta nyt ovat täysin proletaarisen diktatuurin puolella sen neuvostovaltamuodossa. Sellaisia ovat etupäässä työväenliikkeen syndikalistiset ainekset.

11. Lopultakin on välttämätöntä ottaa mukaan kaikki ne köyhälistöryhmät ja järjestöt, jotka, vaikkakaan eivät avoimesti ole yhtyneet vasemmistoon, vallankumoukselliseen virtaukseen, kuitenkin kehityksessään ovat osoittaneet tähän suuntaan meneviä virtauksia.

12. Sanalla sanoen on meidän ehdotuksemme, että kokoukseen ottaisivat osaa seuraavain puolueitten, ryhmäin ja aatevirtausten edustajat (oikeutettuina täyteen jäsenyyteen Kolmannessa Internationalessa tulee olemaan jokainen kokonainen sen perustalla seisova puolue): 1. Spartacus-liitto, (Saksa). 2. Kommunistinen puolue (bolschevikit), Venäjä. 3. Kommunistinen puolue Saksan Itävallassa. 4. Sama Unkarissa. 5. Sama Puolassa. 6. Sama Suomessa. 7. Sama Virossa. 8. Sama Lätinmaalla. 9. Sama Liivinmaalla. 10. Sama Valko-Venäjällä. 11. Sama Ukrainassa. 12. Vallankumoukselliset ainekset tsekkiläisessä sosialidemokratiassa. 13. Bulgarian sosialidemokratinen puolue (ahdassydämiset). 14. Rumanien sos. dem. puolue. 15. Serbian sosialistisen puolueen vasemmisto. 16. Ruotsin solialidemokratinen vasemmistopuolue. 17. Norjan sos. dem. puolue. 18. Tanskan sosialistinen työväenpuolue. 19. Hollannin kommunistinen puolue. 20. Belgian työväenpuolueen vallankumoukselliset ainekset. 21 ja 22. Ranskan sosialististen ja syndikalististen liikkeiden ryhmät ja järjestöt, pääasiassa Loriot'hon yhtyneet. 23. Sveitsin vasemmistososialistit. 24. Italian sosialistinen puolue. 25. Vasemmistoainekset Espanjan sos. dem. puolueessa. 26. Sama Portugalissa. 27. Britanian sosialistinen puolue (erittäinkin Mac Leanin suunnan kannattajat). 28. Sosialistinen työväenpuolue (S. L. P.) Englannissa. 29. I. W. W. (Industrical Workers of the World) Englannissa. 30. I. W. of Great Britain. 31. Vallankumoukselliset ainekset Englannin »shop Steward »-liikkeessä. 32. Vallankumoukselliset ainekset Irlannin työväenjärjestöissä. 33. Social Labor Party of America (S. L. P.). 34. Amerikan Socialist Party'n vasemmistoainekset (S. P.), erittäinkin Debs'in ja sosialistisen aatteen levittämisliiton suunnan kannattajat. 35. I. W. W. of America. 36. I. W. W. of Australia. 37. Workers International Industrical Union (W. I. I. U.) (Amerika). 38. Tokion ja Yokohaman sosialistiset ryhmät (Katayaman edustamina). 39. Sosialistinen Nuorisointernationale.

 

III. Järjestymiskysymys ja puolueen nimi.

13. Kolmannen Internationalen perusta on muodostettu siten, että eri osissa Europpaa jo on perustettu ryhmiä ja järjestöjä samoin ajatelevien kesken, jotka yhtyvä samaan ohjelmaan ja laajalti katsoen seuraavat samoja toimintamuotoja. Tämä koskee etupäässä spartakisteja Saksassa ja monien muitten maitten kommunistisia puolueita.

14. Kokouksen on pantava alkuun yhteinen taistelujärjestö, joka samalla on alinomainen yhdistävä side ja johdonmukaisesti johtaa toimintaa, on kommunistisen Internationalen keskus, joka kussakin eri maassa määrää liikkeen toiminnan vallankumouksen yhteisten etujen mukaisesti kansainvälisten mittain mukaan. Järjestäymisen, edustuksen y.m. muodot valmistetaan ja määrätään kokouksessa.

15. Kokouksen on otettava nimekseen »Kommunistisen Internationalen ensimäinen kongressi», jonka osina eri puolueet ovat. Jo Marx ja Engels katsoivat nimityksen »sosialidemokraatti» teoreettisesti vääräksi. Sosialidemokratisen »Internationalen» häpeällinen vararikko vaatii pesäeroa tässäkin suhteessa. Ja sitäpaitsi muodostaa tuon suuren liikkeen pohjan joukko puolueita, jotka ovat ottaneet kommunismin nimen.

Ylläolevan perusteella ehdotamme, että kaikki veljespuolueet ja järjestöt ottavat päiväjärjestykseen kysymyksen kansainvälisen kommunistisen edustajakokouksen kokoonkutsumisesta.

Toverillisella tervehdyksellä:

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kommunistisen Internationalen manifesti.[2]

Koko maailman köyhälistölle!

Seitsemänkymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä, kun kommunistinen puolue maailmalle julkaisi ohjelmansa manifestin muodossa, minkä olivat kirjoittaneet köyhälistön vallankumouksen suurimmat oppimestarit: Karl Marx ja Friedrich Engels. Jo siihen aikaan ympäröi kommunismia, joka tuskin oli ehtinyt astua näyttämölle, ärsytys, valhe, viha ja vaino omistavain luokkain puolelta, jotka tässä, ja aivan oikein,

aavistivat kuolinvihollisensa.

Kuluneiden seitsemän vuosikymmenen aikana on kommunismin kehitys kulkenut vaikeita polkuja: esiinastumisen myrskyhyökkäys, mutta myös vastoinkäymisen ajanjaksoja, menestyksiä, mutta myös raskaita tappioita. Pohjaltaan kulki kuitenkin kehitys kommunistisessa manifestissa ennustettua tietä. Viimeisen ratkaisevan taistelun ajanjakso tuli myöhemmin kuin yhteiskunnallisen vallankumouksen apostolit olivat odottaneet ja toivoneet. Mutta aika on nyt tullut. Me, kommunistit, Europan eri maitten, Amerikan ja Aasian vallankumouksellisen köyhälistön edustajat, kokoontuneina neuvostovallan Moskovassa, tunnemme ja katsomme olevamme sen asian seuraajia ja täyttäjiä, jonka ohjelma julkaistiin seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten. Tehtävämme on yhdistää työväenluokan vallankumoukselliset kokemukset, puhdistaa liikkeestä opportunismi ja sosialipatriotismi, kerätä kaikki maailmanköyhälistön vallankumoukselliset voimat ja siten helpottaa ja jouduttaa kommunistisen vallankumouksen voittoa.

 

*

 

Nyt, kun Europpa on pirstaleinen ja savuavain raunioitten peittämä, hakevat hävyttömimmät palon aiheuttajat sotaan syyllisiä. Heidän takanaan seisovat heidän professorinsa, parlamentti- ja sanomalehtimiehensä, sosialipatriootit ja muut yläluokan loiseläjät.

Sosialismi oli ennustanut imperialistisen sodan välttämättömyyden

ja nähnyt syyn tähän sotaan olevan molempain voimaryhmäin omistavain luokkain pohjattomassa ryöstönhalussa ja kaikissa kapitalistisissa maissa ylipäänsä. Kaksi vuotta ennen sotaa ovat vastuunalaiset — kaikkien maitten sosialistiset johtajat Baselin kongressissa poltinmerkillä maininneet imperialismin tulevan sodan aiheuttajana ja uhkasivat yläluokkaa yhteiskunnallisella vallankumouksella köyhälistön kostona militarismin rikoksista. Nyt, viiden vuoden kokemuksen jälkeen, kun historia on paljastanut Saksan rosvoamisen ja ententen yhtä rikolliset teot, jatkavat ententemaitten valtiososialistit yhdessä hallitustensa kanssa yhä vallasta suistetun Saksan keisarin paljastamista. Enemmänkin, Saksan sosialipatriootit, jotka elokuussa 1914 selittivät hohenzollerilaisten diplomaattisen valkean kirjan olevan kansan pyhintä evankeliumia, syyttävät nyt alentuvaisessa ryöminnässään yhdessä ententesosialistien kanssa saksalaista monarkiaa suurimpana syyllisenä, vaikka ennen olivat sitä orjina palvelleet. Tällä tavalla toivovat he saavansa oman syyllisyytensä unhoon ja voivansa ansaita voittajain suosion. Mutta Romanovin, Hohenzollerin ja Habsburgin sukujen suistettujen valtaistuinten ja heidän kapitalistiryhmäinsä rinnalla osoittautuvat Ranskan, Englannin ja Italian hallitsevat luokat tapahtumain valossa ja vehkeilyjen paljastuessa kaikessa kurjuudessaan.

Englantilainen diplomatia oli aina sodan puhkeamishetkeen asti salaperäisenä, peitetyin kypärin. City-hallitus varoi visusti ilmaisemasta aikomustaan osanotosta sotaan, epäilemättä ollakseen pelottamatta Berliinin hallitusta ryhtymään sotaan. Lontoossa haluttiin sotaa. Siksipä esiinnyttiin siten, että Berlin ja Wien odottaisivat Englannin puolueettomuutta, kun taasen Pariisissa ja Pietarissa lujasti toivottiin Englannin osanottoa.

Sota, jota vuosikymmenien kehityksen kulku oli valmistanut, laskettiin valloilleen Suurbritannian suoranaisen ja tietoisen provokationin tuloksena. Englannin hallitus laski, että se tulisi antamaan kannatusta Venäjälle ja Ranskalle ainoastaan niinkauan kuin he väsyttivät itseään ja samalla herpaannuttivat Saksaa, verivihollista. Mutta saksalaisen sotakoneiston mahti osottautui pelottavan voimakkaaksi eikä sen kukistamiseksi riittänyt ainoastaan näennäinen osanotto, vaan todellinen voimanponuistus Englannin puolelta. Hymyilevän kolmannen miehen osa, johon Englannilla vanhastaan oli muka etuoikeus, on langennut Yhdysvaltain osaksi. Englantilainen saarto, joka supisti amerikkalaisten pörssikeinottelut europpalaisessa veressä, selvitti Washingtonin hallitus sitäkin helpommin, kun ententen maat lihavilla voitoilla korvasivat amerikkalaisen yläluokan kansainvälisten sopimusten loukkauksista johtuneet tappiot. Mutta Saksan hirvittävä sotilaallinen ylivalta saattoi Washingtonin hallituksen luopumaan näennäisestä puolueettomuudestaan. Yhdysvallat kävi nyt Europpaan nähden näyttelemään samaa osaa mitä Englanti edellisissä sodissa oli näytellyt mannermaita kohtaan ja jota se viimeiseen asti oli koettanut ylläpitää. Sitä nimittäin, että oli heikonnettava toista maata toisen avulla, sekottuen sotatoimiin, mutta itselleen varmentaen kaikki tilanteen edut. Wilsonin panos ei amerikkalaisen arpapelin tapaan ollut suuri, mutta se oli viimeinen ja hän sai siis voiton.

Kapitalistinen järjestelmä sisäisen vastakohtaisuutensa takia on sodan kautta tuottanut ihmiskunnalle kauheimpia tuskia,

nälkää ju vilua, kulkutauteja ja siveellistä raaistumista. Senpä johdosta on myöskin akateeminen riita sosialismin keskellä kurjistumisteoriasta ja kapitalismin ontoksi kaivertamisesta sosialismin kautta tullut lopullisesti ratkaistuksi. Tilastotieteilijät ja teorian tarkkaajat vastakohtain tasoittumisesta ovat vuosikymmenien kuluessa tehneet työtä kaikilta maailman kulmilta poimiakseen kokoon todellisia ja näennäisiä tuloksia osoittaakseen miten eri työväen ryhmäin ja osain varallisuus kasvaa. Porvaris-puhujalavain eunukkien ja sosialistisen opportunismin taikureiden yliolkaisesti viheltäessä luuloteltiin, että kurjistumisteoria jo oli haudattu. Mutta tällä haavaa

kurjistuminen on järkyttävänä todellisuutena edessämme,

eikä ainoastaan yhteiskunnallinen vaan myös ruumiillinen ja biolooginen kurjuus.

Imperialistisen sodan onnettomuus on yhtäkkiä pyyhkäissyt pois kaikki ammatillisen ja valtiollisen taistelun saavutukset. Ja tämä sota on yhtä hyvin kasvanut kapitalismin sisäisistä pyrkimyksistä kuin taloudellisista ja eduskunnallisista sovinnaispäätöksistä, jotka se on haudannut vereen ja lokaan.

Finanssipääoma, joka heitti ihmiskunnan sodan kuiluun, on itse sodan aikana joutunut onnettomuudentapaisten muutosten alaiseksi. Paperirahan riippuvaisuus tuotannon aineellisesta perustasta on täysin järkytetty. Yhä enemmän kadottaen merkityksensä kapitalistisen tavaransiirron välineenä ja tasaajana muuttui paperiraha rosvoamiskeinoksi, sotataloudelliseksi väkivallan keinoksi. Metallirahan täydellinen katoaminen kuvastaa kapitalistisen tavarainvaihdon yleistä kuolettavaa tilannetta. Joskin vapaa kilpailu tuotannon ja vaihdon tasaajana suurilla taloudellisilla alueilla jo sotaa edelläkäyvinä vuosikymmeninä sai siirtyä trustien ja monopoolijärjestelmän tieltä, niin ilmeni sodan kestäessä, että sen tasoittava vaikutus oli siirtynyt taloudellisen yhtymän käsistä suorastaan sotilaallisen valtiomahdin käsiin. Raaka-aineitten kuljetus, Bakun ja Rumanian öljylähteitten käyttö, Donetsin hiilet, Ukrainan vilja, saksalaisten veturien, rautatievaunujen ja autojen kohtalo, nälkäänäkevän Europan varustaminen leivällä ja lihalla — kaikkia näitä maailman taloudellisen elämän peruskysymyksiä ei järjestetä vapaan kilpailun avulla, ei kansallisten tai kansainvälisten trustien yhtymällä vaan käyttämällä suoranaista sotilaallista väkivaltaa jatkuvassa tarkoituksessa. Jos valtiovallan täydellinen alistuminen finanssipääoman vallan alle on vienyt ihmiskunnan imperialistiselle teurastuspenkille, niin on finanssipääoma, tällä joukkoteurastuksella ei ainoastaan täydellisesti militarisoinut valtion vaan myöskin itsensä, eikä enää kauvemmin voi täyttää oleellisia taloudellisia tehtäviänsä muulla tavoin kuin verellä ja raudalla.

Opportunistit, jotka maailmansodan alussa muka vähitellen sosialismiin siirtymisen nimessä vaativat työmiehiä talttumaan, kielsivät sodan aikana kärjistyttämästä luokkavastakohtia linnarauhan ja isänmaanpuolustuksen nimessä, vaativat taasenkin köyhälistöä itsensäkieltäymiseen voittaakseen sodan vaaralliset seuraukset. Jos tämä saarna vaikuttaisi työväenjoukkoihin, voisi kapitalistinen kehitys vielä monien miespolvien luilla viettää uudestisyntymistään yhä keskittyneemmässä ja kauheammassa muodossa, jonka edellytyksenä olisi jälleen

uusi, välttämätön maailmansota.

Ihmiskunnan onneksi tämä ei enään ole mahdollista.

Taloudellisen elämän valtiollistuttaminen, jonka vastustamiseksi kapitalistinen liberalismi teki voitavansa, on tullut todellisuudeksi. Vapaaseen kilpailuun, trusteihin, syndikaatteihin ja muihin taloudellisiin hirviöihin ei enään millään voida palata. Kysymys on vain siitä, kuka tulevaisuudessa on pääsevä valtiollistuneen tuotannon määrääjäksi: imperialistinen valtio vaiko voittavan köyhälistön valtio?

Toisin sanoen: onko koko työtätekevän ihmiskunnan ruvettava orjamaiseksi päivätyöläiseksi voittoisalle kansainväliselle ryhmälle, joka kansain liiton nimessä »kansainvälisen» sotaväen ja »kansainvälisen» laivaston avulla ryöstää ja raastaa tuolla, täällä taas tarjoo asianomaiselle palan leipää, mutta kaikkialla kytkee köyhälistön saadakseen ylläpitää omaa herruuttaan — vai onko Europan ja muitten maailmanosain kehittyneimpäin maitten työväestön otettava horjutettu ja hävitetty maailmantalous omiin käsiinsä varmennuttaakseen sen uudelleenrakentamisen sosialistisella pohjalla?

Nykyisen hätätilanteen lyhentäminen on mahdollista ainoastaan köyhälistön diktatuurin avulla, joka ei sokaise katsettaan menneisyydellä eikä ota huomioon perinnöllisiä etuoikeuksia eikä välitä omistusoikeudesta, vaan lähtien välttämättömyydestä hankkia pelastus nälkäänäkeville joukoille järjestää kaikki keinot ja voimat, panee toimeen yleisen työvelvollisuuden ja työkurin vallan muutamassa vuodessa ei ainoastaan parantaakseen sodan aiheuttamat avoimet haavat vaan myös kohottaakseen ihmiskunnan ennen aavistamattomalle tasolle.

 

*

 

Kansallinen valtio, joka on antanut kapitalistiselle kehitykselle mahtavan lykkäyksen, on käynyt liian ahtaaksi tuotannon voimain jatkuvalle kehitykselle. Sitä kestämättömämmäksi kävi tilanne Europan suurvalloille ja muissa maanosissa oleville monille pikkuvaltioille. Näillä pikkuvaltioilla, jotka eri aikoina olivat syntyneet suurten valtioitten eristyneinä osina, kuten vaihtorahana erilaisten palvelusten suorittamisesta strateegisina puskureina, on omat hallitsijasukunsa, hallitsevat luokkansa, imperialistiset pyrkimyksensä, diplomatiset juonensa. Heidän teennäinen itsenäisyytensä oli sotaan asti samalla pohjalla kuin europpalainen tasapainotila: keskeytymätön imperialististen leirien vastakohtaisuus.

Sota on rikkonut tämän tasapainon.

Kun sodan alku soi Saksalle mahtavan ylivoiman, pakoitti se pikkuvaltiot hakemaan apua ja pelastusta saksalaisen militarismin ylevyydessä. Sittenkun Saksa oli joutunut tappiolle, kääntyi pikkuvaltioitten yläluokka yhdessä kansallisten »sosialistiensa» kanssa voittavan etenteimperialismin puoleen ja alkoi Wilsonin ohjelma teeskentelevistä kohdista hakea tukea jatkuvalle olemassaololleen itsenäisinä valtioina. Samalla nousi pikkuvaltioitten luku: itävaltaunkarilaisen monarkian pesästä, tsaarivaltakunnan osista muodostui uusia valtioita, jotka tuskin maailmaan tulleina, kävivät toistensa kurkkuun rajariitainsa selvittämiseksi. Sillä aikaa ententeimperialistit valmistivat sellaisia uusien ja vanhain pikkuvaltioitten yhdistelmiä sitoakseen ne molemminpuolisen voimattomuuden vastuunalaisuudella.

Sortaen ja väkivaltaa käyttäen pieniä ja heikkoja kansoja kohtaan ja jättäen heidät nälän ja alennuksen tilaan puhuvat ententeimperialistit yhä, samoin kuin vielä äsken keskusvaltain imperialistit, kansain itsemääräämisoikeudesta, mikä nyt niinhyvin Europassa kuin muissakin maanosissa on täydelleen maahan tallattu.

Vapaan elämisen mahdollisuuden pienille kausoille voi antaa ainoastaan köyhälistön vallankumous, joka vapauttaa kaikkien maitten tuotantovoimat kansallisten valtioitten ahtaista rajoista, yhdistää kansat läheisimpään taloudelliseen yhteistyöhön yhteisen taloudellisen järjestelmän perustalla ja antaa pienimmälle ja heikoimmallekm kansalle mahdollisuuden vapaasti ja riippumattomasti hoitaa kansallisen kulttuurinsa toimintaa ilman vahinkoa Europan ja koko maailman yhdistyneelle ja keskittyneelle taloudelle.

Viimeinen sota, joka ei vähimmässä määrässä ollut siirtomaita koskeva sota, oli samalla siirtomaitten avulla käyty sota. Tähän asti aavistamattomassa laajuudessa vedettiin siirtomaitten asukkaat europpalaiseen sotaan. Intialaiset, neekerit, arabialaiset, madagaskarilaiset taistelivat europpalaisella mannermaalla — minkä vuoksi? Oikeudesta edelleen saada pysyä Englannin ja Ranskan orjina.

Milloinkaan ei kapitalistinen mahti ole osoittautunut raakamaisempana,

milloinkaan ei siirtomaa-orjuuden ongelma ole paljastautunut niin vahvassa valaistuksessa kuin nyt.

Siksipä syntyikin joukko avoimia kapinoita kaikissa siirtomaissa. Itse Europassa muistutti Irlanti verisissä katukahakoissa yhä olevansa sorrettu maa ja tuntevansa olonsa sellaiseksi. Madagaskarissa, Annamissa ja muissa maissa ovat porvarillisen tasavallan joukot sodan aikana olleet pakotetut kukistamaan useita siirtomaa-orjain kapinoita. Italiassa ei vallankumouksellinen kiehunta päiväksikään ole seisattunut ja viime aikoina syntyi Aasiassa suuremmoinen lakkoliike, johon Suur-Britannian hallitus vastasi panssariautoilla Bombayssa.

Tällä tavoin asetettiin siirtomaakysymys koko laajuudessaan ei ainoastaan diplomaattikongressin viheriälle pöydälle Pariisissa vaan myös siirtomaissa itsessään. Wilsonin ohjelma ei parhaassa tapauksessa tarkoita muuta kuin muutosta siirtomaa-orjuuden nimikilven suhteen. Siirtomaitten vapauttaminen on mahdollinen ainoastaan emämaitten työväenluokan vapauttamisen yhteydessä. Työväki ja talonpojat ei ainoastaan Aimamissa, Algeriassa, Bengalissa vaan myöskin Persiassa ja Armeniassa saavat mahdollisuuden itsenäiseen olemassaoloon vasta sitten, kun Englannin ja Ranskan työmiehet ovat suistaneet Lloyd Georgen ja Clemenceaun ja ottaneet valtiomahdin omiin käsiinsä. Kehittyneimmissä siirtomaissa ei taistelu enään rajoitu kansalliset vapautuksen lipun kohottamiseen vaan osoittaa jo avoimesti ilmituotua yhteiskunnallista luonnetta. Jos kerran kapitalistinen Europpa pakolla on reväissyt jälkeenjääneet maanosat mukaan kapitalistiseen pyörteeseen, niin

sosialistisen Europan on tultava vapautettujen siirtomaiden avuksi

tekniikallaan, järjestöillään ja henkisellä vaikutuksellaan helpoittaakseen näiden siirtymistä järjestetyn sosialistisen talousmuodon kannalle.

Siirtomaaorjat Afrikassa ja Aasiassa! Köylistön diktatuurin hetki Europassa on myöskin oleva teidän vapauttamisenne hetki!

