Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

 


Julkaistu: toukokuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 9, toukokuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 193–216. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sosialistinen aikakauslehti

N:o 9, toukokuu 1906

 

Toimitus:
Edv. Gylling
Vastaava
O. W. Kuusinen
Toimitusihteeri
Sulo WuolijokiYrjö Sirola

 

 


Taistelu 8-tuntisesta työpäivästä.

Sillä taistelulla on oma erikoinen merkityksensä.

Ensiksikin ilmenee siinä sosialidemokratisen liikkeen kansainvälisyys selvemmin kuin taistelussa monien muiden n. s. lähimpäin vaatimustemme puolesta. Vuonna 1889 kansainvälisessä sosialidemokratisten puoluejärjestöjen edustajakokouksessa Parisissa otettiin vaatimus työpäivän rajoittamisesta 8-tuntiseksi kansainvälisen sosialidemokratian ohjelmaan, ja seuraavissa yleisissä edustajakokouksissa on se vaatimus toistettu. Erityisesti on vielä päätetty kaikissa maissa samana päivänä vuodessa, toukokuun 1:nä päivänä, suuremmoisten mielenosotusten kautta vaikuttaa tuon vaatimuksen toteuttamiseksi. Tänäkin vuonna oli kansainvälinen sosialistitoimisto lähettänyt kaikkialle kehotuksen tuollaisten toukokuu-mielenosotusten aikaansaamiseksi pääasiassa juuri työpäivän rajottamisvaatimuksen puolesta. Siinä kehotuksessa lausutaan m. m. seuraavaa:

»Yhä enemmän ja enemmän pakottaa suurteollisuuden kehitys tähän samalla välttämättömään ja mahdolliseen työajan rajotukseen, se kun kokoaa työläiset yhteen, jännittää heidän työtarmonsa korkeimmilleen ja samalla tekee tuotantoehdot yhdenmukaisiksi.

»Yhä enemmän on täytynyt myöntää, että kahdeksan tunnin työpäivä tulee välttämättömän tarpeelliseksi tuottaakseen työvoimain säännöllisen uudistuksen, ehkäistäkseen rodun heikentymisen, tehdäkseen köyhälistöjoukoille mahdolliseksi ottaa osaa ihmiskunnan siveelliseen ja sivistykselliseen elämään.

»Ja niitä itsekkäitä vastustusvoimia vastaan, jotka vieläkin ehkäisevät tätä kapitalistisen riistämisen uhrien vapautusta — täydellisen vapautuksen edellytystä, — panee sosialismi kaikissa maissa liikkeelle niin luvultaan kuin taisteluvoimiltaan kasvavia sotalaumoja.»

Että järjestynyt työväki kaikkialla muualla niinkuin meilläkin on kehotusta noudattaen t. k. 1:nä päivänä toimeenpannut valtavia mielenosotuksia, siitä ei ole epäilemistä. Ja niin ovat kaikkien maitten proletarit taas kerran lyöneet kättä yhteen sekä ilmaisseet porvarillisille riistäjäjoukoille vuosi vuodelta kasvavan, uhkaavan voimansa.

Toiseksi on tämän kansainvälisen mielenosotuksen laatu erikoisesti huomattava. Monia muita mielenosotuksia voi sanoa rauhallisiksi, mutta tämä on kumouksellinen mielenosotus.

Toukokuun 1:nä päivänä ovat äkkiä kaikki pyörät seisahtuneet, joita järjestynyt työväki muulloin liikuttaa. Ei ole kysytty asiassa työnantajain mieltä eikä poliisin lupaa. Hyvin tietäen, että nuo molemmat porvarillisen yhteiskunnan pääpylväät, työnantajakunta ja poliisikunta, olisivat ainakin useimmissa tapauksissa jyrkästi kieltäneet tällaisen mielenosotuksen, jos heidän lupaansa olisi anottu, on työväki heidät kokonaan syrjäyttänyt ja ottanut pyytämättä sen mitä ei pyytämällä olisi saatu: vapaapäivän ja mielenosottamisoikeuden.