Koko porvarillinen maailma syyttää kommunisteja muka vapauden ja poliittisen demokratian hävittäjinä. Se on valhetta. Valtaan päästyään toteaa köyhälistö vain porvarillisen demokratian työtapojen mahdottomuuden ja luo edellytyksiä ja muotoja korkeammalle työväen demokratialle. Koko kapitalistisen kehityksen kulku jyrsi etenkin viimeisen imperialistisen aikakauden vallitessa poliittista demokratiaa, ei ainoastaan hajoittaen kansat kahteen sovittamattomaan luokkaan vaan myös siten, että se tuomitsee lukuisat pikkuporvarilliset ja puoliproletaariset ja prolelariaatin alemmat kerrokset pysyvään taloudelliseen kurjistumiseen ja poliittiseen heikkouteen.

Työväenluokka on kaikissa maissa, missä historiallinen kehitys on siihen suonut mahdollisuuden, käyttänyt poliittista demokratiaa järjestönä pääomaa vastaan. Samoin tulee myös myöhemmin käymään niissä maissa, missä työväen vallankumouksen edellytykset eivät vielä ole kypsyneet. Mutta niiuhyvin maaseudun kuin kaupunkien leveät välikerrokset estyvät kapitalismin kautta historiallisessa kehityksessään ja jäävät kokonaisia ajanjaksoja jälkeen. Badenilainen ja baijerilainen talonpoika, suurkapitalistisen viiniväärennyksen köyhdyttämä ranskalainen pikku-viiniviljelijä, pankkiirien ja edustajain petkuttama amerikkalainen pikkufarmari, kaikki nämät kapitalismin kehityksen leveältä ladulta syrjäytetyt yhteiskunnalliset kerrokset, jotka eivät näe kirkontorninsa huippua kauemmas, ovat kylläkin poliittisen demokratian ajalla paperilla mukana valtion hallinnossa. Mutta todellisuudessa päättää finanssipääoman harvainvalta kaikissa kansain kohtaloita koskevissa kysymyksissä parlamenttaarisen demokratian selän takana. Siten tapahtui ennen kaikkea sotakysymyksessä ja samaa peliä pelataan nyt rauhasta.

Kun finanssiharvainvalta katsoo hyödylliseksi peittää väkivallantekonsa parlamenttaarisilla äänestyksillä, on porvarillinen valtio sen palveluksessa kaikilla edellisiltä vuosisadoilta perityillä ja kapitalistisen tekniikan ihmeitten monistuttamilla keinoilla: valheella, demagogialla, kiihotuksella, parjauksella, lahjomisella ja terrorilla valmiina sitä auttamaan.

Vaatimus, että köyhälistö lopputilityksessään kapitalismin kanssa, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta, lauhkeana kuin lammas seuraisi porvarillisen demokratian vaatimuksia — olisi samaa kuin vaatia ihmiseltä, joka puolustaa elämäänsä ja toimeentuloansa rosvoa vastaan, keinotekoisten, ehdollisten ranskalaisten painiohjeitten seuraamista, ohjeitten, jotka vastustajansa on määrännyt ja joita tämä itse ei seuraa.

Hävityksen valtakunnassa, jossa ei ainoastaan yksin tuotanto- vaan kuljetusvälineetkin ja poliittisen demokratian laitokset ovat verisinä pirstaleina,

köyhälistö on pakotettu luomaan oman koneistonsa,

joka ennen kaikkea on oleva työväenluokan yhdistyskeinona, ja varmentaa vallankumouksellisen esiintymisen ihmiskunnan jatkuvaksi kehitykseksi. Tämä koneisto on työväenneuvostolaitos. Vanhat puolueet, vanhat ammattiyhdistykset ovat johtajainsa persoonissa osoittautuneet kelvottomiksi täyttämään uuden ajantilanteen asettamia vaatimuksia, sitä vähemmin johtamaan niitä. Köyhälistö loi uuden muodon koko työväenluokkaa käsittävälle koneistolle ottamatta huomioon ammattia ja valtiollista kypsyneisyyttä, joustavan koneiston mikä aina kykenee uudistamaan itsensä, aina voi kehittyä, aina vetää uusia ryhmiä piiriinsä, aina voi avata ovensa köyhälistöä lähinnä seisoville työtätekeville kerroksille niin kaupungissa kuin maaseudulla. Tämä työväenluokan itsehallinnon korvaamaton järjestö sen taistelussa ja tulevaisuudessa myöskin valtiovallan valloittamiseksi on koeteltu eri maitten kokemusten kautta ja on meidän aikamme köyhälistön suurin saavutus ja sen mahtavin ase.

Kaikissa maissa, missä työväestö on herännyt ja ruvennut ajattelemaan, perustetaan alinomaa työväen-, sotaväen- ja talonpoikaisneuvostoja.

Neuvostojen lujittaminen,

niiden auktoriteettien varmentaminen, niiden asettaminen vastakohdaksi yläluokan valtiovaltaa vastaan — siinä kaikkien maitten luokkatietoisten ja rehellisten työmiesten pääasiallinen tehtävä. Neuvostojen avulla voi työväenluokka pelastautua siitä rikkoutumisesta, joka on käynyt tuntuvaksi sodan ja nälän helvetillisten tuskien, vallanpitäjäin väkivallantekojen ja entisten johtajain petoksen kautta. Neuvostojen avulla pääsee kaikkien maitten työväestö varmimmin ja helpoimmin valtaan, kun neuvostot edustavat työtätekevän luokan enemmistöä. Neuvostojen avulla tulee valtaan päässyt työväestö hallitsemaan taloudellisen ja henkisen elämän alat, kuten nykyisin on laita Venäjällä.

Imperialistisen valtion romahdus, tsaarillisesta aina demokraattisimpaan asti, tapahtuu saman aikuisesti imperialistieen militarismin romahduksen kanssa. Imperialismin mobilisoimat miljoona-armeijat pysyivät koossa ainoastaan niin kaavan kuin köyhälistö tottelevaisesti pysyi yläluokan orjuudessa. Kansallisen yksikön hajaantuminen merkitsee myöskin välttämätöntä armeijan hajaannusta. Niin tapahtui ensin Venäjällä, sitten Itävallassa ja Saksassa. Samaa voi myös odottaa tapahtuvaksi muissa imperialistisissa valtioissa. Talonpojan kapina tilanomistajaa vastaan, molempain monarkista tai »demokraattista» virkavaltaa vastaan vie pakosta sotilaat kapinaan päällystöä vastaan ja myöhemmin myöskin välien rikkoutumiseen armeijan proletaaristen ja porvarillisten ainesten välillä. Kansan toistaan vastaan nostattanut

imperialistinen sota muuttuu kansalaissodaksi,

jossa luokka nousee toista vastaan.

Porvarillisen maailman lakien käyttö kansalaissotaa ja punaista terroria vastaan on räikeintä teeskentelyä mitä poliittisten taistelujen historia näihin asti on osoittanut. Ei syntyisi mitään kansalaissotaa, ellei riistäjäin ryhmä, joka on saattanut ihmiskunnan kadotuksen partaalle, olisi asettunut vastakynteen joukkojen edistymistä vastaan, elleivät he olisi panneet toimeen salajuonia ja murhia ja kutsuneet avukseen asestettuja voimia ulkoapäin voidakseen ylläpitää tai uudestaan pystyttää rosvous-etuoikeuksiaan.

Kansalaissotaan pakoittaa työväenluokkaa sen verivihollinen. Työväenluokan täytyy antaa lyönti lyönnistä, ellei se tahdo pettää itseään ja tulevaisuuttaan, joka samalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Kun eivät kommunistiset puolueet koskaan keinotekoisella tavalla aiheuta kansalaissotaa, pyrkivät ne mahdollisuuden mukaan lyhentämään niiden kestävyysaikaa, ja — joskin raudankova välttämättömyys sitä vaatii — vähentämään sen uhrien lukua ja ennen kaikkea, varmentamaan köyhälistön voittoa. Täten on selvää kuinka välttämätöntä on yläluokan aseista riisuminen ja työväestön aseistaminen, kommunistisen armeijan luominen köyhälistön vallan suojaksi ja sosialistisen yhteiskuntarakennuksen koskemattomuuden suojaksi. Sellainen on Neuvosto-Venäjän punainen armeija, joka on perustettu suojaksi työväenluokan saavutuksille jokaista sisäistä tai ulkonaista hyökkäystä vastaan. Neuvoston armeija on erottamaton neuvostovallasta.

Tietoisina tehtävänsä maailmanhistoriallisesta luonteesta

ovat kehittyneet työmiehet jo järjestetyn sosialistisen liikkeen ensi askeleilla pyrkineet kansainväliseen liittoutumiseen. Peruskivi tähän laskettiin v. 1864 Lontoossa, ensimäisessä Internationalessa. Saksalais-ranskalainen sota, josta kasvoi Hohenzollerien Saksa, heikonsi ensimäisen Internationalen, samalla kun se antoi alun kansallisten työväenpuolueitten syntyyn. Jo v. 1889 yhdistyivät nämät puolueet Pariisin kongressissa ja loivat toisen Internationalen järjestön. Mutta työväenliikkeen pääpaino oli koko tänä aikana kansallisten rajain sisällä, kansallisen parlamentarismin alueella. Vuosikymmenien järjestävä ja edistävä työ loi aikakauden johtajat, jotka enimmäkseen tunnustivat yhteiskunnallisen vallankumouksen ohjelman sanoissa, niin, mutta todellisuudessa kielsivät sen ja rämettyivät edistyshommissa ja sovitteluissa porvarillisen valtion kanssa. Johtavain puolueitten opportunistinen luonne toisessa Internationalessa paljastui lopullisesti ja johti maailmanhistorian suurimpaan romahdukseen juuri sillä hetkellä, jolloin tapausten kulku johti työväen puolueita ryhtymään vallankumouksellisiin taistelumuotoihin. Jos 1870-vuoden sota antoi ensimäiselle Internationalelle kovan iskun selvittämällä, ettei yhteiskuntavallankumouksellisen ohjelman takana ollutkaan mitään joukkojen mahtia, niin tappoi 1914-vuoden sota toisen Internationalen osoittamalla, että veljestyneitten työväenjoukkojen yläpuolella on puolueita, jotka muuttuvat porvarillisen valtion alamaisiksi välikappaleiksi.

Tämä ei koske yksin sosiaalipatriootteja, jotka nyt avoimesti yläluokan leirissä ovat tulleet sen suosituiksi luottamusmiehiksi ja työväenluokan teloittajiksi, vaan myöskin epämääräisesti heiluvaa keskustaa, joka nyt pyrkii uudistamaan toisen Internationalen, s.t.s. sitä johtavain huippujen lyhytnäköisyyttä, opportunismia ja vallankumouksellista voimattomuutta. Saksan riippumaton puolue, Ranskaa sosialistipuolueen nykyinen enemmistö, menschevistiset ryhmät Venäjällä, Englannin riippumaton työväenpuolue ja muut samankaltaiset ryhmät koettivat todella täyttää sen paikan, jossa vanhat viralliset toisen Internationalen puolueet olivat olleet ennen sotaa, esiintymällä kuten ennenkin kompromissin ja yhtenäisyyden aatteilla, siten ja kaikin keinoin lamauttaakseen köyhälistön energian, pidentääkseen nykyistä tilannetta ja mikäli mahdollista yhä lisätäkseen Europan kurjuutta. Taistelu sosialistista keskustaa vastaan on välttämätön edellytys voitokkaaseen taisteluun imperialismia vastaan.

Hyljäten elähtäneitten sosialistipuolueitten puolinaisuuden, valheen ja laiskuuden, tunnemme me, kolmanteen Internationaleen liittyneet kommunistit, olevamme urhoollisten pyrkimysten ja marttyriuden jatkajia läpi monen vallankumouksellisen miespolven, Babeufista Karl Liebknechtiin ja Rosa Luxemburgiin asti.

Jos ensimäinen Internationale ennusti tulevan kehityksen ja viittoi sen tien, jos toinen Internationale keräsi ja järjesti miljoonia työläisiä, niin

kolmas Internationale on avoimen juokkotoiminnan Internationale,

vallankumouksellisen toteuttamisen, toiminnan Internationale.

Sosialistinen arvostelu on täysin poltinraudalla merkinnyt porvarillisen maailmanjärjestyksen. Kansainvälisen kommunistisen puolueen tehtävä on murskata tämä järjestys ja sen sijaan pystyttää sosialistisen järjestyksen rakennus.

Me vaadimme työn miehiä ja naisia yhtymään kommunistisen lipun luo, jonka merkeissä ensimmäiset voitot jo ovat saavutetut.

Kaikkien maitten köyhälistö! Taisteluun imperialistista raakalaisuutta, monarkiaa, etuoikeutettuja luokkia, porvarillista valtiota ja porvarillista omaisuutta vastaan, kaikenlaista yhteiskunnallista ja kansallista sortoa vastaan, — liittykää yhteen!

Työväenneuvostojen, köyhälistön vallankumouksellisen vallan ja diktatuurin lipun alla, kolmannen Internationalin lipun alla — kaikkien maitten köyhälistö, liittykää yhteen!

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kommunistinen internationale

Ja eri sosialistiset virtaukset.

Jo vuonna 1907 Stuttgartin kansainvälisessä sosialistikongressissa toisen Internationalen ryhtyessä käsittelemään siirtomaapolitiikkaa ja imperialistisia sotia kävi selville, että yli puolet koko Internationalesta ja suurin osa johtajia näissä kysymyksissä seisoi lähempänä yläluokkaa kuin Marxin ja Engels'in kommunistisia mielipiteitä.

Tästä huolimatta hyväksyi Stuttgartin kokous vallankumouksellisen siiven edustajain, N. Leninin ja Rosa Luxemburgin tekemän, seuraavasisältöisen ehdotuksen:

»Jos kuitenkin syttyisi sota, ovat sosialistit velvolliset käymään asiaan käsiksi saadakseen sodan päättymään mahdollisimman pian ja kaikilla keinoin käyttämään hyväkseen sodan aiheuttamaa taloudellista ja valtiollista kriisiä valaistakseen kansaa ja senkautta jouduttamaan kapitalistisen vallan romahdusta

Baselin kongressissa marraskuussa 1912, joka pidettiin Balkanin sodan aikana, selitti toinen Internationale:

»Porvarilliset hallitukset älkööt unohtako, että saksalais-ranskalainen sota aiheutti Kommuunin vallankumouksellisen nousun ja että venäläis-jaappanilainen sota sai Venäjän vallankumoukselliset joukot liikkeelle. Köyhälistö katsoo toistensa ampumisen rikokseksi, mistä hyötyvät vain rahannälkäiset kapitalistiluokat ja diplomaattiset sovittelijat.»

 

Toinen internationale maailmansodasta.

Vielä heinäkuun lopulla ja elokuun alussa v. 1914, 24 tuntia ennen maailmansodan alkamista, jatkoivat Internationalen pää-äänenkannattajat ja virastot maailmansodan tuomitsemista suurimpana yläluokan rikoksena. Toisen Internationalen sinä päivänä tekemät julistukset ovat mitä parhain syytöskirjelmä toisen Internationalen johtajia vastaan.

 

*

 

Ensi laukauksella, mikä pamahti imperialistisen joukkoteurastuksen kentällä, pettivät toisen Internationalen johtavat puolueet työväenluokan ja asettuivat »isänmaanpuolustuksen» varjossa kummallakin puolella puolustamaan yläluokkiaan. Scheidemann ja Ebert Saksassa, Thomas ja Renaudel Ranskassa, Hendersson ja Hyndman Englannissa, Vandervelde ja de Bronckere Belgiassa, Renner ja Pernerstorfer Itävallassa, Plehanov ja Rubanovitsh Venäjällä, Branting ja hänen puolueensa Ruotsissa, Gompers ja hänen kannattajansa Amerikassa, Mussolini ja kumpp. Italiassa vaativat köyhälistöä tekemään »linnarauhan» »oman» maansa yläluokan kanssa, luopumaan sodasta sotaa vastaan ja todellisuudessa rupeamaan imperialismin kanuunanruuaksi.

 

Toisen Internationalen hajaantuminen.

Rikkaimpain maitten yläluokka sai, kiitos taloudellisen kehityksen yleisen kulun, mahdollisuuden jättiläisvoitoista otetuilla kerjuualmuilla lahjota ja vietellä työväenluokan johtajia, työväen yläluokan. Sosialismin pikkuporvarilliset hännänheiluttajat liittyivät joukottain virallisen sosialidemokratian riveihin ja muuttivat vähitellen sen valtiollisen kurssin porvarilliseen suuntaan. Rauhallisen parlamentaarisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen johtajat, sihteerit, toimittajat ja toimitsijat muodostivat sosialidemokratian keskuudessa työväen virkavallan, jolla oli omat itsekkäät ryhmäetunsa ja oli todellisuudessa työväenluokan vihollinen.

Jo toisen Internationalen keskuudessa löytyi kolme suurta erilaista virtausta. Sodan vieriessä köyhälistön vallankumousta kohti Europassa esiintyivät näitten kolmen eri suunnan ääriviivat täydellä selkeydellä:

1. Sosialishauvinistinen suunta (enemmistösuunta), jonka tyypillisiä edustajia ovat saksalaiset sosialidemokratit, jotka nyt jakavat vallan saksalaisen yläluokan kanssa ja joutuivat kommunistisen Internationalen johtajain, Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin murhaajiksi.

Sosialishauvinistit ovat nyt täydessä karvassaan osoittautuneet olevansa työväenluokan luokkavihollisia ja seuraavat sodan päättymisen ohjelmaa sellaisena kuin yläluokka sen on esittänyt: pääasiallisimmat verotaakat työtätekeväin joukkojen suoritettavaksi, yksityinen omistusoikeus suojattava, sotalaitos yhä yläluokan käsissä, kaikkialla syntyneitten työväenneuvostojen kukistaminen, valtiollisen vallan jättäminen yläluokan käsiin — »porvarillista demokratiaa» sosialismia vastaan.

Niin ankarasti kuin kommunistit ovatkin näihin asti taistelleet »enemmistösosialisteja» vastaan, ei työväki vielä ole nähnyt koko vaaraa, mikä uhkaa kansainvälistä köyhälistöä noitten petturien puolelta. Työväen silmäin avaaminen näkemään sosialishauvinistien juudasteot ja aseellisella voimalla tehdäkseen voimattomaksi tämän vastavallankumouksellisen puolueen, siinä eräs kansainvälisen köyhälistön vallankumouksen tärkeimpiä tehtäviä.

2. »Keskusta»-virtaus (sosialirauhottajat, kautskylaiset, riippumattomat). Tämä virtaus alkoi muodostua jo ennen sotaa, pääasiallisesti Saksassa. Sodan alussa oli »keskusta» melkein kaikissa mielipiteissään yksimielinen sosialishauvinistien kanssa. »Keskustan» teoreettinen johtaja Kautsky esiintyi puolustamaan saksalaisten ja ranskalaisten sosialishauvinistien politiikkaa. Internationale oli muka ainoastaan »rauhan aikainen laitos»; »taistelua rauhan vuoksi», »luokkataistelua — rauhan aikana», se oli Kautskyn tunnuslause.

»Keskusta» pitää sodan alussa kiini »yhtenäisyydestä» sosialishauvinistien kaussa. Liebknechtin ja Luxemburgin murhan jälkeen saarnaa »keskusta» yhä edelleen, »yhtenäisyyttä» s.t.s. työväen kommunistien yhtenäisyyttä kommunististen johtajain Liebknechlin ja Luxemburgin murhaajain kanssa.

Jo sodan alussa alkoi »keskusta» (Kautsky, Viktor Adler, Turati, Mac Donald) saarnata »keskinäistä amnestiaa» yhdeltä puolen saksalaisille ja itävaltalaisille sosiaalishauvinistisen puolueitten johtajille, toiselta puolen Ranskan ja Englannin. Tätä amnestiaa saarnaa »keskusta» vielä tänäkin päivänä sodan päätyttyä ja estää siten työväestöä selvittämästä toisen Internationalen romahduksen syitä. »Keskusta» lähetti edustajansa kompromissi-sosialistien kansainväliseen konferensiin Bernissä ja helpottivat siten Scheidemannin ja Renaudelin menettelyä työväenluokan pettämiseksi.

On välttämätöntä erottaa vallankumouksellisimmat ainekset »keskustasta», mikä helpoimmin saavutetaan armahtamattomasti arvostelemalla ja paljastamalla »keskustan johtajat. Järjestelmältinen ero »keskustasta» on ehdoton historiallinen välttämättömyys. Kommunistien velvollisuus kussakin maassa on määrätä tämän eron hetki liikkeen kehityksen mukaan.

3. Kommunistit. Toisessa Internationalessa, jossa he puolustivat kommunistis-marxilaisia mielipiteitä sodan ja köyhälistön tehtäviin nähden (Stuttgart 1907), muodostivat saksalainen »vasemmistoradikaalinen» ryhmä (myöhemmin Spartacus), venäläiset bolshevikit, hollantilaiset »tribunistit», nuordemokraatit Ruotsissa ja nuorisointernationalen vasen siipi useissa maissa uuden Internationalen sisimmän ytimen.

Uskollisena työväenluokan eduille julisti tämä suunta sodan alusta alkaen tunnuslauseen: imperialistisen sodan muuttuminen kansalaissodaksi. Tämä suunta on nyt järjestynyt kokonaisuudeksi kolmannessa Internationalessa.

 

Bernin sosialistikonferenssi

oli yritys toisen Internationalen ruumiin galvanisoimiseksi.

Bernin konferenssin kokoonpano osoittaa selvästi, että maailman vallankumouksellisella köyhälistöllä ole mitään yhtenäistä tämän konferenssin kanssa.

Venäjän voittoisa köyhälistö, Saksan urhokas köyhälistö, Italian köyhälistö, Itävalta-Unkarin kommunistinen köyhälistön osa, Sveitsin köyhälistö, Bulgarian, Romanian ja Serbian työväenluokat, Ruotsin, Norjan ja Suomen vasemmistopuolueet, ukrainalaiset, lättiläiset, puolalaiset köyhälistöt, paras osa Englannin järjestynyttä työväkeä, kansainvälinen nuoriso ja nais-internationale on mielenosoituksellisesti kieltäytynyt ottamasta osaa sosialipatrioottien Bernin konferenssiin.

Ne Bernin konferenssin osanottajat, joilla vielä oli jotain yhteyttä aikakautemme todellisen työväenliikkeen kanssa, muodostivat vastustusryhmän, joka ainakin pääkysymyksessä: suhtautuminen venäläiseen vallankumoukseen, asettui sosialipatrioottien hommaa vastaan. Ranskalaisen puoluetoverimme Loriot'n selitys, missä Bernin konferenssin enemmistö leimataan yläluokan aseenkantajiksi, on koko maailman luokkatietoisten työmiesten todellinen ajatus.

N.s. »syykysymyksessä» liikkui Bernin konferenssi porvarillisen ideologian puitteissa. Saksalaiset ja ranskalaiset heittivät toisiaan vastaan samoja syytöksiä, mitä saksalainen ja ranskalainen yläluokka ovat käyttäneet toisiaan vastaan. Bernin konferenssi syventyi käsittelemään vaivaisia pikku asioita sen tai tämän porvarillisen ministerin toiminnasta onnen sotaa eikä tahtonut käsittää että kapitalismi, molempain liittoumain finanssipääoma ja näiden sosialipatrioottiset lakeijat ovat pääsyylliset sotaan. Sosialipatrioottinen enemmistö Bernissä mieli hakea esiin sodan pääsyylliset. Katse peiliin, ja he olisivat kaikki olleet pakotetut myöntämään syyllisyytensä.

Bernin konferenssin selitykset aluekysymyksessä ovat täynnään kaksimielisyyksiä. Juuri näitä kaksimielisyyksiä yläluokka tarvitsee. Imperialistisen yläluokan taantumuksellisin edustaja, hra Clemenceau, on tunnustanut Bernin sosialipatriootti-konferenssin ansiot imperialistisen taantumuksen suhteen vastaanottamalla Bernin konferenssin lähetystön ja ehdottaen sen osanottoa kaikkiin valiokuntiin pariisilaisessa imperialisti-konferenssissa.

Siirtomaakysymyksessä tuli selvästi esille, että Bernin konferenssi kulkee siinä vapaamielis-porvarillisten siirtomaapolitikkojen vanavedessä, josta siirtomaitten riisto ja orjuuttaminen on oikeutettuna ja koettaa ainoastaan humanistis-filantrooppisilla korulauseilla peittää tätä menettelyä. Saksalaiset sosialipatriootit vaativat saksalaisten siirtomaitten edelleen kuulumista Saksan valtakuntaan, s.t.s. kyseessä olevain siirtomaitten jatkuvaa riistoa saksalaisen pääoman avulla. Tästä aiheutuneet erimielisyydet todistavat, että ententen sosialipatriootit ovat samalla orjanomistajain kannalla ja yhä kannattavat ranskalaisten ja englantilaisten riistomaitten jatkuvaa riistämistä kotoisen pääoman avulla. Siten osoittavat he Bernin konferenssille sen perusteellisesti unohtaneen tunnuslauseen: »irti siirtomaista!»

Suhtautumisessaan »kansain liittoon» osoitti Bernin konferenssi kulkevansa samain porvarillisten ainesten polkua, mitkä petollisella valehuudollaan »kansain liitosta» tahtoivat torjua yli koko maailman kasvavaa köyhälistön vallankumousta. Sen sijaan että olisivat paljastaneet Pariisin ententekonferenssin kaupanteon kansallisilla ja taloudellisilla alueilla kannusti Bernin konferenssi sitä alentumalla sen aseenkantajaksi.

Konferenssin ala-arvoinen luonne näkyy siinäkin, että se jätti Pariisin porvarillisen konferenssin tehtäväksi työväensuojeluslainsäädäntö-kysymyksen ratkaisemisen, ja osoittaa sosialipatrioottien tietoisesti ilmaisseen haluavansa säilyttää kapitalistisen palkkaorjuuden ja tyytyvänsä työväen luokalle tarjottaviin pikkureformeihin.

Yläluokan politiikan keksimät yritykset saada Bernin konferenesi tekemään päätöksen, millä annettaisiin toisen Internationalen kannatus mahdollista aseellista sekaantumista varten Venäjän asioihin, saatiin töin tuskin torjutuksi oppositioonin ponnistuksilla. Tässä Bernin oppositioonin menestyksessä suoranaisia shauvinistisia aineksia vastaan näemme välillisen todistuksen siitä, että Europan köyhälistö kannattaa venäläistä köyhälistö-vallankumousta ja on valmis taisteluun imperialistista yläluokkaa vastaan.

Pelon, mikä näillä yläluokan lakeijoilla on työväenneuvostojen välttämättömästi jatkuvaa levenemistä kohtaan, voi panna merkille näiden tuskaisesta vaikenemisesta tämän maailmanhistoriallisen ilmiön suhteen.

Pariisin kommunin jälkeen ovat työväenneuvostot maailman merkillisin ilmiö. Sillä tosiasialla, että Bernin konferenssi on syrjäyttänyt tämän kysymyksen, on se julkisesti julistanut henkisen köyhyytensä, teoreettisen vararikkonsa.

Kommunistisen Internationalen kongressi arvostelee sen »internationalen», jota Bernin konferenssi koki pystyttää, keltaiseksi lakonrikkuri-internationaleksi, joka on ja pysyy ainoastaan yläluokan aseena.

Kongressi vaatii kaikkien maiden köyhälistöä ryhtymään mitä päättävimpään taisteluun keltaista Internationalea vastaan ja suojelemaan kansan laajoja kerroksia tällä valhe- ja petos-Internationalelta.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kommunistisen Internationalen suuntaviivat,

hyväksytyt Kommunistisen internationalen kokouksessa Moskovassa 2–6/III 1919.

Kapitalistisen maailmanjärjestyksen itseensä kätkemät vastakohdat ilmenivät valtavalla voimalla jättiläisräjähdyksessä — suuressa imperialistisessa maailmansodassa.

Kapitalismi koetti voittaa itsessään ilmenevän anarkiaa järjestämällä tuotannon. Lukuisain keskenään kilpailevain tuottajain sijaan muodostui mahtavia kapitalistiyhtymiä (syndikaatteja, kartelleja, trusteja); pankkipääoma yhtyi teollisuuspääomaan; koko taloudellinen elämä joutui finanssikapitalistisen harvainvallan komennon alle, joka järjestelmänsä kautta tämän valtansa perusteella muuttui yksinvallaksi. Vapaan kilpailun tilalle tuli monopooli. Yksityisestä kapitalistista tuli liittokapitalisti. Mielettömän anarkian sijalle tuli järjestöt.

Mutta samassa suhteessa kuin kapitalistisen tuotantotavan anarkian sijalle yksityisissä maissa tulevat järjestöt, käyvät vastakohdat, kilpataistelu, maailmantalouden anarkia yhä kovemmaksi. Taistelu suurimpain järjestettyjen riistovaltioitten kesken vei raudankovalla välttämättömyydellä kauheaan imperialistiseen maailmansotaan. Voitonnälkä ajoi maailmanpääoman taisteluun uusista markkinapaikoista, uusista sijoitusafääreistä, uusista raakaainelähteistä, siirtomaa-orjain halvasta työvoimasta. Imperialistiset valtiot, jotka olivat keskenään jakaneet koko maailman ja muuttaneet monet miljoonat afrikalaiset, aasialaiset, australialaiset ja amerikkalaiset proletaarit ja talonpojat työjuhdiksi, olivat pakotettuja ennemmin tai myöhemmin törmäämään yhteen siinä mahtavassa romahduksessa, joka osoitti kapitalismin todellisen anarkia-luonteen. Siten syntyi kaikkein suurin rikos — riistäjäin maailmansota.

Kapitalismi koetti myös voittaa vastakohdista rikkaan yhteiskunnallisen rakenteensa. Porvarillinen yhteiskunta on luokkayhteiskunta. Suurimpain sivistysmaitten pääoma tahtoi sekottaa yhteiskunnalliset vastakohdat. Ryöstettyjen siirtomaakansain kustannuksella pilasi pääoma palkka-orjansa, loi yhteisetuja riistettyjen ja riistäjäin välille sorrettuihin siirtomaihin nähden — keltaisiin, mustiin, punaisiin siirtomaakansoihin nähden —, sitoi europpalaiset ja amerikkalaiset työväenluokat imperialistiseen isänmaahan.

Mutta se jatkuva pilaamisjärjestelmä, millä työväenluokan patriotismi ja henkinen alistuvaisuus toimeenpantiin oli sodan kautta muuttunut vastakohdakseen. Köyhälistön ruumiillinen tuhoaminen ja täydellinen orjuuttaminen, kauhea painostus, köyhdyttäminen ja lopulta maailman nälkiinnyttäminen, siinä lopullinen palkka linnarauhasta. Kaikki luhistui. Imperialistinen sota muuttui kansalaissodaksi.

Uusi ajanjakso on alkanut! Kapitalismin hajaannus ja sisäinen rikkoutuminen. Kommunistisen köyhälistövallankumouksen ajanjakso!

Imperialistinen järjestelmä luhistuu. Siirtomaissa kiehuu, eripuraisuutta ennen epäitsenäisissä valtioissa, köyhälistön kapinat, voittoisa köyhälistön vallankumous toisissa maissa. Imperialistiset armeijat hajoavat, hallitsevat luokat täysin kykenemättömiä enään johtamaan kansojen kohtaloita — siinä kuva nykyisestä maailmantilanteesta.

Ihmiskuntaa, jonka kulttuuri nyt on raunioina, uhkaa täydellisen hävityksen vaara. On enää jäljellä yksi ainoa voima sen pelastukseksi, nimittäin köyhälistö. Vanhaa kapitalistista »järjestystä» ei enää ole olemassa, se ei voi kauemmin kestää. Kapitalistisen tuotantotavan lopputulos on sekasorto. Ja ainoastaan suurin, tuottava luokka, työväenluokka, voi voittaa tämän sekasorron tilan. Työväen luokan on luotava todellinen järjestys, kommunistinen järjestys. Sen on pakko taittaa kapitalismin valta, tehdä sodat mahdottomiksi, hävittää valtioitten rajat, muuttaa koko maailma työtätekeväksi yhtenäisyydeksi, toteuttaa kansain veljeytyminen ja vapauttaminen.

Tätä vastaan järjestyy maailmankapitalismi viimeiseen taisteluun. »Kansain liiton» nimellä ja rauhanaatteisilla korulauseilla ponnistaa se viimeiset voimansa uudelleen liimatakseen yhteen kapitalistisen järjestelmän itsestään tuhoutuvat osat ja tähdätä voimansa yhä kasvavaa köyhälistön vallankumousta vastaan.

Tätä kapitalistiluokan uutta, ennen kuulumatonta salahanketta on työväestön puolelta vastustettava poliittisen vallan anastuksella, tähtäämällä tämä voima luokkavihollisia vastaan ja käyttämällä sitä vipusimena taloudellista mullistusta varten. Maailmanköyhälistön lopullinen voitto merkitsee ihmiskunnan todellisen historian alkua.

 

1. Poliittisen vallan anastus.

Poliittisen, valtiollisen vallan anastus köyhälistön puolelta merkitsee yläluokan valtiollisen vallan hävittämistä. Yläluokan vahvin voimakeino on porvarillinen valtiokoneisto kapitalistisine armeijoineen, joita johtavat porvaristo- ja maalaisylimystöön kuuluvat upseerit, poliiseineen ja santarmeilleen, vankilatirehtööreineen ja tuomareilleen, pappeineen, virkamiehineen jne. Valtiollisen vallan siirto ei merkitse ainoastaan henkilömuutoksia ministeriössä vaan vihollisen valtiokoneiston hävitystä, todellisen vallan valloittamista, yläluokan, vastavallankumouksellisen upseeriston ja valkokaartien aseistariisumista mutta köyhälistön, vallankumoussellisten sotilaitten, punaisten työväenkaartien aseistamista; kaikkien porvarillisten tuomareitten poistamista ja köyhälistötuomioistuinten järjestämistä, taantumuksellisten valtiovirkamiesten poistamista ja köyhälistön uusien hallintoelinten luomista. Köyhälistön voitto on vihollisen voiman rappeuttamisessa, mutta proletaarivoiman järjestämisessä se käsittää porvarillisen valtiolaitoksen hävityksen ja oman rakentamisen. Vasta sittenkuin köyhälistö on saavuttanut voiton ja murtanut porvarisiuokan vastustuksen, voi se käyttää hyväkseen vanhoja vastustajiaan uuden järjestelmän hyväksi asettamalla heidät tarkastuksensa alaiseksi ja vähitellen käyttämällä heitä hyväkseen kommunistisessa rakennustyössä

 

2. Demokratia ja diktatuuri.

Köyhälistön valtio on, kuten kaikki valtiot, sortolaitos; mutta se suhtautuu työväenluokan vihollisia vastaan. Sen tarkoitus on taittaa ja tehdä tyhjäksi riistäjäin vastustus, nämät kun epätoivoisessa taistelussaan käyttävät kaikkia keinoja vereen tuhotakseen vallankumouksen. Köyhälistön diktatuuri, joka avoimesti asettaa köyhälistön suositumpaan asemaan yhteiskunnassa, on toiselta puolen tilapäinen laitos. Sitä mukaa kuin yläluokan vastustus taittuu, tämä pakkoluovutetaan ja siitä vähitellen tulee työtätekevä luokka, sitä mukaa katoaa köyhälistön diktatuuri, valtio kuolee ja sen mukana itse luokatkin.

Niin kutsuttu demokratia, s.t.s. porvarillinen demokratia, ei ole muuta kuin peitetty porvarillinen diktatuuri. Suuresti ylistettyä »kansan tahtoa» ei ole olemassa yhtä vähän kuin yhtenäistä kansaakaan. Todellisuudessa on olemassa luokat vastakkaisine, yhteensopimattomine tähteineen. Mutta kun yläluokka on pieni vähemmistö, tarvitsee se kansallisen »kansantahdon» valhenimitystä, voidakseen tällä kauniilta sointuvalla sanalla vahvistaa valtansa työtätekeväin luokkain yli ja siten pakoittaa ne noudattamaan luokkatahtoaan. Tätä vastaan harjoittaa köyhälistö, kansan suuri enemmistö, avoimesti joukkojärjestöjensä, neuvostojensa luokkamahtia poistaakseen yläluokan etuoikeudet ja varmentaakseen siirtymisen luokattomaan, kommunistiseen yhteiskuntaan.

Porvarillisessa demokratiassa on pääpaino suorastaan muodollisissa selityksissä vapauksista ja oikeuksista, mutta nämät ovat köyhälistön, työtätekevän kansan saavuttamattomissa, heillä kun ei ole mitään aineellisia keinoja, kun porvaristo sitävastoin käyttää aineelliset keinonsa sanomalehtiensä ja järjestöjensä avulla valhetellakseen ja pettääkseen kansaa. Tätä vastaan asettaa neuvostojärjestelmä, tämä uusi valtiomahdin muoto, pääpainon sille, että köyhälistö saisi mahdollisuuden toteuttaa vapauksiaan ja oikeuksiaan. Neuvostovalta antaa parhaat palatsit, talot, kirjapainot, paperivarastot j.n.e. kansalle sen sanomalehdistöä, kokouksia ja yhdistyksiä varten. Vasta sitte on todellinen köyhälistön demokratia mahdollinen.

Porvarillinen demokratia lupailee parlamentaarisella järjestelmällään ainoastaan sanoissa joukoille osuuden valtion hallintoon. Itse asiassa syrjäytetään joukot ja näiden järjestöt kokonaan todellisesta vallasta ja todellisesta valtion hallinnasta. Neuvosto-järjestelmän mukaan hoitavat joukkojärjestöt itse hallintoa, koska neuvostot kiinnittävät yhä kasvajia työväenjoukkoja hallintoon; ainoastaan siten pääsee vähitellen koko työtätekevä kansa osalliseksi todelliseen valtion hallintoon. Neuvostojärjestelmä nojaa siis köyhälistön joukkojärjestöihin, itse neuvostoihin, vallankumouksellisiin ammattiyhdistyksiin, osuustoiminnallisiin järjestöihin j.n.e.

Jakamalla lakialaativan ja toimeenpanevan vallan, peruuttamattomilla parlamenttaarisilla viroilla lujittaa porvarillinen demokratia ja parlamenttaarinen järjestelmä joukkojen erottamisen valtiosta. Peruuttamisoikeus sen sijaan neuvostoissa, lakialaativan ja hallitsevan vallan yhdistäminen, neuvostojen ominaisuus työtätekevinä virastoina yhdistää joukot hallintoelimiin. Tätä yhdistymistä edistää myös se seikka, että neuvostojärjestelmässä vaalit pannaan toimeen ei teennäisten maa-alueellisten jakojen vaan tuotantoyksikköjen perusteella.

Näin neuvostojärjestelmä toteuttaa todellisen köyhälistön demokratian, demokratian työväen kesken ja hyväksi yläluokkaa vastaan. Teollisuusköyhälistö tulee tämän järjestelmän mukaan etuoikeutetuksi johtavana, parhaiten järjestettynä, valtiollisesti kypsyneempänä luokkana, jonka suojassa puoliköyhälistö ja pikkutilalliset maaseudulla vähitellen pääsevät kohoamaan. Näitä teollisuusköyhälistön tilapäisiä etuoikeuksia on käytettävä hyödyksi maaseudun köyhimpäin pikkuporvarillisten talonpoikain irtisaamiseksi suurtilallisten ja porvariston vaikutuksesta ja heidän järjestämisekseen sekä kasvattamisekseen kommunistisen rakennuksen työläisiksi.

 

3. Yläluokan pakkoluovuttaminen ja tuotannon ykteiskunnallistuttaminen.

Kapitalistisen järjestyksen ja kapitalistisen työkurin sortuminen tekee mahdottomaksi tuotannon uudestaan järjestämisen entisellä pohjalla ja entisten luokkasuhteitten rajoissa. Työväen palkkariidat — parhaimmat tuloksiinsa nähden — eivät tuota toivottuja parannuksia elämän tasoon, sillä työväen elämäntason voi kohottaa ainoastaan sillä edellytyksellä, ettei yläluokka, vaan köyhälistö itse määrää tuotannon. Työväen mahtavat palkkataistelut kaikissa maissa, joissa sen epätoivoinen asema ilmenee luonnonvoimain tapaisessa voimassa ja yleistymisen pyrkimyksenä, tekee mahdolliseksi kapitalistisen järjestelmän jatkumisen. Kohottaakseen talouden tuotannolliset voimat, voidakseen niin pian kuin suinkin murtaa yläluokan vastustuksen, mikä pidentää vanhan yhteiskunnan kuolinkamppailua ja siten johtaa taloudellisen elämän täydellisen rappeutumisen vaaraan, on köyhälistön diktatuurin pakostakin pantava toimeen suur-yläluokan ja junkkerivaltiuden pakkoluovutus ja muutettava tuotanto- ja kuljetusvälineet köyhälistön valtion yleiseksi omaisuudeksi.

Kapitalismin pirstaleista syntyy nyt kommunismi. Historia ei anna ihmiskunnalle muuta mahdollisuutta. Opportunistit, jotka pitävät kiinni utopisesta vaatimuksesta kapitalistisen talouden uudelleen järjestämiseksi, päästäkseen yhteiskunnallistuttamisesta, pidentävät vain hajaantumisprosessia ja jouduttavat täydellisen häviön vaaraa. Kommunistinen vallankumous on samalla paras ja ainoa keino, millä tärkein yhteiskunnallinen tuotantovoima — köyhälistö — ja sen mukana koko yhteiskunta voidaan pitää pystyssä.

Köyhälistön diktatuuri ei itsessään mitenkään merkitse tuotannon ja liikennevälineitten jakoa. Päinvastoin, sen tarkotus on yhä enemmän keskittää tuotannon voimat ja saattaa koko tuotanto yhtenäisen järjestelmän alaiseksi.

Ensimäisenä askeleena koko tuotannon yhteiskuunallistuttamiseen voidaan mainita: suurpankkien keskittäminen, jotka tätä nykyä järjestävät tuotannon, kaikkien taloudellisten valtiokapitalististen elinten anastus köyhälistön valtion omaisuudeksi, kunnallisten yritysten siirto, syndikaatteihin ja trusteihin yhtyneitten tuotannonhaarojen samoinkuin kaikkien sellaisten tuotannonhaarojen, missä pääoman kokoontuminen ja keskitys teknillisesti sen sallii, sosialiseeraus, maatilain muuttaminen yhteiskunnalliseksi toiminnaksi.

Mitä pikkuliikkeisiin tulee, on köyhälistön vähitellen siirrettävä nekin yhteisyyden alaisiksi, suuruutensa mukaan.

On välttämättä terotettava mieliin, että pikku-omaisuuksia ei pakkoluovuteta ja että ne tilanomistajat, jotka eivät riistä palkkatyöllä, eivät joudu minkäänlaisten pakkotoimenpiteitten alaiseksi. Tämä kerros siirtyy siten vähitellen sosialistiseen järjestöön esimerkin, käytännön tietä, jonka on osoitettava uuden järjestelmän edut, järjestyksen, mikä vapauttaa pikkutilalliset ja kaupunkien pikkuporvarit nylkyripääomasta ja suurtilallisten herruudesta, verotaakoista (erittäinkin valtiovelkain poistamisen kautta) j.n.e.

Köyhälistön diktatuurin tehtävä taloudellisella alalla voi tulla ratkaistuksi ainoastaan sikäli mikäli köyhälistö kykenee luomaan tuotantoa varten keskitetyt hallintoelimet ja toteuttaa työväen hallinnon. Siihen täytyy tietenkin käyttää joukkojärjestöjä, jotka ovat elimellisimmässä yhteydessä tuotantoprosessiin.

Liikenteen alalla on köyhälistön diktatuurin kaupan sijaan asetettava oikeudenmukainen tuotteiden jako. Sillä tiellä on mainittava seuraavat toimenpiteet: tukkukaupan yhteiskunnallistuttaminen, kaikki porvarillis-valtiolliset samoinkuin myöskin kunnalliset välityslaitokset otettava köyhälistön haltuun, suuret osuusliikkeet, joiden järjestöt vielä ylimenoajalla ovat paljon merkitseviä, pidettävä tarkastuksen alaisena, sitte vähitellen tapahtuva kaikkien näiden elinten keskittäminen ja siirtyminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, mikä käytännöllisesti hoitaa tuotteiden välityksen.

Kuten tuotannon alalla, täytyy myöskin välityksessä käyttää kaikkia kykeneviä teknikoita ja spesialisteja sitte, kun heidän valtiollinen vastustuksensa on murrettu ja he ovat taipuvaiset palvelemaan ei pääomaa, vaan uutta tuotantojärjestelmää.

Köyhälistö ei tule näitä sortamaan vaan ensi kerran antamaan heille tilaisuuden kehittämään mahdollisimman laajaa luovaa työtä. Köyhälistön diktatuuri tulee asettamaan osuustoiminnan sen juovan tilalle, minkä kapitalismi on luonut ruumiillisen ja henkisen työn välille, ja siten yhdistämään tieteen ja työn.

Samalla kun tehtaat, kaivokset, maatilat ym. pakkoluovutetaan, on myöskin poistettava kapitalistinen nylkeminen talonomistajain kautta, suuret talot on jätettävä paikallisten työväenneuvostojen käsiin, työmiehet muutettava porvaritaloihin jne.

Tämän suuren mullistusaikakauden vallitessa on neuvostovallan alinomaisesti rakennettava hallintoelimet keskittyvään suuntaan, mutta toiselta puolen yhä lähennettävä itseensä suurempia työtätekevän kansan osia saadakseen heidät mukaan suoranaiseen hallintotyöhön.

 

4. Voiton tie.

Vallankumouksellinen aikakausi velvoittaa työräkeä käyttämään sellaisia taisteluaseita, jotka keskittävät koko sen energian, sts. joukkotoimintaa ja sen loogillista tulosta, suoranaista yhteentörmäystä porvarillisen valtiokoneiston kanssa avonaisessa taistelussa. Tämän päämaalin saavuttamiseksi on käytettävä kaikkia muita keinoja, esim. vallankumouksellista parlamentarismiakin apuna.