Tällä seikalla on suuri merkitys.

Köyhälistö alkaa huomata, että kaikki, mitä ikinä se voi saavuttaa, sen voittaa se omalla voimallaan. Ei nöyrästi anomalla, eikä riistäjäin sääliin tai jalomielisyyteen vetoamalla, vaan voimalla, yksin voimalla. On käymässä luokkataistelu, ja joka tuumanala valtaa on pakolla otettava.

Siellä, missä on olemassa vapaan valtiollisen taistelun välttämättömät edellytykset, yleinen, yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen kansan eduskunta, hankkii järjestynyt työväki yleensä oikeutensa eduskuntataistelun kautta. Mutta on eräitä yhteiskunnallisia epäkohtia, eräitä riistäjäluokan rikoksia, joista näyttää olevan mahdotonta päästä eduskuntataistelun kautta niin pian kuin tarvitseisi. Niitten rikosten siittämät kärsimykset ovat niin hirveät, että tuntuu mahdottomalta kauan odottaa.

Niitä on juuri pitkä työpäivä. Sen rajoittaminen 8-tuntiseksi on vaatimus, jonka toteuttamista ei enään voi kauan odottaa. Ja senvuoksi saakin taistelu siitä vuosi vuodelta yhä kumouksellisemman luonteen.

Ehkäpä 8-tuntinen työpäivä saavutetaankin kumouksellista tietä. Siinä ei itse asiassa olisikaan mitään merkillistä, sillä lopulta sosialidemokratia kuitenkin joutuu vallankumouksen tielle. Joka tapauksessa muistuttaa se kumouksellisuus, mikä nyt jo ilmenee taistelussa 8-tuntisen työpäivän puolesta, että sosialidemokratinen liike, erotukseksi kaikista porvarillisista liikkeistä, on pohjaltaan puhdas kumousliike.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Köyhälistö kannattamaan enemmistövaaleja!

Eduskuntakysymys lähenee päivä päivältä ratkaisuaan. Ehdotus, jonka n. s. eduskunnanuudistamiskomitea on tehnyt, on jo monta viikkoa sitte ollut maamme sanomalehdissä julaistuna. Muistamme, että siinä oli erittäin monta kohtaa, joita ei kansanvaltaisuuden kannalta katsoen voi hyväksyä. Niiden johdosta on työväen taholta pitkin maata lausuttu milloin enemmän, milloin vähemmän jyrkkään muotoon puettuja moitteita. Yksi seikka on kuitenkin saanut aivan liian vähän huomiota ja moitteita osakseen työväen keskuudessa, ja se on eduskunnanuudistamiskomitean ehdottama vaalilaki. Asia on kuitenkin hyvin tärkeä, sillä sotkunen vaalitapa voi tehdä aivan mitättömäksi koko yleisen äänioikeuden vaikutuksen. Mainitun komitean ehdottaman vaalitavan suurimpia etuja on kuitenkin juuri sotkusuus ja sekavuus. En ryhdy siitä lähemmin selvää tekemään, eikä siitä lyhyen selvittelyn kautta voisi minkäänlaista käsitystä saadakkaan, mutta sanojeni todistukseksi voin mainita, että kolme eteväksi tunnettua yliopiston opettajaa on sen johdosta pitänyt juuri kiivasta suukopua parissa pääkaupungin sanomalehdessä. Yksi heistä ensin väitti ja todisti myös, että komitean ehdotuksen mukaan ei voi olla puhettakaan mistään yhtäläisestä äänioikeudesta, vaan on se ainakin seitsemää eri lajia. Tähän vastasi kaksi professoria, että tuo moittija oli vallan väärässä, oli väärin käsittänyt koko ehdotuksen, kyllä siinä äänioikeus oli muka yhtäläinen. Vielä tämänkin jälkeen pysyi moittija kuitenkin väitteessään, löysipä vielä toisen professorin kirjoituksesta paikan, jossa — tosin hyvin kieroin sanoin — myönnettiin, että eräässä tapauksessa äänioikeuden yleisyys kyllä saattaa tulla puheenalaiseksi. — Tuskin paremmin tarvitsee todistaa, että eduskunnanuudistamiskomitean ehdottama vaalitapa on epäselvä ja sotkunen. Kun yliopiston professorit eivät voi päästä selvyyteen siitä, onko äänioikeus sen mukaan seitsemänlainen vai yhtäläinen, niin vielä vaikeampaa se tietysti on valitsijoille, joilla ei ole professorin arvonimeä eikä sivistysmäärää.