Välttämätön edeltytys menestykselliseen taisteluun on ero ei ainoastaan pääoman suoranaisista palvelijoista ja kommunistisen vallankumouksen pyöveleistä, jota osaa oikeistososialistit näyttelevät, vaan myöskin »keskustasta» (Kautskyn väestö), jotka kiireimmissä silmänräpäyksissä jättävät köyhälistön päästäkseen keimailemaan vastustajain kanssa.

Toiselta puolen on välttämätöntä perustaa liitto niitten vallankumouksellisten ainesten kanssa, jotka, vaikka eivät ennen kuuluneet sosialistiseen puolueeseen, nyt itse asiassa ovat köyhälistön diktatuurin kannalla neuvostovallan muodossa, esimerkiksi eräät syndikalistiset ainekset.

Vallankumouksellisen liikkeen kasvaminen kaikissa maissa, vaara tämän vallankumouksen tukahuttamisesta kapitalististen valtioitten liitolla, sosialistipetturipuolueiden yritys yhtyä (keltaisen »Internationalen» perustaminen Bernissä) tarkotuksena palvella kapitalistista järjestystä, välttämättömyys saada kaikki köyhälistön voimat kootuksi yhteisen toiminnan hyväksi, — kaikki tämä johtaa todelliseen vallankumoukselliseen ja tosiproletaariseen Kommunistiseen Internationaleen.

Tämä Internationale, joka alistaa kansalliset edut kansainvälisten etujen alle, tulee ruumiillistuttamaan eri maitten köyhälistön keskinäisen avun, sillä ilman taloudollista ja muuta keskinäistä apua ei köyhälistö voi järjestää uutta yhteiskuntaa, ja toiselta puolen tulee vastoin keltaista sosialipatrioottista Internationalea kansainvälinen köyhälistökommunismi avustamaan riistettyjä siirtomaakansoja näiden taistelussa imperialismia vastaan, saadakseen lopulta koko imperialistisen maailmaurakennelman luhistumaan.

Kapitalistiset rikoksentekijät väittivät maailmansodan alussa vain puolustavansa yhteistä isänmaata. Mutta pian osoitti saksalainen imperialismi veritöillään Venäjällä, Ukrainassa ja Suomessa todellisen rosvoluonteensa. Nyt paljastavat ententevaltiot itsensä maailmanrosvoina ja käyhälistön murhaajina. Yhdessä saksalaisen yläluokan ja sosialipatrioottien kanssa kuristavat he — huulillaan teeskentelevät korulauseet rauhasta — sotakoneillaan ja tyhmennetyillä siirtomaasotilaillaan europpalaisen köyhälistön vallankumouksen. Kuvaamaton on porvarillisten raakalaisten valkoinen terrori. Korvaamattomia ovat työväenluokan uhrit. Parhaansa — Liebknechtin ja Luxemburgin — on se kadottanut.

Tätä vastaan on köyhälistön puolustettava itseään, puolustettava mihin hintaan hyvänsä! Kommunistinen Internationale kutsuu koko maailmanköyhälistön tähän viimeiseen taisteluun aseilla aseita vastaan ja väkivallalla väkivaltaa vastaan!

Alas pääoman imperialistinen rosvokopla!

Eläköön köyhälistön neuvostojen kansainvälinen tasavalta!

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Teesejä kansainvälisestä asemasta ja ententen politiikasta.

Hyväksytyt Kommunistisen internationalen kokouksessa Moskovassa 2–6/III 1919.

Maailmansodan kokemukset ovat paljastaneet puolueitten imperialistisen politiikan suurvaltain taistelupolitiiktana, joka pyrkii maailman jakamiseen ja finanssipääoman taloudellisen ja poliittisen diktatuurin lujittamiseen riistettyjen ja sorrettujen joukkojen yli. Miljoonain ihmisten tappaminen ja raajarikkoisiksi tekeminen, ylempäin porvarikerrosten suunnaton rikastuminen sotatilausten kautta, lainoilla y.m., sotilaallisen taantumuksen voitto kaikissa maissa — kaikki tämä alkoi horjuttaa harhaluuloja isänmaan puolustuksesta, linnarauhasta ja demokratiasta. Rauhanpolitiikka osoittaa kaikkien maitten imperialistien todelliset pyrkimykset ja paljastaa heidät lopullisesti.

 

Brest-litovskin rauha ja saksalaisen imperialismin paljastus.

Brest-Litovskin rauha ja sittemmin myös Bukarestissa solmittu rauha on paljastanut keskusvalta-imperialistisen riisto- ja taantumus-luonteiset aikeet. Voittajat ovat väkivalloin vaatineet itselleen hyvityksiä ja suojaamattoman Venäjän maa-alueita. Kansain itsemääräämisoikeus on tehty valtauspolitiikan lumeeksi luomalla vasallivaltioita, joiden taantumukselliset hallitukset edistivät riistopolitiikkaa ja painoivat maahan työtätekeväin joukkojen vallankumoukselliset liikohtimiset. Saksalainen imperialismi, joka ei kansainvälisessä taistelussa saanut täyttä voittoa, ei siihen aikaan voinut täysin avoimesti osoittaa todellisia aikeitaan, vaan oli pakotettu elämään näennäisessä rauhassa Neuvosto-Venäjän kanssa ja peittää taantumuksellisen politiikkansa teeskennellyillä korulauseilla.

Mutta ententevallat, saavutettuaan maailmanvoiton, antoivat naamarin pudota ja paljastivat kaikkien silmäin edessä maailman-imperialismin todelliset kasvot.

 

Ententevoitto ja valtioitten ryhmitys.

Ententen voitto on jakanut maailman n.s. sivistyneet valtiot seuraaviin ryhmiin: Ensimäisen ryhmän muodostavat kapitalistisen maailman vallanpitäjät, voittoisat imperialistiset suurvallat (Englanti, Amerikka, Ranska, Japani ja Italia). Heitä vastaan seisovat voitetun imperialismin maat, sodan murtamina ja horjuen liitoksissaan alkavan köyhälistön vallankumouksen vaikutuksesta, (Saksa, Itävalta-Unkari entisine alusmaineen). Ententevaltain vasallivaltiot muodostavat, kolmannen ryhmän. Siihen kuuluu kapitalistisia pikkuvaltioita, jotka ottivat sotaan osaa ententen puolella (Belgia, Serbia, Portugali j.n.e.), mutta myöskin vasta muodostetut »kansalliset» tasavallat ja puskurivaltiot (tshekkoslovakkien tasavalta, Puola, venäläiset vastavallankumoukselliset tasavallat y.m.). Puolueettomat valtiot ovat asemaansa nähden lähellä vasallivaltiolta mutta saavat kestää ankaraa poliittista ja taloudellista painostusta, mikä väliin muodostaa heidän asemansa samaksi kuin voitettujen valtioitten. Venäjän sosialistinen tasavalta on työväen- ja talonpoikaisvaltio, joka on kapitalistisen maailman ulkopuolella ja on suurena yhteiskunnallisena vaarana voittoisalle imperialismille, vaarana, että kaikki voittojen tulokset luhistuvat maailmanvallan kumouksen hyökkäysten edessä.

 

Entente-imperialismin »rauhanpolitiikka» ja sen itsepaljastus.

Maailman viiden vallanpitäjän »rauhanpolitiikka» oli ja on, yleisesti katsottuna, alituista itsepaljastus-politiikkaa.

Kaikista »kansanvaltaisen ulkopolitiikan» korulauseista huolimatta osoittautuu salainen diplomatia voittoisaksi, salainen diplomatia, joka ratkaisee koko maailman kohtalon sopimuksillaan finanssitrustien asiamiesten kanssa, kaikkien maitten työtätekeväin miljoonain selän takana ja heidän kustannuksellaan. Kaikki merkitsevät kysymykset ratkaistaan poikkeuksettomasti noitten viiden suurvaltain Pariisin valiokunnassa suljettujen ovien takana, ilman voitettujen maitten edustajain läsnäoloa, ilman puolueettomia, niin, ilman vasallivaltioitakin.

Maa-alueiden valtaamista ja korvausten ottamista julistetaan avoimesti ja puolustetaan niitä Lloyd Georgen, Clemenceaun, Sonninon y.m. puheissa.

Huolimatta valheellisista korulauseista »sodasta yleisen aseistariisumisen hyväksi» julistetaan avoimesti jatkuvain varustusten tarpeellisuutta ja erittäinkin brittiläisen merivoiman ylläpitoa, kuten sanotaan, merien vapauden suojaksi.

Ententen julistama kansain itsemääräämisoikeus tallataan avoimesti jalkain alle ja sijaan pannaan riitaisten alueitten jako valtaa pitäväin valtioitten ja heidän vasalliensa kesken.

Elsass-Lotrinki on asujaintensa mieltä kysymättä liitetty Ranskaan; Irlannilla, Egyptillä, Intialla ei ole itsemääräämisvaltaa; etelä-slaavilainen ja tshekko-slovakkien tasavalta on pyöristetty aseellisella väkivallalla; eurooppalaisen ja aasialaisen Turkin jaosta tehdään häpeällistä kauppaa; saksalaisten siirtomaitten jako on jo alkanut j.n.e.

Sotakorvauspolitiikkaa on harjoitettu aina täydelliseen voitettujen riistoon asti. Ei esitetä yksin monien miljaardien laskuja, ei riistetä ainoastaan sotatarpeita, vaan ottavat ententemaat lisäksi veturit, rautatievaunut, laivat, maanviljelyskoneet, kultavarastot y.m. Tämän lisäksi tulee vielä sotavankien tekeminen voittajain orjiksi. Keskustellaan ehdotuksista saksalaisten työmiesten työpakosta. Ententevaltioitten tarkoitus on riistää heidät ja tehdä heidät ententekapitalismin nälkäisiksi orjiksi.

Kansallisen kiihotuksen politiikka esiintyy edelleen jatkuvassa vihassa voitettuja kansoja kohtaan sekä nälistyttämissaarrossa, mikä tuomitsee Saksan ja Itävallan kansan nälkäkuolemaan. Tämä politiikka johtaa pogrommeihin saksalaisia vastaan, joiden toimeenpanijoina ovat ententen rengit, tshekkiläiset ja puolalaiset chauvinistit, samaten juutalais-pogrommeihin, jotka voittavat venäläisen tsarismin urheat teot tässä suhteessa.

Ententen »demokraattiset» valtiot harjoittavat äärimmäisen taantumuksen politiikkaa.

Taantumus rehoittaa niinhyvin ententemaissa itsessään, joista Ranska on palannut Napoleon III:n pahimpiin aikoihin, kuin myös koko siinä kapitalistisessa maailmassa, mikä on ententen vaikutuksen alaisena. Liittoutuneet kuristavat vallankumouksen Saksalta vallatuilla alueilla, Unkarissa,[3] Bulgariassa y.m.. kiihoittavat porvarillisopportunistisia hallituksia voitetuissa maissa vallankumouksellisia työmiehiä vastaan, uhaten olla myöntämättä elintarpeita. Liittoutuneet ovat selittäneet aikovansa upottaa kaikki saksalaiset laivat, jotka ovat uskaltaneet nostaa vallankumouksen lipun. He ovat kieltäytyneet tunnustamasta saksalaisia neuvostoja. He ovat vallatuilla saksalaisilla alueilla poistaneet 8-tunnin työpäivän. Lainkaan ottamatta huomioon taantumuksellista politiikkaa puolueettomissa maissa ja sen edistämistä vasallivaltioissa (Paderewski-hallitus Puolassa), kiihottavat liittoutuneet taantumuksellisia aineksia näissä maissa (Suomessa, Puolassa, Ruotsissa y.m.) vallankumouksellista Venäjää vastaan ja vaativat saksalaisen aseellisen voiman sekaantumista.

 

Vastakohtaisuudet ententevaltioitten kesken.

Niitten suurvaltojen keskuudessa, jotka hallitsevat kapitalistista maailmaa, ilmenee kuitenkin, huolimatta imperialistisen politiikkansa ääriviivain yhtäläisyydestä, koko joukon syvälle ulottuvia vastakohtaisuuksia.

Nämät vastakohtaisuudet koskevat pääasiallisesti amerikkalaisen finanssipääoman rauhanohjelmaa (n.s. Wilson ohjelma). Tämän ohjelman tärkeimmät kohdat ovat: merien vapaus, »kansain liitto» ja siirtomaitten kansainvälistyttäminen. Lauselma »merien vapaus» tarkoittaa, paljastettuna teeskentelyn peitosta, tosiasiassa yksityisten suurvaltain (etupäässä Englannin) sotilaallisen ylivallan poistamista merellä ja kaikkien meriteitten avaamista amerikkalaiselle kaupalle. »Kansain liitto» tarkoittaa, että eurooppalaisilta suurvalloilta (etupäässä Ranskalta) kiellettäisiin oikeus suoranaiseen heikkojen maitten ja kansain anastukseen. »Siirtomaitten kansainvälistyttäminen» määrää saman säännön noudattamista siirtomaihin nähden.

Tämä ohjelma on peruisin seuraavista tosiasioista: Amerikkalainen pääoma ei omista maailman suurinta merivoimaa, sillä ei ole mahdollisuuksia suoranaisiin anastuksiin Europassa, ja siksi se pyrkii riistämään heikkoja valtioita ja kansoja kauppayhteydellä ja pääoman sijoituksilla. Siksi mielii se pakottaa muut vallat perustamaan valtiotrustien yhtymän, joiden kesken osuudet maailman hyväkseen käyttämisestä »oikeudenmukaisesti» jaettaisiin, niin että taistelu valtiotrustien kesken muuttuisi yksinomaan taloudelliseksi taisteluksi. Taloudellisen riiston alueella tulisi korkealle kehittynyt amerikkalainen finanssipääoma saavuttamaan todellisen ylivallan ja siten varmentamaan itselleen taloudellisen ja poliittisen maailmanvallan.

»Merien vapaus» on ristiriitaisuudessa Englannin, Japanin, osittain myös Italian (Adrian meressä) etujen kanssa. »Kansain liitto» ja »siirtomaitten kansainvälistyttäminen» on taas vastakohtana Ranskan ja Japanin — vähemmässä määrässä myöskin muitten imperialististen valtioitten etujen kanssa. Imperialisti-politiikka Ranskassa, jossa finanssipääoma suurimmalta osaltaan on muodostunut koronkiskuripääomaksi, ja jossa teollisuus on heikosti kehitetty ja tuotantovoimat sodan kautta ovat täydellisesti hajallaan, kokee epätoivoisimmillakin keinoilla ylläpitää kapitalistista järjestystä, kuten käy ilmi Saksan raakalaismaisesta riistämisestä, vasallivaltioitten suoranaisesta alistamisesta ja ryöstöriistämisestä (ehdotus Tonavan liitosta ja eteläslaavilaiset valtiot) niiden säätäväin pakko-otoista, joita ranskalaisella Shylockilla on tsaarin aikuiselta Venäjältä. Ranska ja Italia (jossain määrin koskee tämä myös Japania) ovat mannermaavaltioina ollen tilaisuudessa harjoittamaan suoranaista anastuspolitiikkaa.

Suurvaltain etujen ollessa ristiriitaisia Amerikan etujen kanssa ovat ne myöskin ristiriitaisia keskenään. Englanti pelkää Ranskan vahvistumista mantereella, sillä on Vähässä-Aasiassa ja Afrikassa etuja, jotka ovat ristiriidassa Ranskan etujen kanssa.

Italian edut Balkanilla ja Tyrolissa ovat ristiriitaiset Ranskan etujen kanssa. Japani riitelee Englannin–Austraalian kanssa Tyynenmeren saarista j.n.e.

 

Ryhmittymisiä ja suuntia ententen kesken.

Suurvaltojen väliset ristiriitaisuudet tekevät mahdolliseksi erilaiset ryhmittymiset ententen kesken. Kaksi pääryhmittymistä on jo alotettu: ranskalais-englantilais-japanilainen ryhmä, joka tähtäytyy Amerikkaa ja Italiaa vastaan, ja englantilais-amerikkalainen, joka esiintyy muita suurvaltoja vastaan.

Ensimäinen liittouma oli vallassa aina tammikuun alkuun asti, niinkauan kuin presidentti Wilson piti kiini vaatimuksestaan englantilaisen yliherruuden poistamisesta merellä. Vallankumouksellisen työväen- ja sotilasliikkeen kehitys Englannissa, mikä pakottaa eri maitten imperialistit yhtymään, päättämään venäläisen seikkailun tilittämisestä ja rauhanneuvottelujen jouduttamisesta, on lujittanut Englannin halua tähän liittoutumaan. Tämä vallitsee tämän vuoden tammikuusta alkaen. Englantilais-amerikkalainen ryhmä esiintyy rajoittaen Ranskan etuoikeutta Saksan riistämiseen ja tämän riiston liiallista intoa. Se asettaa eräitä rajoja Ranskan, Italian ja Japanin liiallisille anastushommille. Se estää vastaperustettuja vasallivaltioita suoranaisesti joutumasta ikeen alle. Venäläisessä kysymyksessä on englantilais-amerikkalainen liittouma rauhallisemmalla kannalla; se tahtoo saada vapaat kädet täyttääkseen maailman jaon, nujertaakseen europpalaisen vallankumouksen ja siten myös painaakseen maahan venäläisen vallankumouksen.

Nämä molemmat valtaliittoumat vastaavat suurvalloissa itsessään liikkuvaa kahta virtausta, ehdotonta anastushaluista ja toista, maltillisempaa, joista viimemainittu kannattaa Wilson– Lloyd George-liittoa.

 

»Kansain liitto».

Ententen omassa keskuudessa esiintyviä leppymättömiä ristiriitaisuuksia kohtaan tulee kansain liitto — joskin se olisi sitä vain paperilla — näyttelemään kapitalismin pyhää allianssia työväen vallankumouksen nujertamiseksi. »Kansain liiton» edistäminen on paras keino, sekoittaakseen työväenluokan vallankumouksellista tietoisuutta. Kansainvälisten työväestön tasavaltojen ajatuksen sijaan asetetaan näen näisten demokratiain kansainvälistyttäminen, mikä saavutettaisiin köyhälistön liittoutumisella porvarillisten luokkain kanssa.

»Kansain liitto» on petollinen homma, jolla sosialipetturit kansainvälisen pääoman toimesta hajoittavat köyhälistön voimat ja edistävät imperialistista vastavallankumonsta.

Kaikkien maiden vallankumoukselliset proletaarit ovat pakotetut käymään leppymätöntä taistelua Wilsonin kansainliiton aatteita vastaan ja kohottamaan vastalauseensa yhtymistä vastaan tähän rosvoamisliittoon, jonka tarkoitus on riistäminen ja imperialistinen vastavallankumous.

 

Voitettujen maitten ulko- ja sisäpolitiikka.

Itävaltalaisen ja saksalaisen imperialismin sotilaallinen musertuminen ja sisäinen pirstoutuminen on keskusvalloissa vallankumouksen ensi asteella tuonut mukanaan porvarillis-sosiali-opportunistisen hallitusvallan. Demokratian ja sosialismin nimikilven takana suojaavat ja palauttavat Saksan sosialipetturit yläluokan taloudellisen vallan ja poliittisen diktatuurin. Ulkovaltapolitiikassaan pyrkivät he palauttamaan saksalaisen imperialismin, vaatiessaan jälleen saksalaisia siirtomaita ja Saksan ottamista ryöstökansain liittoon. Mitä enemmän saksalaisten valkokaartilaisretkueitten valtaa vahvistetaan ja hajaantumisprosessi jatkuu ententen leirissä, sitä enemmän kasvavat yläluokan ja sosialipetturien suurvaltapyrkimykset. Samalla hajoittaa myös tuo porvarillis-sosiali-opportunistinen hallitus köyhälistön kansainvälistä yhteistunnetta ja eroittaa saksalaiset työmiehet työläisveljistään muissa maissa suorittamalla ententen vastavallankumouksellisia tehtäviä, erittäinkin ententen hyväksi kiihottamalla saksalaisia työmiehiä venäläistä työväenvallankumousta vastaan. Yläluokan ja sosiali-opportunistien politiikka Itävallassa ja Unkarissa kertaa lievemmässä muodossa saksalaisen porvarillis-opportunistisen liittouman politiikkaa.

 

Ententen vasallivaltiot.

Vasallivaltioissa ja vastamuodostetuissa tasavalloissa (tshekkiläiset, eteläslaavit, sinne kuuluvat myös Puola, Suomi, y.m.) pyrkii ententen politiikka, nojautuen hallitseviin luokkiin ja sosialikansallisiin, luomaan keskuksen kansallista vastavallankumouksellista liikettä varten. Tämä liike tähtää voitettuja maita kohti, on pitävä uusien valtioitten voimat tasapainossa ja ententen holhuunalaiauudessa, estävä uusissa kansallisissa tasavalloissa kehittyvät vallankumoukselliset liikkeet ja lopuksi varaa valkokaarteja kansainvälistä, erittäinkin venäläistä vallankumousta vastaan.

Mitä tulee Belgiaan, Portugaliin, Kreikkaan ja muihin pieniin, ententen kanssa liittoutuneisiin maihin, niin määrää näiden politiikan kokonaan suurten rosvojen politiikka, jonka alaisena ne täydellisesti ovat ja jonka avusta ne kilpailevat saavuttaakseen pieniä anastuksia ja sotakorvauksia.

 

Puolueettomat valtiot.

Puolueettomat valtiot ovat joutuneet ententeimperialismiin nähden ei suosittujen vasallivaltioitten asemaan, joita vastaan entente käyttää samoja keinoja, joskin lievemmässä muodossa, kuin voitettuja kohtaan. Suosituimmat puolueettomat valtiot asettavat ententen vastustajille erilaisia vaatimuksia (Tanska vaatii Slesvigiä, sveitsiläinen ehdotus Rheinin kansainvälistyttämisestä j.n.e.) Samaan aikaan suorittavat ne ententen vastavallankumouksellisia tehtäviä (karkoittaen venäläisiä lähettiläitä, värväten valkokaarteja Skandinavian maissa j.n.e.), toisia taas uhkaa maa-alueellinen jako (ehdotus hollantilaisen Limburgin maakunnan yhdistämisestä Belgiaan ja Schelde-joensuun kansainvälistyttäminen.)

 

Entente ja Neuvosto-Venäjä.

Neuvosto-Venäjään nähden esiintyy selvimmin entente-imperialismin rosvomainen, ihmisvihaava ja taantumuksellinen luonne. Aina marraskuun vallankumouksesta asti ovat ententevallat asettuneet vastavallankumouksellisten venäläisten puolueitten ja hallitusten puolelle. Vastavallankumouksellisten avulla ovat ne anastaneet Siperian, Uralin, europpalaisen Venäjän rannikot, Kaukaasian ja osittain Turkestanin. Anastetuilla alueilla käyttävät he hyväkseen raaka-aineita (puuta, naftaa, mongonimalmia y.m.). Palkattujen tshekko-slovakkien joukoilla ovat ne rosvonneet venäläisen valtion kultavarastot. Englantilaisen diplomatin Lockhartin johdolla valmistautuivat englantilaiset ja ranskalaiset urkkijat särkemään siltoja, repimään rautateitä ja kokivat estää elintarpeitten kuljetusta. Taantumukselliset kenraalit Denikin, Koltschak ja Krasnov, jotka Rostovisaa, Jusorkassa, Novorossiiskissa, Omskissa y.m. hirttivät ja ampuivat tuhansia työmiehiä ja talonpoikia, saivat ententeltä rahaa, aseita ja sotilaallista apua. Clemenceaun ja Pichonin puheissa on entente avoimesti julistanut »taloudellisen saarron» periaatetta, s.t.s. vallankumouksellisen työväen- ja talonpoikaistasavallan nälistyttämistä ja hävitystä ja luvannut Denikinin, Koltschakin ja Krasnovin joukoille »teknillistä apua». Entente on hyljännyt neuvostohallituksen uudistetut rauhantarjoukset.

Tammikuun 23 pnä 1919 osoittivat ententevallat, joissa sovinnollisempi suunta sattumoilta oli käynyt voimakkaammaksi, kaikille Venäjän hallituksille ehdotuksen edustajain lähettämisestä Prinssin saarille. Tällä ehdotuksella oli epäilemättä provokatorinen tarkotus neuvostohallitusta kohtaan. Vaikkakin entente helmikuun 4 p:nä sai neuvostohallituksen hyväksyvän vastauksen, jossa tämä jopa ilmoitti olevansa suostuvainen maa-aluellisiin luovutuksiin, korvausten suorituksiin ja etujen myöntämiseen vapauttaakseen venäläiset työmiehet ja talonpojat ententen pakottamasta sodasta, jätti entente tämänkin Neuvosto-Venäjän rauhantarjouksen vastauksetta.

Tämä todistaa anastus-taantumuksellisten ajatussuuntien entente-imperialistien leirissä olevan lujalla pohjalla. He uhkaavat sosialistista tasavaltaa uusilla anastuksilla ja vastavallankumouksellisilla hyökkäyksillä.

Ententen »rauhanpolitiikka» paljastaa täten lopullisesti kansainväliselle köyhälistölle ententeimperialismin luonteen yleensä. Samalla se todistaa että imperialistiset hallitukset yleensä ovat kykenemättömiä solmimaan oikeudenmukaista ja pysyvää rauhaa, ja ettei finassipääoma voi palauttaa hävitettyä kansantaloutta. Finanssipääoman jatkuva valta tulisi viemään joko sivistyneen yhteiskunnan täydelliseen hävitykseen tai lisääntyvään riistoon ja orjuutukseen, poliittiseen taantumukseen ja aseistumispolitiikkaan ja vihdoin uusiin, hävittäviin sotiin.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Valkoista terroria vastaan.

Kommunistisen Internationalen kongressin päätöslauselma.

Kapitalistinen järjestelmä on alusta aikain ollut ryöstön ja joukkomurhain järjestelmä. Kauhistukset, jotka kapitalismin siirtomaapolitiikka toi mukanaan raamatun, kuppataudin ja paloviinan avulla säälimättömästi hävittäessään kokonaisia heimoja ja kansoja; lukemattomien työläisten heikontaminen ja ennenaikaiseen kuolemaan jouduttaminen nälässä ja kurjuudessa; työväenluokan verinen masentaminen sen milloin noustessa riistäjiään vastaan, ja lopuksi tuo ääretön, epäinhimillinen verilöyly, joka muuuti maailmantuotannon ihmisruumistuotannoksi — kas siinä kuva kapitalistisesta järjestyksestä.

Sodan alusta alkaen ovat vallitsevat luokat, jotka taistelukentillä murhasivat yli kymmenen miljoonaa ihmistä ja jotka ovat tehneet vielä enemmän raajarikoiksi, ovat myöskin omissa maissaan sovelluttaneet verisen diktatuurihallintonsa. Venäjän tsaristinen hallitus ampui ja hirtti työläisiä ja talonpoikia sekä toimeenpani juutalaisverilöylyjä. Itävallan monarkia upotti vereen kuohunnat ukrainalaisten ja tshekkiläisten työläisten ja talonpoikain keskuudessa. Englannin porvaristo tappoi Irlannin kansan etevimmat edustajat. Saksalainen imperialismi riehui maassaan ja kumoukselliset matruusit olivat ensimmäiset kuolinnuhrit. Ranskassa ammuttiin ne venäläiset sotilaat, jotka eivät olleet halukkaita puolustamaan ranskalaistan pankkiirien etuja. Amerikassa lynkkasivat porvarit internationalisteja, tuomittiin proletariaatin parhaat miehet 20:ksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja ammuttiin lakontehneitä työläisiä. Kun imperialistinen sota alkoi muuttua kansalaissodaksi ja hallitsevia luokkia, noita historian suurimpia rikollisia, läheni verihallitusten kukistumisvaara, kävi heidän eläimellisyytensä sitäkin julmemmaksi. — Taistelussaan kapitalistisen järjestelmän säilyttämiseksi turvautuu porvaristo ennenkuulumattomiin menettelytapoihin, joiden edessä keskiaikaiset julmuudet, inkvisitioni ja siirtomaarosvoilu, kerrassaan kalpenevat.

Porvarisluokka, joka nyt hautansa partaalla fyysillisesti tuhoaa inhimillisen yhteiskunnan tärkeintä tuotantovoimaa — proletariaattia — on tällä valkoisella terrorilla täydellisesti paljastanut kehnoutensa. Venäläiset kenraalit, nämä elävät tsariuden ruumiillistumat, ovat ampuneet ja ampuvat edelleen joukottain työläisiä jopa sosialiluopioiden suoralla tai epäsuoralla myötävaikutuksella. Sosialivallankumouksellisten ja mensehevikien valtakauden aikana Venäjällä täyttyivät vankilat tuhansista työläisistä ja talonpojista, ja kenraalit kitkivät juurineen kokonaisia uppiniskaisia rykmenttejä.

Nyt ovat Krasnov ja Denikin, jotka ovat nauttineet ententen hyväntahtoista tukea, ampuneet tai hirttäneet kymmeniätuhansia työläisiä. Ovat antaneet esim. teloitettujen ruumiit roikkua kolme päivää hirressä terrorisoidakseen jälkeenjääneet. Uralin ja Volgan alueilla katkoivat tshekko-slovakkien rosvojoukot vankien kädet ja jalat, upottivat uhrinsa Volgaan tai kaivoivat nämä elävältä maahan. Siperiassa ovat kenraalit tuhonneet tuhansia kommunisteja, lukemattoman joukon työläisiä ja talonpoikia.

Saksan ja Itävallan porvaristot ja sosialiluopiot ovat riittävästi osoittaneet kannibaaliluonnettaan ripustaessaan Ukrainassa siirrettäviin rautahirsipuihin kommunistisia työläisiä ja talonpoikia, omia maamiehiään, meidän itävaltalaisia ja saksalaisia aateveljiämme.

Suomessa, tuossa porvarillisen demokratian maassa, ovat ne auttaneet maan porvaristoa murhaamaan kymmeniätuhansia proletaareja. Helsingissä ajoivat he konekivääritulen edessä naisia ja lapsia. Heidän avullaan kävi Suomen valkokaartilaisille ja ruotsalaisille brigadisteille mahdolliseksi toimeenpanna verilöylynsä voitettua Suomen proletariaattia vastaan. Tampereella pakotettiin kuolemaan tuomitut naiset itse kaivamaan hautansa; Viipurissa niitettiin tuhansia suomalaisia ja venäläisiä miehiä, naisia ja lapsia j.n.e.

Omassa maassaan on Saksan porvaristo ja Saksan sosialidemokratia kommunistisen työväenkumouksen verisellä tukahuttamisella, Liebknechtin ja Luxemburgin julmilla murhilla ja spartakuslaisten työläisten tuhoamisella ehtinyt taantumuksellisen raivon korkeimpaan määrään.

Valkoinen terrori on se lippu, jonka alla porvaristo ryntää eteenpäin.

Sama näytelmä on nähty myös muissa maissa.

Demokraattisessa Sveitsissä ollaan valmistauduttu murskaamaan työläiset, jos nämä rohkenisivat uhmata kapitalistein lakeja. Amerikassa näyttävät kuritushuoneet, lynkkaukset ja sähkötuoli olevan demokratian ja vapauden valittuja vertauskuvia. Unkarissa ja Englannissa, Böömissä ja Puolassa — kaikkialla samaa. Porvarilliset murhaajat eivät viero mitään iljettävyyksiä. Varmentaakeeen valtansa kiihoittavat he shauvinisteja (esim. Ukrainan porvarillinen demokratia mensehevikeineen, Petljura etunenässä, Puolan — sosialipatriootti Pilsudsky ensimäisenä j.n.e.) siivottomiin juutalaisverilöylyihin, jotka voittavat tsaarillisen poliisihirmuvallan aikaansaannokset. Ja kun Puolan taantumuksellinen roskaväki murhasi venäläiset punasenristin edustajat, oli tämä vain pisara lankeemuksensa partaalla seisovan porvarillisen kannibalismin rikosten ja julmuuksien meressä.

Kansain liitto, joka luojiensa vakuutusten mukaan tulisi tuomaan rauhaa, toimeenpanee verisen taistelun kaikkien maiden proletariaattia vastaan. Entente vallat, jotka

[tästä puuttuu lähdeteoksen sivu 66.]

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Porvarillinen kansanvalta ja köyhälistön diktatuuri.

N. Lenin.

Seuraavat Leninin laatimat teesit, jotka hyväksyttiin kommunistisessa maailmankongressissa Moskovassa, osottavat sen kannan, jonka kommunistinen Internationale on omaksunut kysymyksessä: porvarillinen kansanvaltako vai köyhälistön diktatuuri:

1. Vallankumouksellisen liikkeen leviäminen kaikkien maiden köyhälistön keskuudessa on saanut porvariston ja sen työläisjärjestöissä olevat kätyrit suonenvedontapaisin ponnistuksin etsimään aatteellis-poliittisia todisteita riistäjävallan tueksi. Näissä vastatodisteissa ensikädessä hylätään diktatuuri ja puolustellaan kansanvaltaa. Että nämä todisteet, jotka on todistettu tuhansin muodoin kapitalistisessa sanomalehdistössä ja Bernissä helmikuulla 1919 pidetyssä keltaisen Internationalen konferenssissa, ovat valheellisia ja teeskenneltyjä, on selvänä jokaiselle, joka ei tahdo sosialismin periaatteita pettää.

2. Ennen kaikkea kohdistuvat nämä todistelut käsitteisiin »kansanvalta ylipäänsä» ja »diktatuuri ylipäänsä» ottamatta ollenkaan kyseeseen, mistä luokasta on puhe. Sellainen luokkanäkökohtien ylä- tai ulkopuolella oleva koko kansan kantaa koskevaksi esitetty kysymyksen käsittely on suoranaista sosialismin perusopin pilkkaamista, nimittäin luokkaopin, jonka, sanoissa tunnustaen, teoissa unohtavat ne sosialistit, jotka ovat porvariston leiriin juosseet. Sillä ei missään sivistyneessä kapitalistisessa maassa ole »kansanvaltaa ylipäänsä» vaan siellä vallitsee ainoastaan porvarillinen kansanvalta; eikä ole puhe »diktatuurista ylipäänsä» vaan sorrettujen luokkien, s.t.s. köyhälistön diktatuurista sortajia ja riistäjiä, s.o. porvaristoa vastaan tarkoituksella voittaa se vastustus, jota riistäjät käyttävät valtansa pysyttämiseksi.

3. Historia osottaa, ettei milloinkaan sorrettu luokka ole päässyt valtaan, eikä ole voinut päästä valtaan käymättä diktatuuriajan läpi, s.t.s. valloittamatta poliittista valtaa ja väkivallalla kukistamatta riistäjäin aina esiintyvää epätoivoisinta, hurjaa, mitään rikosta säikkymätöntä vastusta. Porvaristo, jonka mahtia nyt puolustavat sosialistit, jotka vastustavat »diktatuuria ylipäänsä» ja ruumiineen ja sieluineen asettuvat valliaukkoihin vahvistaakseen »kansanvaltaa ylipäänsä», on saavuttanut valtansa sivistyneissä maissa kapinain ja kansalaissotien avulla väkivalloin kukistamalla yksinvallan, feodaaliherrat, orjaherrat ja heidän valtaanpalautumisyrityksensä. Tuhansia, miljoonia kertoja ovat sosialistit kaikissa maissa kirjoissaan, lentolehdissään, kokouspäätöksissään ja agitatsioonipuheissaan selvittäneet kansalle näiden porvarillisten vallankumousten luokkaluonteen. Senvuoksi merkitsee nyt porvarillisen kansanvallan puolustaminen puhuttaessa »kansanvallasta ylipäänsä», huutaminen köyhälistön diktatuuria vastaan huudettaessa »diktatuurista ylipäänsä» sosialismin suoraa pettämistä, selvää porvariston leiriin siirtymistä, köyhälistön oikeuden sen vallankumoukseen kieltämistä, porvarillisen reformin puolustamista juuri sellaisella hetkellä, jolloin porvarillinen reformismi koko maailmassa on lyyhistynyt ja sota muodostanut vallankumouksellisen tilanteen.

4. Kaikki sosialistit ovat esittämällä porvarillisen sivistyksen, porvarillisen kansanvallan, porvarillisen parlamentarismin luokkaluonteen lausuneet ajatuksen, minkä Marx ja Engels suurimmalla tieteellisellä tarkkuudella esittävät niin, että kansanvaltainen porvarillinen tasavalta ei ole muuta kuin keino, jonka avulla porvaristo sortaa työväenluokkaa, kourallinen kapitalisteja työtätekeviä joukkoja. Niiden joukossa, jotka nyt parkuvat diktatuuria vastaan ja jotka täyttävät demokratian valliaukot, ei ole ainuttakaan vallankumouksellista eikä ainuttakaan marxilaista, joka ei ole pyhästi vannonut työläisille, että hän tunnusti tämän sosialismin; mutta nyt, kun vallankumouksellisen köyhälistön keskuudessa on alkanut kuohunta ja liike, jonka tarkoituksena on hävittää tämä sortamisaparaatti ja saavuttaa köyhälistön diktatuuri, esittävät nämä sosialismin petturit asian ikäänkuin porvaristo olisi lahjoittanut työläisille »puhtaan kansanvallan», ikäänkuin porvaristo luopuisi kaikesta vastustuksesta ja alistuisi työläisten enemmistön alle, ikäänkuin ei kansanvaltaisessa tasavallassa olisi ollut eikä olisi mitään valtiokonetta, jolla pääoma sortaisi työtä.

5. Pariisin kommuuni, jota kaikki, jotka ovat tahtoneet käydä sosialistista, ovat ylistäneet, koska he tuntevat työläisjoukkojen suuren ja oikean myötätunnon siihen, on erikoisen selvästi osottanut keskiaikaan verraten äärimäisen vapaamielisen, mutta köyhälistön vallankumouksen aikana perustuksiaan myöten välttämättömästi muutettavan porvarillisen parlamenttarismin ja porvarillisen kansanvallan historiallisen ehdonalaisuuden ja rajoitetun arvon. Juuri Marx, joka antoi erinomaisen arvon Kommuunin historialliselle merkitykselle, on sitä koskevissa tutkimuksissaan todistanut porvarillisen kansanvallan ja porvarillisen parlamenttarismin riistäjäluonteen, kuinka sorrettu luokka saa oikeuden yhden ainoan kerran useitten vuosien kuluessa ratkaista, mitkä valtiopäivämiehet omistavista luokista tulevat edustamaan kansaa ja polkemaan sen jalkoihinsa. Juuri nyt, kun koko maailman mukaansa tempaava neuvostovaltaliitto kaikkien nähden vie Kommuunin asiaa edelleen, unhottavat sosialistipetturit Pariisin kommuunin käytännölliset kokemukset ja selvääkin selvemmät opetukset veisaten iänikuista porvarillista virttä »kansanvallasta ylipäänsä». Kommuuni ei ollut parlamenttaarinen laitos.

6. Kommuunin merkitys on edelleenkin siinä, että se koetti murskata ja perustuksiaan myöten hävittää porvarillisen valtiokoneiston, virkamies-, tuomioistuin-, sota- ja poliisikoneistot ja korvata ne työläisten itsehallitsevalla joukkojärjestöllä, jossa ei ollut lakiasäätävällä ja toimeenpanevalla vallalla eroa. Kaikki meidän aikamme porvarilliskansanvaltaiset tasavallat, myöskin Saksa, jota sosialismin petturit totuutta pilkaten nimittävät työläistasavallaksi, säilyttävät tämän porvarillisen valtiokoneiston. Tämä osoittaa yhä edelleenkin selvästi, että huutaminen »kansanvallan ylipäänsä» puolesta ei ole mitään muuta kuin porvariston ja sen riistämisoikeuksien puolustamista.

7. »Kokoontumisvapautta» voidaan pitää yhtenä »puhtaan demokratian» vaatimuksista. Jokainen itsetietoinen työläinen, joka ei ole luokkaansa hylännyt, ymmärtää heti, että olisi muodotonta antaa riistäjille kokoontumisvapautta myöskin sellaiseen aikaan ja sellaisessa tilanteessa, jolloin he asettuvat puolustamaan erikoisoikeuksiaan, jotka heiltä aiotaan ottaa pois. Ei porvaristo itsekään, silloin kuin se oli vallankumouksellinen, paremmin Englannissa 1649 kuin Ranskassakaan 1793 antanut monarkisteille eikä aatelille kokoontumisvapautta, kun nämä kutsuivat vieraita joukkoja maahan ja »kokoontuivat» järjestämään valtaanpalauttamispyrkimyksiään. Kun porvaristo nyt, aikoja sitten muututtuaan taantumukselliseksi, vaatii proletaariaatilta takuuta etukäteen siitä, että riistäjille, katsomatta siihen, mihin vastustustoimiin kapitalistit ryhtyvät pakkoluovutusta vastaan annetaan »kokoontumisvapaus», tulevat työläiset nauramaan porvarien moiselle viekastelulle.

Toiselta puolen tietävät työläiset kyllin hyvin, että »kokoontumisvapaus» kaikkein demokraattisimmissakin porvarillisissa tasavalloissa on vain tyhjä lause, sillä rikkailla on parhaat julkiset ja yksityiset rakennukset käytettävänään, niillä on tarpeeksi aikaa kokoustenpitoon samalla kun ne myöskin nauttivat porvarillisen valtakoneiston täyttä turvaa. Kaupunki- ja maalaisköyhälistöllä samoinkuin pienviljelijöillä, s.t.s. väestön valtavalla enemmistöllä ei ole näistä eduista paremmin ensimäistä, toista kuin kolmattakaan. Niinkauan kuin asiat ovat sillä tolalla, on »yhdenvertaisuus» s.t.s, »puhdas kansanvalta» petosta. Todellisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi, kansanvallan toteuttamiseksi työtätekeville on ensinnä otettava riistäjiltä kaikki yksityiset ja julkiset loistorakennukset, ensinnä annettava työläisille vapaa aikaa, samalla kun on välttämätöntä, että heidän kokoontumisvapauttaan puolustaa aseistetut työläiset eikä aateliston pojat ja kapitalistisista piireistä kotoisin olevat upseerit harhaanjohdettujen sotamiesten avulla.

Vasta sellaisten muutosten jälkeen voidaan ilman, että työläisiä, työtätekevää kansaa, köyhiä, sillä pilkataan, puhua kokoontumisvapaudesta ja yhdenvertaisuudesta.

8. »Painovapaus» on myöskin eräs »puhtaan demokratian» huomatuimpia tunnussanoja. Kuitenkin työläiset tietävät, ja kaikkein maiden sosialistit ovat sen myöntäneet miljoonia kertoja, että tämä vapaus on petosta niinkauan kun paraat kirjapainot ja suurimmat paperivarastot ovat kapitalistien käsissä ja niinkauan kun kapitalistit hallitsevat lehtiä, valta, joka koko maailmassa ilmenee sitä selvemmin ja terävämmin, niin, vieläpä sitä kyynillisemmin mitä kehittyneempi demokratia ja tasavaltainen hallitus on, kuten esimerkiksi Amerikassa. Kapitalisteilta on ensinnä otettava pois mahdollisuus hankkia palvelukseensa kirjailijoita, ostaa kustantamoja ja varastoja sekä lahjoa sanomalehtiä ennenkuin työtätekevät joukot, työläiset ja talonpojat, saavat nauttia todellisesta yhdenvertaisuudesta ja kansanvallasta, ja sitä varten on murskattava kapitalismin ies, kukistettava riistäjät ja murrettava niiden vastustus. Kapitalistit ovat aina tarkottaneet vapaudella, rikkaiden vapautta hankkia itselleen etuja ja voittoja ja työläisten vapautta kuolla nälkään. Kapitalistit merkitsevät painovapaudella rikkaiden vapautta lahjoa sanomalehdistö, valmistaa ja väärentää n.s. yleistä mielipidettä. »Puhtaan demokratian» puolustajat paljastavat siten itse asiassa olevansa likaisimman, lahjottavimman järjestelmän puolustajia, he puolustavat rikkaiden valtaa hallita joukkojen valistusvälineitä, he ovat kansan pettäjiä, jotka sulosointuisten, mutta läpeensä valheen saastuttamien lauseparsien avulla johdattavat kansan pois sen selvästä historiallisesta tehtävästä: vapauttaa sanomalehdistö kapitaalista. Todellinen vapaus ja yhdenvertaisuus on siinä järjestelmässä, minkä kommunistit pystyttävät. Siinä ei voi rikastua toisten kustannuksella, siinä ei ole mitään objektiivista mahdollisuutta välillisesti tai välittömästi saattaa sanomalehdistöä rahanvoiman alaiseksi, siinä ei mikään voi estää työläisiä (tahi jotain työläisryhmää) omistamasta ja yhtäläisellä oikeudella käyttämästä yhteiskunnalle kuuluvia kirjapainoja ja paperivarastoja.

9. Yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenen vuosisadan historia on jo ennen sotaa näyttänyt meille, mitä itse asiassa kapitalismin alainen »puhdas demokratia» oikeastaan on. Marxilaiset ovat aina väittäneet, että mitä kehittyneempi, mitä »puhtaampi» demokratia on, sitä peittelemättömämmäksi, kärjistyneemmäksi ja armottomammaksi muodostuu luokkataistelu, sitä selvemmin esiintyy pääoman painostus ja porvariston diktatuuri. Dreyfus-juttu tasavaltaisessa Ranskassa, kapitalistien aseistamien palkkajoukkojen hyökkäykset vapaan ja kansanvaltaisen Amerikan tasavallan työläisiä vastaan! — nämä ja tuhannet samanlaiset tosiasiat paljastavat totuuden, jota porvaristo turhaan yrittää peittää, sen totuuden, että myöskin kaikkein kansanvaltaisimmissa tasavalloissa tosiasioissa vallitsee porvariston terrori ja diktatuuri, joka astuu avoimesti päivänvaloon joka kerta, kun riistäjäin mielestä pääoman valta alkaa horjua.