Mutta koko tämä sotkunen suhteellinen vaalitapa onkin ehdotukseen otettu sentähden, että sen avulla toivotaan voitavan heikontaa ja vahingoittaa sosialidemokratista köyhälistöpuoluetta. Pelätään köyhälistön pääsevän valtaan ja tahdotaan ehkästä sitä tällaisella suhteellisella vaalijärjestelmällä. Tämän on suoraan myöntänytkin tohtori Wendt, joka on yksi tämän vaalilain laatijoita, ja jota Hufvudstadsbladet on kunnioittanut liikanimellä »meidän etevin vaaliteknikkomme». Hän kirjoittaa niistä, jotka puolustavat yhdenmiehen vaalipiirejä, seuraavasti: »— — he pyrkivät pienten vaalipiirien avulla luomaan proletariaatista luokkavaltaa maahamme. Ei kuitenkaan liene vähintäkään epäilystä siitä, että proletariati on, jos kohta ei aivan nykyhetkenä, niin kuitenkin likeisessä tulevaisuudessa, käsitettyään minkä suunnattoman ja oikeudettoman valta-aseman pienet vaalipiirit sille suovat, sulkeva sivistyneiltä ja maanomistajilta pääsyn kansan neuvoskamariin.» Ja eräässä toisessa kohden: »Ei varmaankaan ole isänmaan onneksi, jos se yläluokkavallasta joutuu proletariativaltaan; semmoisen edistämistä ei kutsuta kansanvaltaisuudeksi, vaan kansan villitsemiseksi.» Niin, niin, eihän »kansan villitseminen» tietystikään ole »isänmaalle onneksi», kun sitä yläluokkaisen silmillä katsotaan.

On itsestään selvää, että emme voi ruveta kannattamaan tämmöstä vaalitapaa, joka on niin sotkunen, että yliopiston professoritkaan eivät sitä ymmärrä ja jota yksi sen sommittelijoista puolustaa sillä, että sen avulla voidaan vahingoittaa sosialidemokratiaa. Eikä sekään seikka tämän vaalilakiehdotuksen arvoa meidän silmissämme juuri kohota, että eduskunnanuudistamiskomitealta sen keksimiseen ja laatimiseen on mennyt hirvittävän paljon aikaa — ja työtä, kuten prof. Setälä vakuuttaa Helsingin Sanomissa.

Mikä on sitte asetettava sijalle?

Suhteellinen järjestelmä, mutta parempi, vastataan meille yhdeltä taholta. Enemmistövaalit yhdenmiehen piireissä, kuuluu taas toisaalta. Näiden kahden välillä on riita käymässä ja näistä kahdesta on siis valittava toinen. Ja tämän kirjoituksen tarkotus on — kuten jo näkyy päällekirjoituksestakin — huomauttaa niitä etuja, joita enemmistövaaleilla etenkin juuri köyhälistölle on suhteellisten vaalien rinnalla.