10. Imperialistinen sota 1914–1918 on kerta kaikkiaan aikaansa jälessä kulkevillekin työläisille paljastanut, vieläpä vapaimmissakin tasavalloissa, porvarillisen demokratian luonteen: porvarillisen diktatuurin. Saksan ja Englannin miljonääri- ja miljardööriryhmien rikastuttamiseksi murhattiin toistakymmentämiljoonaa ihmistä; ja vapaimmissa tasavalloissa järjestettiin porvariston sotilasdiktatuuri. Tämä diktatuuri jää ententemaissa pysyväksi vielä Saksan murtamisenkin jälkeen. Sota juuri on enemmän kuin mikään muu avannut työläisten silmät, reväissyt porvarillisen demokratian valheverkon, näyttäen kansalle huijausten ja voitonhalun pohjattomuuden. Porvaristo on käynyt tätä sotaa vapauden ja yhdenvertaisuuden nimissä, vapauden ja yhdenvertaisuuden nimissä ovat sotahankkijat ryöstäneet itselleen suunnattomia rikkauksia. Ei mitkään keltaisen Bernin Internationalen vaivannäöt voi salata joukoilta nyt lopullisesti paljastetun porvarillisen demokratian ryöväriluonnetta.

11. Kapitalistisesti kehittyneimmässä Europan maassa, Saksassa, on imperialistisen Saksan lyyhistymisen perässäänkuljettama täydellinen tasavaltainen vapaus Saksan työläisille ja koko maailmalle osoittanut, millainen porvarillis-kansanvaltaisen tasavallan luokkasisältö on. Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin murhilla on maailmanhistoriallinen merkitys ei yksinomattain senvuoksi, että todellisen proletaarisen kommunistisen Internationalen parhaat ja johtavat henkilöt siten traagillisesti otettiin hengiltä, vaan myöskin siksi, että ensimäisen europpalaisen valtion — voidaanpa yliarvioimatta sanoa: ensimäisen koko maailmassa — loppukelpoisuus tuli ilmi. Kun vangitut, s. t. s. valtiovallan suojaan otetut henkilöt saadaan murhata sosialipatrioottien hallituskautena ilman että murhantehneitä upseereja ja kapitalisteja rangaistaan, silloin on johdonmukaista, että sellainen demokratinen tasavalta, jossa tämä saattaa tapahtua, on sama kuin porvariston diktatuuri. Kansa, joka osottaa suuttumustaan Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin murhan johdosta, mutta joka ei tätä totuutta käsitä, näyttää siten tuhmuutensa ja ulkokultaisuutensa. Saksan tasavallassa, maailman vapaimmassa ja edistyneimmässä, merkitsee »vapaus» vapautta rankaisematta pistää kuoliaaksi köyhälistön vangittuja johtajia. Eikä muuten voi ollakaan niin kauan kun kapitalismi päätään pystyssä pitää, koska demokratian kehitys ei ollenkaan lievennä luokkataistelua, vaan päinvastoin kärjistää luokkataistelua, joka nyt maailman sodan tuloksena sodan ja sen seuraamuksien vaikutuksen alaisena on saavuttanut kiehumispisteensä.

Koko sivistyneessä maailmassa suljetaan ja karkotetaan maasta, vainotaan bolscheviikkeja, esim. eräässä kaikkein vapaimmista porvarillisista tasavalloista: Sveitsissä; Amerikassa tapahtuu bolscheviikkipogrommeja j.m.s. Demokratian näkökannalta yleensä samoin kuin »puhtaan demokratiankin», on kerrassaan naurettavaa, että edistyneet, sivistyneet, kansanvaltaiset hampaisiin asti aseistautuneet maat pelkäävät muutamien kymmenien ihmisten läsnäoloa, jälkeenjääneen nälkäisen, raunioittuneen Venäjän kansalaisia, jota maata miljoonissa porvarillisissa lehdissä kutsutaan villiksi ja rikokselliseksi. On selvää, että se yhteiskunnallinen tila, joka on voinut kasvattaa niin huutavan vastakohtaisuuden, itse asiassa on porvariston diktatuuria.

12. Sellaisen asiaintilan vallitessa ei proletariaatin diktatuuri ole yksinomaan oikeutettu taistelutapa riistäjäin kukistamiseksi ja niiden vastustuksen murtamiseksi, vaan myöskin täysin välttämätön koko työtätekevälle joukolle ainoana turvana porvariston diktatuuria vastaan, joka on johtanut sotaan ja valmistautuu uusiin sellaisiin.

Pääasia, jota sosialistit eivät ymmärrä, jossa juuri ilmenee heidän lyhytnäköisyytensä, heidän riippuvaisuutensa porvarillisista harhaluuloista, heidän petoksensa köyhälistöä vastaan, on se, että kapitalistisessa yhteiskunnassa sille oleellisen luokkataistelun kärjistyessä ei ole olemassa mitään välitietä porvariston diktatuurin ja köyhälistön diktatuurin välillä. Unelmakin jostakin kolmannesta on vain pikkuporvarin taantumuksellista haihattelua. Sen osottaa porvarillisen demokratian ja työväenliikkeen enemmän kuin satavuotisen kehityksen antama kokemus kaikissa eteenpäinmenneissä maissa; erikoisesti toteaa sen viimeisten viiden vuoden kokemukset. Siitä puhuu myöskin koko kansan talousoppi, Marxin oppi, joka selvittää porvariston diktatuurin taloudellisen välttämättömyyden tavaratalouden kaikissa vaiheissa, diktatuurin, jota ei voi hävittää mikään muu kuin se luokka, joka kapitalismin oman kehittymisen kautta alati on kehittynyt, lisääntynyt, yhdistynyt ja vahvistunut, nimittäin köyhälistöluokka.

13. Sosialistien toinen teoreettinen ja poliittinen virhe on siinä, että he eivät käsitä demokratian muotojen muuttuneen välttämättömästi vallitsevien luokkien vaihtuessa vuosituhansien kuluessa aina sen alkuperäisestä muinaisuudesta lähtien. Vanhan Kreikan tasavalloissa, keskiajan kaupungeissa ja kehittyneimmissä kapitalistisissa valtioissa on demokratialla erilaiset muodot ja erilainen leviäminen. Olisi mitä suurinta yksinkertaisuutta olettaa, että syvimmälle tunkeutuva vallankumous ihmiskunnan historiassa, ensimäinen vallanvaihto riistäjävähemmistön käsistä riistetyn enemmistön käsiin, saattaisi tapahtua porvarillis-parlamenttaristisen demokratian puitteissa ilman suurempia mullistuksia, ilman että demokratialle luodaan uusia muotoja, uusia laitoksia, uusia ehtoja sen käyttämiselle j.n.e.

14. Köyhälistön diktatuuri muistuttaa siinä muiden luokkien diktatuuria, että sen on välttämätöntä, samoinkuin muittenkin diktatuurien, väkivalloin tukehuttaa sen luokan vastustus, joka kadottaa poliittisen valtansa. Pohjimmainen ero köyhälistön ja muiden luokkain diktatuurilla, suurtilanomistajain keskiajalla, porvariston diktatuurilla kaikissa sivistyneissä kapitalistisissa maissa, on siinä, että suurtilanomistajain ja porvariston diktatuuri väkivallallaan kukisti kansan valtavan enemmistön, työtätekevien joukkojen, vastustuksen. Köyhälistön diktatuuri taas päinvastoin väkivallalla tukahuttaa riistäjäin, s.t.s. väestön huomattavan vähemmistön, suurtilanomistajain ja kapitalistien vastustuksen.

Tästä taas seuraa, että köyhälistön diktatuuri, yleisesti puhuen, ei ainoastaan muuta demokratian muotoja ja laitoksia, vaan myöskin aikaansaa muutoksen siinä itsessään.

Tämän muutoksen kautta voivat kapitalismin orjuuttamat, työtätekevät luokat maailmassa ennen tuntemattomalla mitalla ja laajuudella hyväkseen käyttää kansanvaltaa.

Ja tosiaankin, se köyhälistön diktatuurin muoto, mikä jo todellisuudessa on rakennettu, s.o. neuvostovalta Venäjällä, neuvostojärjestelmä Saksassa, niin sanotut Shop Stewards Committee ja muut yhdenmukaiset neuvostolaitokset muissa maissa, kaikki nämä valmistavat ja merkitsevät työtätekeville luokille, s.o. väestön enemmistölle, sellaista todellista mahdollisuutta nauttia demokratian vapautta ja oikeuksia, jota se ei milloinkaan ole edes likipitäisenä tavannut paraissa kansanvaltaisissa porvarillisissa tasavalloissa.

Neuvostovallan olemus käsittää sen, että juuri niiden luokkien joukkojärjestö, joita kapitalistit ovat sortaneet, s.o. työläiset ja pieneläjät (talonpojat, jotka eivät käytä vierasta työvoimaa ja ovat alati pakotetut myömään jonkun osan työstään), muodostaa aina koko valtiomahdin, koko valtiokoneiston ainoan perustan. Juuri ne suunnattomat joukot, jotka kansanvaltaisimmissakin porvarillisissa tasavalloissa, joissa heillä lain mukaan on yhtäläinen oikeus, mutta todellisuudessa tuhansin tempuin ja metkuin estetään osaaottamasta valtiolliseen elämään ja käyttämästä hyväkseen knnsanvaltaisia vapauksiaan ja oikeuksiaan, joutunut nyt ottamaan jatkuvasti, eittämättömästi ja sen kautta ratkaisevasti osaa valtion demokraattiseen hallintaan.

15. Kansalaisten tasa-arvoisuuden sukupuoleen, uskontoon, rotuun ja kansallisuuteen katsomatta, jonka porvarillinen demokratia aina ja kaikkialla on luvannut mutta ei milloinkaan toteuttanut ja jota se ei kapitalismivallan pohjalla koskaan voikaan toteuttaa, on neuvostovalta eli proletariaatin diktatuuri kerta kaikkiaan toteuttanut, koska vain työväenvalta kykenee siihen, työväen, jonka ajatukset eivät askartele yksityisomaisuuden käyttämisessä tuotantovälikappaleena eikä taistelussa sen yhä uudelleen jakamisesta.

16. Vanha, s.t.s. porvarillinen demokratia ja parlamenttarismi oli niin järjestetty, että juuri työtätekevät luokat olivat eniten eroitetut hallintoaparaatista. Neuvostovalta, s.t.s. proletariaatin diktatuuri, on sitävastoin niin järjestetty, että se lähentää työtätekevät joukot hoitokoneistoon. Samaa tarkoitusta palvelee myös lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan yhdistäminen valtion neuvostoelimissä ja alueellisten vaalipiirien korvaaminen tuotantoyhteyksillä, kuten tehtailla y.m.

17. Sotajoukkoa ei käytetty sortovälineenä ainoastaan monarkiassa. Se oli sitä myös porvarillisissa, niin, jopa demokraattisimmissakin tasavalloissa. Vain neuvostovalta, joka juuri on ainoa kapitalistien sortamain alaluokkain valtiojärjestelmä, kykenee lopettamaan sotajoukon riippuvaisuuden porvarillisesta komentovallasta ja todella sulattamaan yhteen proletariaatin ja sotaväen sekä todellisuudessa suorittamaan proletariaatin aseistuksen ja porvariston aseistariisumisen, joita edellytyksiä vailla sosialismin voitto on mahdoton.

18. Valtion neuvostoelimistö on järjestetty siihen suuntaan, että proletariaatti sinä luokkana, joka kapitalismin kautta on enin keskittynyt ja kehittynyt, esittää johtavaa osaa valtiossa. Kaikkien vallankumousten ja kaikkien orjuutettujen luokkien liikkeiden antamat kokemukset, sosialistisen maailmaniiikkeen kokemukset opettavat meille, että vain proletariaatti kykenee yhdistämään ja tempaamaan mukaansa hajallaan olevat ja jälkeen jääneet työtätekevän ja nyljetyn väestön kerrokset.

19. Vain valtion neuvostoelimistö kykenee kerta kaikkiaan täydellisesti hävittämään vanhan, s.t.s. porvarillisen virkamies- ja tuomioistuinkoneiston, joka kapitalismin aikana jäi vallitsevaksi jopa kaikkein demokraattisimmissakin maissa, ja jonka täytyi olla sellainen, muodostuen tosiasiassa samalla työläisten ja työtätekeväin joukkojen suurimmaksi esteeksi demokratian toteuttamisessa. Pariisin Kommuuni on ottanut ensimmäisen maailmanhistoriallisen askeleen tällä tiellä, neuvostovalta toisen.

20. Valtiovallan tuhoaminen on maali, jonka kaikki sosialistit ovat asettaneet itselleen, niiden joukossa ja ennen kaikkia Marx. Toteuttamatta tätä maalia on oikea demokratismi, s.t.s. tasa-arvoisuus ja vapaus, jotakin saavuttamatonta. Tähän maaliin johtaa käytännöllisesti kuitenkin ainoastaan neuvosto- ja proletaarinen demokratia, sillä se ryhtyy heti vallitsevan valtion täydelliseen hävittämiseen, vetämällä työtätekevän kansan joukkojärjestöt ottamaan jatkuvasti ja ehdottomasti osaa valtiohallintaan.

21. Bernissä kokoontuneiden sosialistien täydellinen vararikko, heidän silmiinpistävän täydellinen puutteensa ymmärtää uutta, s.t.s. proletaarista demokratiaa, käy erittäinkin ilmi seuraavasta: 10/2 1919 selitti Branting Bernissä keltaisen Internationalen kansainvälisen konferenssin päättyneeksi. 11/2 1919 julkaisivat sen jäsenet Freiheit-lehdessä Berlinissä riippumattomain proletariaatille osoittaman julistuksen. Tässä julistuksessa myönnetään Seheidemann-hallituksen porvarillinen luonne, sitä moititaan siitä, että se on mielinyt poistaa neuvostot, joita kutsutaan »vallankumouksen tueksi ja turvaksi», ja ehdotetaan neuvostojen laillistuttamista ja että niille myönnettäisiin valtiollisia oikeuksia, veto-oikeus kansalliskokouksen päätöksiä vastaan ja oikeus jättää asia kansanäänestyksen varaan.

Sellainen ehdotus on teoreetikkojen täydellinen henkinen vararikko, teoreetikkojen, jotka puolustavat demokratiaa ymmärtämättä sen porvarillista luonnetta. Naurettava yritys yhdistää neuvostojärjestelmä, s.t.s. proletariaatin diktatuuri kansalliskokoukseen, s.t.s. porvariston diktatuuriin, paljastaa lopullisesti keltaisten sosialistien ja sosialidemokraattien sielullisen viheliäisyyden ja pikkuporvarien taantumuksellisen politiikan, samoin kuin heidän niukan myötämielisyytensä uuden proletaarisen demokratian lakkaamattomasti kasvavia voimia kohtaan.

22. Bernin keltaisen Internationalen enemmistö, joka tuomitsi pataluhaksi bolschevismin mutta työläisjoukkojen pelosta ei uskaltanut muodollisesti äänestää tuomitsevan päätöslauselman puolesta, on luokkanäkökannalta katsoen menetellyt aivan oikein. Juuri tämä enemmistö on täysin solidaarinen venäläisten menschevikien, sosialivallankumouksellisten ja Saksan Scheidemannien kanssa. Venäläiset menchevikit ja sosialivallankumoukselliset, jotka valittavat bolschevikien taholta tulleen vainon johdosta, koettavat salata sen tosiasian, että tämä vaino johtui menschevikien ja sosialivallankumouksellisten liittymisestä kansalaissodassa porvariston puolelle työläisiä vastaan.

Tästä syystä on aivan luonnollista, että keltaisen Bernin Internationalen osanottajien enemmistö lausui tuomionsa bolschevikeistä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut »puhtaan demokratian» puolustamistarkoituksessa, vaan sellaisten ihmisten itsepuolustuksena, jotka tietävät kansalaissodassa seisovansa porvariston puolella proletariaattia vastaan.

Näistä syistä täytyy keltaisen Internationalen enemmistön päätöstä luokkanäkökannalta katsoen pitää oikeana. Mutta proletariaatin ei tarvitse pelätä tätä totuutta, vaan katsoa sitä silmästä silmään ja vetää kaikki johtopäätökset siitä.

Näiden teesien perusteella ja arvostaen mitä moninaisempien maiden valtuutettujen selontekoja selittää kommunistisen Internationalen kongressi, että kommunististen puolueiden päätehtävät niissä maissa, joissa neuvostovaltaa ei vielä ole pantu toimeen, ovat seuraavat:

1. Valaista työväen laajoille kerroksille uuden proletaarisen demokratian poliittisen ja käytännöllisen välttämättömyyden historiallinen merkitys, demokratian, joka on asetettava porvarillisen demokratian ja parlamenttarismin tilalle;

2. levittää ja perustaa neuvostoja kaikilla teollisuuden aloilla, maa- ja merisotaväen keskuudessa, yhtähyvin kuin maatyöläisten ja pienviljelijäin parissa, sekä

3. vallata varma, tietoinen kommunistinen enemmistö neuvostoissa.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Suurta aikaa.

Lenin ja Trotski Kolmannen Internationalen perustamisesta.

Moskovan »Isvestija» julkaisi maaliskuun 6 p:nä Trotskin allekirjoittaman kirjoituksen otsakkeella »Suurta aikaa», jossa hän sanoo:

Tsaarit ja papit, Moskovan Kremlin vanhat hallitsijat, eivät kai koskaan voineet uneksua, että näiden harmaantuneiden muurien sisällä tulisi kokoontumaan nyt elävän ihmiskunnan vallankumouksellisimman osan edustajia, ja kuitenkin on näin tapahtunut. Eräässä oikeuspalatsin salissa, jossa tsaristisen oikeuspykäläin varjot näkyvät harhailevan, kokoontuvat nyt Kolmannen Internationalen edustajat. Siten saavuttavat ne jättimäiset muutokset maailman asemassa, jotka ovat tapahtuneet viimeisten 10–20 vuoden kuluessa, ulkonaisenkin muotonsa.

Ensimäisen ja toisenkin Internationalen aikana muodosti tsaarin Venäjä maailman taantumuksen vahvan suojuksen ja venäläistä vallankumousta edustivat kansainvälisissä sosialistisissa kongresseissa pakolaiset, joita kohdeltiin iroonisella halveksumisella useimpain europpalaisen sosialismin opportunististen johtajain puolelta. Parlamentarisen sosialismin ja ammattiyhdistysliikkeen johtajat olivat lujasti vakuutetut siitä, että puoleksi aasialainen Venäjä tulisi lankeamaan vallankumoukselliseen kurjuuteen, Euroopan siirtyessä kivuttomasti rauhallisen kehityksen tietä kapitalismista sosialismiin.

Mutta elokuussa 1914 räjähtivät imperialismin kasaamat vastakohdat kapitalismin »rauhallisen» kuten parlamentarisine, laissa sallittuine n.k. »vapauksineen» ja poliittisine sekä muine huorimuksineen, ja ihmiskunta suistui sivistyksen korkeuksilta kauheaan raakalaisuuden ja verisen petomaisuuden kuiluun.

Vaikkakin marxilainen oppi oli ennustanut veristä hävitystä hämmästyttivät sattuvat tapaukset kokonaan edistykselliset puolueet. Rauhallisen kehityksen mahdollisuudet hälvenivät savuksi ja opportunistiset johtajat eivät nähneet muita mahdollisuuksia kuin kutsua työväen joukot porvarillisen kansanvaltion puolustukseen. Elokuun 4 pnä 1914 sai toinen internationale kurjan lopun.

Tästä silmänräpäyksestä alkaen ovat kaikki todelliset vallankumoukselliset ja Marx'in seuraajat asettaneet tehtäväkseen uuden Internationalen perustamisen ja leppymättömän taistelun kapitalistista yhteiskuntaa vastaan. Kapitalismin irtipäästämä sota aikaansai kapitalistisen maailman siirtymisen tasapainotilastaan ja kaikki kysymykset osoittautuivat olevansa vallankumouksellisia kysymyksiä. Vanhat sosialipatrioottiset rajasuutarit käyttivät kaiken taitonsa ylläpitääkseen vanhojen toiveitten, vanhan petoksen ja vanhan järjestön harhamuotoa, mutta kaikki oli turhaa. Ei ensi kertaa historiassa osoittautunut sota olevansa köyhälistön vallankumouksen isä.

Alkuunpanijan kunnia tulee venäläisen työväenluokan ja sen koetellun kommunistisen puolueen osaksi. Marraskuun vallankumouksellaan on Venäjän köyhälistö ei vain avannut Kremlin portit vaan myös laskenut Kolmannen Internationalen peruskiven.

Vallankumoukset Saksassa, Itävalta-Unkarissa; mahtava neuvostoliike ja sisällissodan lavea virta, jonka tuloksena oli Karl Liebknechtin, Rosa Luxemburgin ja tuhansien muitten tuntemattomain sankarien marttyyrikuolema, kaikki tämä todistaa, ettei Eurooppa saata kulkea muuta tietä kuin mitä Venäjä on kulkenut. Käytännössä esiintynyt yhtenäisyys sosialismin taistelutavoissa on tehnyt mahdolliseksi kommunistisen Internationalen luomisen ja tehnyt kommunistisen puoluekokouksen kokooukutsumiseu välttämättömäksi tarpeeksi.

Näinä päivinä on tämä kokous pidetty Kremlin muurien sisällä ja me olemme todistajina ja osanottajina erääseen maailmanhistorian suurimpaan tapaukseen.

Koko maailman työväenluokka on vihollisiltaan voittanut heidän lujimman linnansa, entisen tsaarin Venäjän, ja tähän voittoon nojaten keräävät he voimansa viimeistä, ratkaisevaa taistelua varten. Mikä onni saada elää ja taistella tällaisena aikana!»

Lenin kirjoittaa kommunistilehdessä Pravda otsakkeella »Voitettua ja merkittyä»:

»Vallankumouksessa on pysyvää vain se, minkä köyhälistön joukot voittavat, ja vain ne voitot, jotka laadultaan ovat pysyviä, ansaitsevat tulla merkityiksi.

»Kolmannen Internationalen perustaminen Moskovassa maaliskuun 2 pnä 1919 oli merkintä ei ainoastaan siitä mitä venäläiset, saksalaiset, itävaltalaiset ym. olivat saavuttaneet, vaan myös mistä kansainväliset köyhälistöjoukot taistelevat. Siksi on kolmannen Internationalen perustaminen laitos, joka tulee pysyväiseksi.

»Vielä nelisen kuukautta takaperin ei voitu sauoa, että neuvostovalta, valtiohallinto neuvostoilla, olisi voinut muodostua kansainväliseksi saavutukseksi. Ei voinut sanoa minkälaisia muutoksia ja korjauksia tässä järjestelmässä maailmanvallankumouksen jatkuva kehitys tulisi tuomaan mukanaan, kunnes järjestelmää käytännössä oli koeteltu. Saksa teki tämän kokeen. Tämä nykyaikainen kapitalistivaltio osoitti Venäjän jälkeen yhden maailman taantumuksellisimman maan jälkeen, lyhyessä ajassa, ei yksin samoja vallankumouksen alkuvoimia, ei yksin saman vallankumouksen peruskulun vaan myös saman perusmuodon uutta köyhälistö-demokratiaa varten, nimittäin neuvostot.

»Englannissa, tuossa voittoisassa maassa, mikä omistaa suurimmat siirtomaa-alueet, maaosa, mikä kauimmin oli yhteiskunnallisen rauhan maineessa, vanhimmassa kapitalismin maassa näemme samanaikaisesti alinomaista, väkivaltaista ja mahtavaa neuvostojen kasvua ja köyhälistön joukkotaistelun uudet neuvostomuodot, 'Shops Stewards Committees', ja Amerikassa, vahvimmassa ja nuorimmassa kapitalistimaassa osoittavat työmiehet suuremmoisia suosiota neuvostojärjestelmää kohtaan.

»Kivi on alkanut vierintänsä. Neuvosto-ajatus on voittanut kaikissa maissa, erittäinkin saavutettuaan köyhälistöjoukkojen kannatuksen. Tämä on pääasia. Tätä saavutusta ei joukoilta voida ryöstää, ei imperialistisen yläluokan väkivallanteoilla eikä vainoamalla ja murhaamalla bolshevikeja. Mitä enemmän demokraattiseksi itseään nimittävä yläluokka riehuu, sitä lujemmin tulevat nämät saavutukset juurtumaan köyhälistöjoukkojen sieluun.

»Kivi on alkanut vierimään ja sitäpä varten kansainvälisen kommunistikokouksen Moskovassa tekemä työ, jonka tuloksena oli kolmannen Internationalen perustaminen, sujui niin helposti, päämäärästään tietoisesti ja päättävästi.

»Me merkitsimme nyt muistiin mitä jo oli saavutettu, mitä jo oli painunut syvälle joukkojen tietoisuuteen. Kaikki tiesivät, näkivät ja tunsivat oman maansa kokemusten perusteella, että uusi köyhälistöliike väkivaltaisesti kasvaa esiin, ilman että sillä voimassa ja syvyydessä on vastinettaan maailmassa, mikä ei enää tyydy vanhoihin siteihin; ja jota eivät voi pitää aisoissa valtiollisen kannunvalamisen mestarit Lloyd George ja Wilson, englantilais-amerikalaisen kapitalismin kätevät palvelijat, ei liioin mikään Henderson, Renaudel, Branting ja kaikki muut yhteiskunnallisen shauvinismin sankarit.

»Uusi liike kulkee kohti köyhälistön diktatuuria, kaikista horjumisista, kaikista virheistä huolimatta, 'venäläisestä sekasorrosta', pinnalta katsoen nimitetään sitä siksi, huolimatta, käy neuvostovaltaa kohti miljoonain ja taas miljoonain proletaarien virran voimalla, lakaisten kaiken pois tieltään. Tämän olemme merkinneet, ja päätöslauseissamme, väitteissämme ja puheissamme sinetöineet mitä jo on saavutettu.

»Marxistinen teoria, johon vallankumouksellisen työväen kokemus on luonut uutta, kirkasta valoa, on auttanut meitä käsittämään tapausten täydellisen lakimääräisyyden. Se on auttava koko maailman köyhälistöä, joka taistelee kapitalismin orjuuden hävittämiseksi yhä selvemmin näkemään taistelun päämaalin, lujemmin astumaan raivatuita teitä saavuttaakseen voiton ja pysyväisesti varmentaakseen sen.

»Kolmannen Internationalen perustaminen on tulevan kansainvälisen neuvostotasavallan, kommunismin kansainvälisen voiton enne».

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kommunistisen Internationalen vappujulistus.

Eläköön Vapunpäivä! Eläköön kommunismi!

Koko maailman työtätekeville.

Toverit!

Tasan 30 vuotta sitten julistettiin Vapun, toukokuun ensimäisen päivän juhla. V. 1889 Pariisin kansainvälisessä kongressissa, missä syntyi toinen internationale, päättivät kaikkien maiden työläiset viettää toukokuun ensimäistä päivää köyhälistön voimien mobilisoimispäivänä, taistelun päivänä, kansainvälisen veljeyden ja sosialistisen propagandan päivänä. — 8:n tunnin työpäivä — vakinaisten armeijain tuhoaminen — sotaa vastaan! — sellaiset olivat Vapunpäivän tunnussanat 30 vuotta sitten.

Vavistuksella odotti Europan porvaristo ensimäistä Vapunpäivää v. 1890. Wienissä, Parisissa ja useissa muissa Europan pääkaupungeissa porvaristo varusti kokonaisia rykmenttejä, odottaen työväen viipymätöntä vallankumousnousua.

Siitä asti on toukokuun ensi päivä ollut köyhälistön solidarisuuden, kaikkien kansojen työläisten veljellisen yhteyden vertauskuvana. Aina suuremmat ja suuremmat työmiesten ja työläisnaisten joukot ottivat osaa Vapunpäivän viettoon.

Mutta virallisen sosialidemokratian keskuuteen tunkeutui yhä kasvava joukko työväen asialle vihamielisiä aineksia. 2:sen Internationalen loppuaikoina Vapunvietto kävi yhä värittömämmäksi. Proletariaatin suurin juhla sai virallisen leiman. Sen henki laimeni. Jotkut 2:sen Internationalen johtajista, myyden itsensä porvaristolle, suorastaan kehottelivat työläisiä luopumaan tykkänään vappujuhlan vietosta.

V. 1914, jolloin ryöpsähti imperialistinen teurastus, toteutui tämä itsensä myyneiden johtajien toivomus. Kun tuli v:n 1915 Vappu, niin sosialipetturit, sekä saksalaiset että ranskalaiset, ehdottivat työväenluokalle, että luovuttaisiin toukok. 1 p:n juhlinnasta.

»Sota loppuun asti», »sota täydelliseen voittoon saakka», sellaiset olivat noiden päivien tunnussanat. Keskeymättä oli jatkettava toisen maan työläisten toisen maan työläisiä vastaan toimeen panemaa joukkomurhaa. »Isänmaan puolustuksen» nimessä eivät työläiset saisi keskeyttää työtä päiväksikään, tunniksikaan, jottei — herra paratkoon — kärsisi sotatuotanto, s.o. aseitten tuottaminen, joilla toisen maan työläiset raatelivat toisen maan työläisiä. Virallinen sosialidemokratia teki »kansalaisrauhan» oman porvaristonsa kanssa. Ei mikään saanut häiritä työläisten ja heidän herrainsa hyvää sopua. Vapunvietto oli uhrattava tälle kansalaisrauhalle.

Ja köyhälistön Vappu v. 1915 muuttui porvaristoa vappujuhlaksi.

Saatanallisella hymyllä, ilkeän vahingoniloisena ja pilkaten tervehti kaikkien maiden porvaristo virallisten sosialidemokraattien vapunvietosta kieltäytymistä. Kaikkien maiden porvaristolle oli tällä työläisten juhlastaan kieltäytymisellä periaatteellinen merkitys. Työläisten kieltäytyminen viettämästä kansainvälistä juhlaansa, veljeyden juhlaa, työn ja kansainvälisen solidarisuuden juhlaa, tämä kieltäyminen merkitsi kunkin maan porvaristolle yhtä taistelukentällä leikittyä verileikkiä enemmän.

Näin kului neljä vuotta. Neljä pitkää tuskan vuotta, joiden kuluessa porvaristo säälimättä tulella ja miekalla raateli työväenluokan kukkeinta osaa ja tuhosi kaikkia Europan maita. Nyt on imperialistinen verilöyly, porvariston alkama, loppumassa. Kaikkien maiden työläiset voivat laskea uhriensa määrän. 30 miljoonaa ihmistä tapettu ja runneltu, kymmeniä maita hävitetty, miljoonia nälässä, miljaardimäärin uusia sotavelkoja. Sellainen on imperialistisen verilöylyn summa. Sota on lopussa ja näiden maiden porvaristo, missä se vielä on jaloillaan, vaatii työväenluokalta hiukkasen vielä: se vaatii työläisiä itseään suorittamaan niiden 25:n miljoonan työläisen ja talonpojan raatelemisen kulungit. Maksakaa lainat, kantakaa uusia veroja siitä hyvästä että me niin menestyksellisesti rajotimme koko Europan väkilukua. Ei enempää eikä vähempää...

2:n Internationale joutui perikatoon. Se allekirjoitti kuolemantuomionsa elok 4 p. 1914, jolloin Saksan ja Ranskan sosialipatriotit yhtä häpeämättömästi äänestivät sotamäärärahojen puolesta, s.o. kannattivat imperialistista teurastusta.

Mutta Intermuionalen aatos on elävä. Ei koskaan vielä ole kaikkien maiden työläisten keskuudessa ollut niin polttavaa kansainvälisen yhteenliittymisen tarvetta kuin nyt.

Kuten pitkän helteen kuivuudessa halkeillut maa janoaa elähyttävää sadetta, niin 4 vuotisen sodan uuvuttamat, johtajiensa pettämät kaikkien maiden työläiset janoavat kan sainvälistä yhteyttä, keskenään.

Imperialistiset rosvot yrittävät Parisissa luoda omaa mustaa »Internationaleaan», niin sanottua »Kansojen Liittoa». Koko maailman tietoiset työläiset hyvin tietävät, että se n.s. »Kansojen Liitto» itse asiassa on porvarisrosvojen liitto kansojen sortamiseksi, maailman jakamiseksi, työväen orjuuttamiseksi, proletaarisen vallankumouksen tukahuttamiseksi.

Ja sosialipetturit, nuo, jotka »sosialismin» nimessä kavalsivat työväenluokan porvarillisille lahtareille, nekin puolestaan yrittivät Bernissä luoda keltaisen »Internationalensa». Mutta eipä onnistunut 2:sen Internationale-vainajan ruumiin henkiin herätys. Kaikkien maiden vallankumoukselliset työläiset kieltäytyivät ottamasta osaa Bernin inhottavaan komediaan. Ne eivät lähettäneet edustajiaan siihen kokoukseen, joka voi nimittää itseään Internationaleksi ainoastaan siinä merkityksessä, että sinne kerääntyivät Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin murhaajat yhdessä ranskalaisten ja englantilaisten työläisten murhaajain kanssa. Scheidemann ja Albert Thomas, Branting ja Henderson, Huysmanns ja Axelrod ovat osottautuneet samanlaisiksi porvariston lakeijoiksi. Bernin keltainen Internationale osoitti olevansa vain Parisin mustan Internationalen haaraosasto.

Keltainen ja musta »Internatsionale» tahtovat tietysti tänäkin vuonna houkutella kaikkien maiden työväkeä luopumaan Vappujuhlan vietosta tai antamaan sille virallisen, porvarillisen leiman. Saksan taantumuksellisessa Kansalliskokouksessa Weimarissa on Scheidemannin joukkio pappien ja mustan porvariston kanssa päättänyt muuttaa v:n 1919 toukokuun 1 p:n »kansallis-isänmaalliseksi». s.o. porvarilliseksi juhlaksi.

Mutta v. 1919 on syntynyt punainen Internatsionale, Kommunismin Internatsionale. Meille on 3:s Internatsionale kaikkien maiden proletaarien kansainvälinen yhdysside, jotka ovat asettaneet tehtäväkseen porvariston kukistamisen ja kansainvälisen neuvostotasavallan luomisen. Ja meille on tämän 3:nnen Kommunistisen Internatsionalen tehtävänä toukokuun 1 p:n kansainvälisen juhlimisen järjestäminen.

Työmiehet, työläisnaiset, sotilaat, merimiehet, talonpojat, kaikki työn lapset!

Kommunistinen Internatsionale kutsuu teitä kaikkia ottamaan osaa suureen Köyhälistön Vappujuhlaan.

Proletaarit! Silmäilkääpä taapäin! Selkänne takana on vuorittain lukemattomien verisessä, katalassa sodassa kaatuneiden veljiemme ruumiita. Katsokaa eteenpäin! Mitä lupaavat meille porvarilliset orjaherrat, jos niiden käsiin jää valta? Ne lupaavat vain uusia sotia, uutta korjuutta, uusia miljaardiveroja, nälkää ja loppumatonta orjuutta.

Missä olosuhteissa tervehdimme me Vapunpäivää imperialistisen sodan päätyttyä? Koko Europassa savuavat rauniot, miljoonat köyhälistön lapset kuihtuvat nälän kynsissä. Leipää ei ole missään, syystä että neljän vuoden kuluessa ovat ihmiset, sen sijaan että olisivat muokanneet maata, tappaneet toisiaan orjaherrain pienen joukkion määräyksestä. Kaupunkien väkiluku vähenee. Joistakin maista on tapettu melkein kaikki täyskasvuiset miehet. Europa on verellä valettu. Minkä nimessä, kenen hyväksi? Nyt kun kiihko-isänmaallisuuden puuska on väistymässä, kun lasketaan sodan loppusummat, nyt jokainen näkee, kenen hyväksi sota on käyty. Neljä rosvoa, »suurten» imperialististen valtain ministeriä, piiloutuneina kansojen silmiltä kabinettien kätköihin, nyt jakaa mailmaa, pirstoo kansoja, vaihtaa maita kuin mustalaiset hevosia. Tämän hyväksi kuolivat kymmenet miljoonat työläiset ja talonpojat, tämän nimessä käytiin sotaa, jonka sosialidemokraateiksi itseään nimittävät Juudakset selittivät »vapauttavaksi», »suureksi», »edistykselliseksi» sodaksi.

Mutta vanhan raunioista nousee uusi mailma. Mitä enemmän kaikkien maiden porvaristo sodan aikana yritti tukahuttaa työväenliikettä, sitä suuremmalla voimalla nousee nyt ilmoille vallankumouksen liekki. Työväenluokka vetää nyt tilille sen kidutuksen aiheuttajat, porvarit ja niiden liittoon menneet petturit, viralliset »sosialidemokratit».

Kommunismi on lähtenyt kadulle. Kommunistinen vallankumous kasvaa silmissämme. Neuvosto tasavalta Venäjällä, neuvosto-tasavalta Unkarissa, neuvosto-tasavalta Baijerissa — kas siinä työväenluokan taisteluiden viimeaikaiset tulokset.

Koko Saksa vavahtelee kansalaissodan kouristuksissa. Ei ole siellä ainoatakaan kaupunkia, jossa työväenluokka ei kapinoisi porvariston ja sosialipatrioottien valtaa vastaan. Balkanin niemimaalla kuohuu luokkataistelu ollen muuttumassa kansalaissodaksi. Tuossa tuokiossa jo kommunismi saa voiton Balkanilla.

Itävallassa ja Böhmissä (Tshekiassa) työläiset kokoavat voimansa kommunismin kunniakkaan lipun alle ja lähestyy viimeisen, ratkaisevan taistelun hetki.

Ranskassa ovat alkaneet työläisten valtavat mielenosotukset, Jaurèsin murhaajan vapauttaminen on avannut Ranskan takapajuisimpainkin työläisten silmät.

Italiassa kiehuu taisto ja kommunistit julistavat työväen diktatuurin välttämättömyyttä.

Englannissa leviävät lakot kulkutautina. Siellä täällä syntyy työväen neuvostoja.

Amerikassa astuu työväenluokka kadulle ja valmistautuu ratkaisevaan otteluun.

Japanissa esiintyy työväen liikehtiminen yhä selvemmin joukkoluontoisena.

Kaikissa Skandinavian maissa alkaa luokkataistelu siirtyä kansalaissodaksi.

Puolueettomissa maissa, kuten Hollannissa ja Sveitsissä, ovat sadat tuhannet työläiset äskettäin ottaneet osaa valtiolliseen lakkoon.

Proletaarien kädet tarttuvat miekkaan.

Ei kulu vuottakaan siihen, kun koko Europpa on oleva neuvostovaltana. Kaikkien maiden työläiset ymmärtävät, että on tullut ratkaiseva hetki.

Neuvostoja — niiden avulla voitamme! Noin puhuvat kaikkien maiden työläiset.

Työläiset kulkevat jo halveksien ohi virallisen sosialidemokratian, joka saarnaa »demokratiaa yleensä», s.o. itse asiassa porvarillista »demokratiaa». Työväki näkee, että kaikissa johtavissa maissa se kiitetty »demokratia» osottautuu pelkäksi mielivallaksi, pienen rosvokoplan, pankkiherrain ja kenraalien rajottamattomaksi diktatuuriksi. Työläiset näkevät, että vapaimmissakin porvarillisen »demokratian» maissa saa rankaisematta tappaa työväenluokan kuuluisimpia johtajia, kuten tapettiin Liebknecht ja Luxemburg Saksan »kansanvaltaisessa» tasavallassa. Työläiset näkevät, kuinka kaikkien maiden porvaristo valmistautuu yhtynein voimin tukahuttaakseen Venäjällä, Unkarissa ja Baierissa jo voittaneen sekä Itävallassa ja Saksassa nousevan proletaarisen vallankumouksen. Kaikkien maiden työläiset ovat nähneet, kuinka Venäjän porvaristo yhden vuoden kuluessa on myynyt itsensä Saksan keisarille, Ranskan pankkiireille ja Japanin porvaristolle. Työläiset tietävät, eitä proletariaatin diktatuuri johtaa sosialismin voittoon.

Keskitietä ei ole. Joko pyövelikenraalien diktatuuri, jotka tappavat satoja tuhansia työläisiä ja talonpoikia, pankkiirikoplan hyväksi. Tahi työväenluokan diktatuuri, s.o. työtä tekevien valtavan enemmistön valta, joka riisuu porvarit aseista ja luo oman punaisen armeijan sekä vapauttaa koko mailman orjuudesta.

Alas itsevaltiaat, tsaarit ja kuninkaat! Tämä huuto kohosi Venäjällä v. 1917 ja kaiku vastasi koko Europasta. Lensivät kruunut Nikolai Romanovin, Wilhelm Hohenzollernin, Karl Habsburgin, sekä muiden pienemmän ja suuremman laatuisien pyövelien päistä.

Alas pääoman itsevaltius. Tämä huuto kohoaa nyt, kun enimpäin maiden työläiset astuvat toiseen vallankumoukseensa, kun ne nousevat toisen kerran, varustautuvat viimeiseen, ratkaisevaan taisteluun.

8 tunnin työpäivä — se oli Vappujuhlan tunnuslause tuolloin. Neuvostotasavallat ovat jo toteuttaneet sen vaatimuksen. Niiden maiden työläiset, joissa neuvostovalta jo on voittanut, ottavat päiväjärjestyksen 6 tuntisen työväivän toteuttamiskysymyksen.

Porvarillista militarismia vastaan — tämä vanha vappuvaatimus pitää paikkansa yhä vielä. Ja juuri sitä varten me luommekin oman punaisen armeijamme, työn armeijan, köyhälistön armeijan, sosialismin armeijan. Punainen Armeija on jo olemassa Venäjällä, Unkarissa, Baierissa, Itävallassa. Punainen armeija on pian oleva olemassa koko maailmassa. Puna-armeija voittaa.

Alas imperialistien sota! Noin julistivat koko mailman työläiset toukok. 1 pnä. Alas niiden sota, alas se sota, jonka »sopimus»-(entente-)valtain imperialistit tahtovat julistaa Venäjän ja Unkarin neuvostotasavaltoja vastaan — huudamme me nyt. Eläköön kansalaissota, ainoa oikea sota, se taistelu, johon sorrettu luokka nousee sortajiaan vastaan.

Kaikkien maitten työläisten kunnia vaatii viivyttelemätöntä hyökkäystä niitä porvarillisia hallituksia vastaan, jotka tahtovat tukahuttaa meidän silmiemme edessä syntyneet ja syntyvät Europan neuvostotasavallat.

Alas porvarilliset imperialistit, alas »ententen» porvaristo, alas rosvot, jotka tahtovat lähettää sotajoukkonsa Venäjälle nostaakseen jälleen tilanherroin vallan, uusiakseen monarkian, asettaakseen entiselleen porvarillisen riiston.

Ranskan, Englannin, Amerikan, Italian, Serbian, Rumanian, Puolan työläiset ja sotilaat! Kääntäkää pistimenne omia porvareitanne vastaan. Teidän vihollisenne on omassa maassanne. Nostakaa rintamantakainen kapina porvarillisia hallituksianne vastaan. Älkööt saako ne edes ajatella voivansa lähettää teitä Unkarin ja Venäjän vallankumouksen pyöveleiksi ja tukahuttajiksi.

Saksan ja Itävallan työläiset ja sotilaat! Kääntäkää pistimenne omaa porvaristoanne ja sen palvelukseen ruvennutta »sosialidemokratiaa» vastaan. Helpottakaa kommunistisen yhteiskunnan synnytystuskia. Te, vain te voitte pelastaa maanne niistä nälän ja työttömyyden kärsimyksistä, joihin kuninkaat, porvarit ja kenraalit ovat ne syösseet liitossa »sosialidemokratisten» petturien kanssa.

Puolan, Liettuan, Viron ja Suomen työläiset ja sotilaat! Teidän oma porvaristonne ja Saksan sekä »Ententen» imperialistit usuttavat teitä Venäjän suurta neuvostotasavaltaa vastaan. Muistakaa: Venäjän federatiivinen Neuvostotasavalta yhdistää kaikki työtä tekevät kansallisuuteen katsomatta. Teidän käsillänne tahtoo porvaristo takoa kahleet teille itsellenne. Taisteluun! Kaduille! Vapunpäivänä vannokaa vallottavanne vallan ja vapauden kukin maassanne!

Rynnäkkö lähestyy. Proletaarisen vallankumouksen palo leimahtaa koko Europassa hillittömän voimakkaaksi. Lähestyy hetki, jota odottivat tiennäyttäjämme ja opettajamme ja jonka tuloa ennustivat tieteellisen sosialismin nerokkaat perustajat, Marx ja Engels. Se, mitä unelmoivat ihmiskunnan parhaat, tulee todellisuudeksi. Meidän punainen lippumme, jota ovat sydänverellään punanneet kokonaiset työväenluokan suurten taistelijain ja marttyyrien sukupolvet, tämä lippu liehuu koko mailtaan yllä. Löi jo sortajamme tilinteon hetki. V:n 1919 Vapunpäivä on tuleva hyökkäyksen päiväksi, proletaarien vallankumouksen päiväksi koko Europassa. Se, jota Europan porvaristo vavistuksella odotti 30 vuotta sitten, toteutuu nyt.

Tunnussanamme ovat:

Eläköön proletariaatin diktatuuri koko maailmassa!

Eläköön kansainvälinen Neuvosto-tasavalta!

Kaikki puolustamaan Venäjän, Unkarin, Baierin Neuvosto-tasavaltoja!

Eläköön kansainvälinen punainen armeija!

Eläköön 3:s Internatsionale!

Eläköön Kommunismi!

Eläköön kommunistinen Vapunpäivä!

Näyttäytykööt kaikkien Europan pääkaupunkien kaduilla toukok. 1 p:nä 1919 proletaarisen kaartin taajaväkiset pataljoonat. Lähdettäköön Vappuna kaduille kaikkialla, missä työväestöä elää ja taistelee. Vietettäköön joka kaupungissa, joka kylässä mielenosotuksin toukokuun 1 pn juhlaa. Kaikukoon vaientamattomana Europan porvariston korvissa huuto: alas kapitaali, eläköön kommunismi!

Älkööt työläiset missään maassa heittäkö käsistään kivääreitä, jotka heidän käsiinsä porvaristo väkivalloin työnsi v. 1914. Aseet työläisille, ne pois porvareilta — siinä päivän tunnus.

Tähän saakka eri maissa ilmenneet yhteenotot olivat vain etuvartiokahakoita työn ja pääoman välillä. Syttyy suuri sota. Lähestyy ratkaiseva taistelu. Koko Europassa kaikuu tyytymättömyyttään julistavain ja taisteluun nousevain proletaarien äänten kumina. Maanalaisia jyrähdyksiä kuuluu maapallon eri puolilta. Ukkosessa ja myrskyssä, veressä ja kyynelissä, nälässä ja loppumattomissa kärsimyksissä syntyy uusi kommunismin, työtä tekeväin yleisen veljeyden mailma.

V. 1919 syntyi suuri Kommunistinen Internatsionale. V. 1920 syntyy suuri Kansainvälinen Neuvosto-tasavalta.

Eläköön Vapunpäivä!

Kommunistisen Internationalen Toimeenpaneva Komitea.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kolmas Internationale ja sen asema historiassa.

»Sopimus»-maitten imperialistit saartavat Venäjää pyrkien erottamaan tartunnan pesäpaikkana pitämänsä neuvostotasavallan kapitalistisesta maailmasta. Nämä ihmiset, jotka kehuskelevat laitostensa »demokratismia» (kansanvaltaisuutta) ovat siihen määrin neuvostovaltaa vastaan kohdistetun vihan sokaisemia, etteivät huomaa, mitenkä naurettaviksi ovat itsensä saattaneet. Sopii ajatella: kehittyneet, huomattavasti sivistyneimmät ja »demokraattiset» maat hampaisiin asti aseilla varustettuina, sotilaallisessa suhteessa kiistämättä koko maailmaa hallitsevina, pelkäävät aatteellista tartuntaa, kuten tulta, joka on tulossa hävitetystä, nälkäisestä, takapajulle jääneestä vieläpä heidän vakuuttelujensa mukaan puolivillistä maasta! Yksistään jo tämä ristiriita avaa kaikkien maitten työtätekevien joukkojen silmät ja auttaa paljastamaan imperialistien Clemenceaun, Lloyd Georgen, Wilsonin ja heidän hallitustensa naamarilla peitetyn todellisuuden.

Mutta ei yksistään heidän neuvostoja vastaan tähdätyn vihan aiheuttama kapitalistien sokaisu, vaan myöskin heidän itsensä kesken syntynyt eripuraisuus auttavat meitä saattaen heidät asettamaan toinen toiselleen jalkakampin. He ovat solmineet keskenään todellisen vaikenemisen salaliiton peläten kaikista enimmän oikeitten tietojen leviämistä neuvostotasavallasta yleensä, sen virallisista asiakirjoista eritoten. Kuitenkin on Ranskan porvariston pää-äänenkannattaja »Aika» (»Le Temps») palstoillaan julkaissut tiedonannon Kolmannen Kommunistisen Internationalen perustamisesta Moskovassa.

Me tuomme tämän johdosta Ranskan porvariston pää-äänenkannattajalle, Ranskan shauvinismin ja imperialismin johtajalle julki sulimmat kiitoksemme. Me olemme valmiit lähettämään »Aika»-lehdelle juhlallisen adressin ilmaistaksemme meidän tunnustuksemme sille siitä, että se niin onnistuneesti ja niin osaaottavasti meitä auttaa.

Siitä, millä tavoin »Aika»-lehti muodosti tietonsa radiomme mukaan, näkyvät täysin selvästi ne perusteet, jotka ovat tämän rahapussien äänenkannattajan johtimina. Se haiusi tehdä piston Wilsonille, hänelle pisteliäästi huomauttaa: katsokaa muka, millaisia ovat ne, joitten kanssa te sallisitte neuvotteluihin käymisen! Rahapussien tilauksesta kirjoittavat viisaat päät eivät huomaa, kuinka heidän Wilsonin peloittelunsa bolsekevikeista muuttuu työtätekevien joukkojen silmissä reklaamiksi bolschevikien eduksi. Toistan vielä: meidän sulimmat kiitoksemme ranskalaisten miljoneerien äänenkannattajalle!

Kolmannen Internationalen perustaminen tapahtui sellaisessa maailman tilanteessa, etteivät mitkään »sopimus»-imperialistien tai kapitalismin lakeijain vähäiset ja kurjat pidättelyt, ei scheidemannien Saksassa eikä rennerien Itävallassa ole kykeneviä estämään koko maailman työväen luokkaan leviämästä tietoja tästä Internationalesta ja myötätunnosta sitä kohtaan. Tämän tällaisen tilanteen synnytti ilmeisesti kaikkialla ei päivittäin, vaan tunnittain kasvava köyhälistön vallankumous. Tämän tilanteen synnytti työtätekevien joukkojen keskuudessa kehittynyt neuvostoliike, joka jo on saavuttanut sellaisen voiman, että siitä on tullut todella kansainvälinen liike.

Ensimäinen Internationale (1864–1872) laski perustan työläisten kansainväliselle järjestölle valmistaakseen heidän vallankumouksellista painostustaan pääomaa vastaan. Toinen Internationale (1889–1914) oli köyhälistöliikkeen kansainvälisenä järjestönä, jonka kasvu johti, joka aiheutti vallankumouksellisen tasokorkeuden väliaikaisen laskun, opportunismin väliaikaisen voimistumisen ja vei siten lopuksi tämän Internationalen häpeälliseen haaksirikkoon.

Kolmas Internationale todellisesti luotiin v. 1918, jolloin monivuotinen taisteluprosessi opportunismia ja sosiaali-shauvinismia vastaan, erikoisesti sodan aikana, johti kommunististen puolueitten syntymiseen eri kansakuntien kesken. Muodollisesti kolmas Internationale perustettiin sen ensimäisessä edustajakokouksessa Moskovassa vuoden 1919 maaliskuulla. Ja tämän Internationalen luonteenomaisin piirre, sen kehoitus toteuttamaan, elämään sovelluttamaan Marxin oppeja ja panemaan käytäntöön sosialismin ja työväenliikkeen vuosisataiset unelmat, — tämä Kolmannen Internationalen luonteenomaisin piirre heti ilmaisi itsensä sellaiseksi, että uusi, kolmas »työläisten kansainvälinen yhtymä» alkoi jo nyt, tunnetussa mitassa, käydä käsi kädessä sosialististen tasavaltojen liiton kanssa.

Ensimäinen Internationale laski perustan köyhälistön kansainväliselle taistelulle sosialismin puolesta.

Toinen Internationale oli perustaa valmistavana ajanjaksona laajan joukkoliikkeen leviämiselle eri maissa.

Kolmas Internationale omaksui toisen Internationalen töitten hedelmät, heitti syrjään sen opportunistisen, sosiaali-shauvinistisen, porvarillisen ja pikkuporvarillisen muodon ja alkoi toteuttaa köyhälistön diktatuuria.

Maailman vallankumouksellista liikettä, köyhälistön liikettä pääoman ikeen kukistamiseksi johtavien puolueitten kansainvälisellä liitolla on nyt käytettävänään kestävyydestään suuremmoinen tukikohta: muutamia neuvostotasavaltoja, jotka kansainvälisessä mittakaavassa, elämässä toteuttavat köyhälistön diktatuuria, sen voittoa kapitalismista.

Kolmannen Kommunistisen Intematsionalen maailmanhistoriallinen merkitys on siinä, että se alkoi toteuttaa Marxin suurinta tunnuslauselmaa, joka käsitti sosialismin ja työväenliikkeen vuosisataisen kehityksen tuloksen, tunnuslauselmaa, joka sisällyttää käsitteen: proletariaatin diktatuuri.

Tämä nerokas edeltäkäsin arviointi, tämä nerokas teoria alkaa toteutua.

Nämä latinalaiset sanat ovat nyt käännetyt kaikille nykyaikaisen Europan kansojen kielille ja vieläkin enemmän: kaikille maailman kielille.

On alkanut maailman historian uusi ajanjakso.

Ihmiskunta riisuu päältään viimeistä orjanmuotoaan: kapitalistisen eli palkkaorjuuden muotoa.

Orjuudesta vapauduttuaan ihmiskunta ensi kerran astuu todelliseen vapauteensa.

Kuinka on voinut olla mahdollista, että ensimäisenä maana, joka on toteuttanut köyhälistön diktatuurin, joka on muodostanut neuvostotasavallan, on ollut yksi Europan takapajuisimmista maista? Me tuskin erehdymme, jos sanomme, että nimenomaan tämä ristiriita Venäjän takapajuisuuden ja sen korkeimpaan demokratismin muotoon »hyppäyksen» välillä, porvarillisen demokratian kautta neuvosto- eli köyhälistödemokratiaan, nimenomaan tämä ristiriita oli yhtenä syistä sosialismin johtajia vastaan harjoitetun sorron, opportunististen tottumusten ja narrimaisten ennakkoluulojen rinnalla, joka erikoisesti on vaikeuttanut tai hidastuttanut neuvostojen tehtävän käsitystä Lännessä.

Työläisjoukot ovat vaistollaan käsittäneet kautta maailman neuvostojen merkityksen köyhälistön taistelun välineenä ja köyhälistövaltion muotoina. Mutta opportunismin pilaamat »johtajat» jatkoivat ja yhä jatkavat porvarillisen demokratian puolesta haihatusta, nimittäen sitä »demokratiaksi» yleensä.

Onko ihmeellistä, että köyhälistön diktatuurin toteuttaminen ennen kaikkea on osoittanut ristiriidan Venäjän takapajuisuuden ja sen »hyppäyksen» välillä porvarillisen demokratian kautta. Ihmeellistä olisi ollut, jos historia olisi lahjoittanut demokratian uuden muodon toteuttamisen ilman vastakohtasarjaa.

Kuka marxilainen hyvänsä, vieläpä kuka ihminen hyvänsä, joka on yleisesti tutustunut nykyaikaiseen tieteeseen, vastaa, jos hänelle asetetaan kysymys: onko luultavaa tasapuolinen tai sopusuhtaisesti — proportsionaalinen eri kapitalististen maitten siirtyminen köyhälistön diktatuuriin? tähän kysymykseen ehdottomasti kielteisesti. Tasapuolisuutta, sopusuhtaisuutta, suhteellisuutta ei kapitalismin maailmassa koskaan ole ollut eikä ole voinut olla. Kukin maa on kehittynyt erikoisen epätasaisesti milloin toisen, milloin toisen puolen tai piirteen ja ryhmän kapitalismin ja työväenliikkeen ominaisuuksia. Kehityksen kulku on käynyt epätasaisesti.

Kun Ranska suoritti suurta porvarillista vallankumoustaan herättämällä historiallisesti uuteen elämään koko Europan mannermaan, osoittautui Englanti olevansa vastavallankumouksellisen liittoutuman johdossa, ollen samalla kapitalistisesta paljon kehittyneempi Ranskaa. Ja englantilainen sen ajan työväenliike nerokkaasti esiintuo paljon tulevasta marxismista.

Kun Englanti antoi maailmalle ensimäisen laajan todella joukkoja käsittävän, poliittisesti muodostellun, köyhälistövallankumouksellisen liikkeen: chartismin, tapahtui Europan mantereella enimmäkseen heikkoja porvarillisia vallankumouksia, mutta Ranskassa leimahti ensimäinen suuri kansalaissota köyhälistön ja porvariston välillä. Porvaristo mursi köyhälistön erinäiset kansalliset joukko-osastot yksitellen ja eri aikoina eri maissa.

Englanti antoi mallimaan, jossa Engelsin lausuman mukaan porvaristo porvaristuneen aristokratian kanssa loi köyhälistön porvaristuneimman ylimystön. Kehittynyt kapitalistinen maa osottautui muutamiksi kymmenvuosiksi jäävän takapajuiseksi köyhälistön vallankumouksellisen taistelun merkeissä. Ranska tuli kuluttaneeksi köyhälistön voimat kahteen sankarilliseen maailmanhistorian merkeissä tavattoman paljon antaneeseen työväenluokan kapinaan porvaristoa vastaan vuosina 1848 ja 1871. Ylijohto työväenliikkeen Internationalessa siirtyi sittemmin Saksalle 19-nnen vuosisadan 70-luvusta lähtien, jolloin Saksa oli taloudellisesti Englantiin ja Ranskaan nähden takapajulla. Ja kun Saksa taloudellisesti sivuutti molemmat nämä maat, s.o. 20:nnen vuosisadan toisella kymmenluvulla, silloin Saksan marxilaisen maailmalle malliksi sopivan työväenpuolueen johdossa osoittautui olevan joukkue ilmeisiä lurjuksia, kaikkein likasinta kapitalisteille itsensä myynyttä roistoväkeä Scheidemannista ja Noskesta aina Davidiin ja Legieniin saakka, työläisistä nousseita teloittajakonnia, monarkian ja vastavallankumouksellisen porvariston palveluksessa olevaa väkeä.

Koko maailman historia kulkee eittämättömästi köyhälistön diktatuuria kohti, mutta ei suinkaan kulje sileitä, yksinkertaisia, suoria teitä.

Kun Karl Kautsky vielä oli marxilainen eikä sinä marxilaisuuden luopiona, jollaiseksi hän tuli ryhtyessään taistelemaan yhteiskunnan puolesta scheidemannien kanssa ja porvarillisen demokratian puolesta neuvosto- eli köyhälistödemokratiaa vastaan, hän kirjoitti aivan 20:nen vuosisadan alkuvuosina kirjoitelman: »Slaavilaiset ja vallankumous». Tässä kirjoitelmassaan hän esiintoi ne historialliset seikat, jotka merkitsivät mahdollisuuden slaavilaisille kansainvälisen ja vallankumouksellisen liikkeen ylijohdon siirtymisen.

Niin tapahtui. Toistaiseksi — tietenkin vain lyhyeksi ajaksi — johtoasema vallankumouksellisessa proletaarisessa Internatsionaalessa siirtyi venäläisille, kuten se oli 19 vuosisadalla eri kausina englantilaisilla, sitten ranskalaisilla, sen jälkeen saksalaisilla.

Minun on tullut jo useasti lausua: eturivissä oleviin maihin nähden venäläisillä oli helpointa alottaa suuri proletaarinen vallankumous, mutta heille tulee vaikeammaksi johtaa se lopulliseen voittoon sosialistisen yhteiskunnan täydellisen järjestämisen mielessä.

Meidän oli helpompaa alottaa ensiksikin sen vuoksi, että tavaton — 20-vuosisadan Europalle — tsaarillisen monarkian valtiollinen takapajuisuus synnytti joukkojen vallankumouksellisen rynnistyksen tavattoman voiman. Toiseksi Venäjän takapajuisuus valoi omaperäisesti porvariston vastaisen proletaarisen vallankumouksen tilanomistajia vastaan suuntautuneeseen talonpoikaisvallankumoukseen. Me alotimme siitä lokakuussa v. 1917, emmekä me olisi silloin voittaneet niin helposti ellemme olisi alkaneet siitä. Jo v. 1850 Marx huomautti, Preussista puhuessaan, proletaarisen vallankumouksen omaperäisen yhtymisen mahdollisuudesta talonpoikaissodan kanssa. Bolshevikit puolsivat vuoden 1905 alkaen proletariaatin ja talonpoikain vallaukumoukselliskansanvaltaisen diktatuurin aatetta. Kolmanneksi vuodesta 1905 vallankumous suoritti tavattoman paljon työläis- ja talonpoikaisjoukkojen valtiollisen opetuksen hyväksi, sekä niiden etujoukkoja länsimaisen sosialismin »viimeisen sanan» tutustuttamisen että joukkojen vallankumouksellisen toiminnan mielessä. Tällaisetta »kenraaliharjoituksetta» v. 1905, olisi v. 1917 sekä porvarillinen, helmikuun, että proletaarinen, lokakuun vallankumous ollut mahdoton. Neljänneksi Venäjän maantieteelliset olosuhteet sallivat sen kauvemmin kuin muitten maitten kestää kapitalististen, johtavien maitten ulkonaista ylivoimaa. Viidenneksi proletariaatin omaperäinen suhtautuminen talonpoikaisväestöön helpotti porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen siirtymistä, helpotti kaupunkien proletaarien vaikutusta maaseudun puoliproletaarisiin, työtätekevien köyhimpiin kerroksiin. Kuudenneksi lakkotaisteluu pitkäaikainen koulutus ja europalaisen työväen joukkoliikkeen kokemus helpotti, syvästi ja nopeasti kärjistyvän vallankumouksellisen tilanteen vallitessa, sellaisen proletaarisen vallankumouksellisen järjestön omaperäisen muodon syntymistä kuin neuvostot ovat.

Tämä luetteleminen ei ole tietenkään täydellinen. Mutta toistaiseksi voinee rajoittua siihen.

Neuvosto- eli proletaarinen kansanvalta syntyi Venäjällä. Parisin Kommuniin verrattuna oli tehty toinen yleismaailmallishistoriallinen askel. Proletaaris-talonpoikainen neuvostotasavalta osottautui ensimäiseksi kestäväksi sosialistiseksi tasavallaksi maailmassa. Se ei voi enään kuolla uutena valtion tyyppinä. Se ei seiso enään yksin.

Sosialismin luomistyön läpiajamiseksi, sen saattamiseksi loppuun, tarvitaan vielä paljon, sangen paljon. Korkeammalla kulttuurikannalla olevien maitten neuvostotasavalloilla, joissa proletariaatilla on suurempi paino ja vaikutusvalta, ovat kaikki mahdollisuudet sivuuttaa Venäjä, kun ne kerran asettuvat proletariaatin diktatuurin tielle.

Vararikkoutunut toinen Internatsionale kuolee paraillaan ja mätänee elävältä. Tosiasiallisesti se näyttelee kansainvälisen porvariston kätyrin osaa. Se on todellinen keltainen internatsionale. Sen suurimmat aatteelliset johtajat, kuten Kautsky, ylistävät porvarillista kansanvaltaa, nimittäen sitä »kansanvallaksi» yleensä taikka — mikä on vieläkin tuhmempaa ja vielä karkeampaa — »puhtaaksi kansanvallaksi».

Porvarillinen kansanvalta on elänyt aikansa, kuten on elänyt aikansa toinen Internatsionalekin, joka teki historiallisesti — välttämättömän, hyödyllisen työn, silloin kun päiväjärjestyksessä oli työväen joukkojen valmistus tämän porvarillisen kansanvallan puitteissa.

Kaikkein kansanvaltaisin porvarillinen tasavalta ei ollut koskaan, eikä voinut olla minään muuna, kuin pääoman koneena työntekijäin tukahuttamiseksi, pääoman valtiollisen vallan aseena, porvariston diktatuurina. Kansanvaltainen porvarillinen tasavalta lupasi vallan enemmistölle, julisti sitä, mutta ei voinut sitä koskaan toteuttaa niin kauvan kuin vallitsi maan ja muitten tuotannon välineitten yksityisomistus.

»Vapaus» oli porvarillisessa kansanvaltaisessa tasavallassa todellisuudessa vapautta rikkaille. Proletaarit ja työtätekevät talonpojat saattoivat ja heidän tuli käyttää sitä varustaakseen voimiansa pääoman kukistamiseen, porvarillisen kansanvallan voittamiseen, mutta tosiasiallisesti käyttää hyväkseen kansanvaltaa kapitalismin vallitessa työtätekevät eivät, yleisen säännön mukaan, voineet.

Ensi kerran maailmassa neuvosto- eli proletaarinen kansanvalta muodosti kansanvallan joukkoja, työtätekeviä, työläisiä ja pikkutalonpoikia varten.

Ei koskaan vielä ole maailmassa ollut sellaista väestön enemmistön valtiollista valtaa, tämän enemmistön valtaa itse asiassa, kuten neuvostovalta on.

Se kukistaa riistäjien ja heidän apuriensa »vapauden», se anastaa niiltä »vapauden» riistää, »vapauden» ansaita nälällä, »vapauden» taistella pääoman vallan palauttamisen puolesta, »vapauden» sopia ulkolaisen porvariston kanssa kotimaisia työläisiä ja talonpoikia vastaan.

Puolustakoot kautskyt sellaista vapautta. Sitä varten täytyy olla marxilaisuuden luopio, sosialismin luopio.

Ei missään II:sen Internatsionalen aatteellisten johtajien sellaisten kuin Hilferding ja Kautsky, romahdus ole ilmennyt niin selvästi kuin heidän täydellisessä kykenemättömyydessään käsittää neuvosto- eli proletaarisen kansanvallan merkitystä, sen suhdetta Parisin Kommuniin, sen historiallista paikkaa, sen välttämättömyyttä proletariaatin diktatuurin muotona.

Die Freiheit-lehden n:o 74, Saksan »riippumattoman» (lue: poroporvarillisen filisterimäisen, pikkuporvarillisen) sosialidemokratian äänenkannattajassa on julaistu helmikuun 11 pnä 1919 julistus »Saksan vallankumoukselliselle proletariaatille».

Tämän julistuksen on allekirjoittanut puolueen hallinto ja koko sen »kansalliskokouksessa», Saksan »perustavassa» oleva ryhmä.

Tämä julistus syyttää scheidemanneja pyrkimyksestä syrjäyttää neuvostot ja esittää — älkää naurako! — neuvostoja kiedottavaksi perustavan kanssa yhteen, annettavaksi neuvostoille vissit valtiolliset oikeudet, vissi paikka perustuslaissa.

Sovittaa, yhdistää porvariston diktatuuri proletariaatin diktatuuriin! Kuinka yksinkertaista se on! Mikä nerokkaan-filisterimäinen aate tämä!

Vahinko vain, että sitä kokoilivat jo Kerenskin aikana Venäjällä yhtyneet menshevikit ja sosialistivallankumoukselliset, nämä pikkuporvarilliset, sosialisteiksi itseään luulottelevat demokraatit.

Ken ei ole käsittänyt, Marxia lukiessaan, että kapitalistisessa yhteiskunnassa jokaisen kärjistyneen hetken, jokaisen luokkien vakavan yhteentörmäyksen vallitessa on mahdollinen joko porvariston diktatuuri taikka proletariaatin diktatuuri, se ei ole mitään ymmärtänyt ei Marxin taloudellisista eikä valtiollisista opeista.

Mutta Hilferdingin, Kautskyn ja kumppanien nerokkaan-filisterimäinen aate porvariston diktatuurin ja proletariaatin diktatuurin rauhallisesta sovittamisesta vaatii erikoisen käsittelynsä, jos tahdotaan tyhjentää taloudelliset ja valtiolliset järjettömyydet, jotka ovat lastatut tähän mitä huomattavimpaan ja huvittavimpaan helmikuun 11 päivän julistukseen. Täytyy jättää se toiseen kirjoitukseen.

Moskova, huhtikuun 15 pnä v. 1919.
N. Lenin.
(»Kommunistisen Internationalen» ensimäisestä numerosta.)

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Karl Marx, »Kansalaissota Ranskassa». MIA huom.

[2] Manifestista on tehty myös toinen suomennos. MIA huom.

[3] Unkari on kuitenkin jo vapautunut. Suom. muist.