Ensiksikin on vaalitapa yhdenmiehen vaalipiireissä enemmistövaaleilla selvä ja yksinkertainen. Kun maa jaetaan väkiluvun mukaan esim. kahteen sataan vaalipiiriin ja kustakin piiristä valitaan yksi edustaja valtiopäiville, niin sen ymmärtää jokainen. Äänten laskemisessakaan ei ole mutkia eikä vaivoja. Joka saa enimmät äänet, se on valittu. Vaalin väärentäminen, johon yläluokka esim. Ranskassa oli erittäin taipuvainen, ennenkuin siellä suhteelliset vaalit muutettiin enemmistövaaleiksi yhdenmiehen vaalipiireissä, ei tule juuri kysymykseen. Meilläkin tunnettu saksalainen sosialidemokratinen puoluejohtaja Kautsky sanoo tästä m. m.: »Mitä monimutkasempi on järjestelmä, sitä vaikeampaa on tietämättömäin kansankerrosten siihen perehtyä ja sitä helpommin voivat vallassaolijat väärentää vaaleja. Missä väestö on tietämätöntä ja vaalivirkailijat häikäilemättömiä, on enemmistövaalit yhdenmiehen piireissä ehdottomasti asetettava etusijaan.» Meillä, jos missään, on väestö tottumaton äänestämään valtiollisissa vaaleissa ja porvarin istemme häikäilemättömyydestä on meillä paljo todistuksia.

Toiseksi agitationin järjestäminen on tällöin helppo. Kukin ehdokas tulee luonnollisesti pitämään omassa piirissään agitationista huolta, koska hänellä on vielä personallistakin etua siitä, että vaalin tulos on puolueelle edullinen. Agitationi siis järjestää itse itsensä. Suurissa vaalipiireissä tulee agitationin sen sijaan lähteä enemmän puoluehallinnon toimesta. Ei ole kuitenkaan sanottu, että sillä aina on riittävästi voimia ja varoja sitä varten.

Yhdenmiehen vaalipiireissä voidaan vielä ehdokkaat asettaa paljoa kansanvaltaisemmalla tavalla, koska valitsijamiehet tällöin itse määräävät välittömästi yksinkertasella äänten enemmistöllä valtiopäivämiesehdokkaansa, kun suhteellisissa vaaleissa sitävastoin ehdokkaat asetetaan enemmän tai vähemmän välillisesti, joka on ristiriidassa sosialismin periaatteiden kanssa.

Lisäksi suosii suhteellinen järjestelmä pieniä puolueita ja edistää sellaisten muodostumista. Tästä huomauttaa myöskin Kautsky: »Enemmistövaali yhdenmiehen vaalipiireissä suosii suuria puolueita ja pakottaa sen vuoksi väestön keräytymään suuriin puolueisiin ja unohtamaan kaikki pienet eroavaisuudet. Suhteellinen järjestelmä siis suosii nurkkakuntia ja eriseuraisuutta, yksityisten ryhmäin irroittumista suurista puolueista. Sellaiset ryhmät eivät koskaan voi enemmistöjärjestelmässä päästä esille, sitävastoin suhteellisessa järjestelmässä niillä on paljoa paremmat edellytykset, nim. jos vaalipiirit ovat hyvin isoja.»

Tämä näkökohta on sangen tärkeä. Aina kun sosialidemokratinen puolue äkkiä rupeaa voimistumaan, tekeytyvät porvarilliset ystäviksi, tulevat joukkoon ja alkavat sangen viekkaasti ajateltuja hajotuspuuhia hommata. Me täällä Suomessa olemme nykyään juuri siinä tilassa. Porvarilliset perustelevat jos yhdenkinlaisia hajotusyhdistyksiä, kristillisiä, perustuslaillisia, »nuijia» y. m. Oman puolueemme keskuudessakin raivoaa hajottamiskiihko. Kurikka perustaa joka viikko uusia yhdistyksiä. Nykyään niistä ei ole puolueellemme sanottavaa vaaraa, mutta toiseksi voi asia muuttua, jos saamme vielä tämmöisiä hajottamisyrityksiä suosivan vaalilain. Silloin voi puolue suurestikin heikontua.

Kautsky selittää vielä, kuinka erikoisryhmillä, pienillä puolueilla ja etenkin juuri porvarillisilla puolueilla, jotka ijäksi ovat tuomitut vähemmistöön, on kyllä etua suhteellisesta järjestelmästä, mutta ei sellaisella puolueella, joka tahtoo olla suuren kansanjoukon puolue. Ja mitä voimakkaammaksi se kasvaa, sitä edullisemmiksi käyvät sille enemmistövaalit. Kun vaalipiirit ovat yhtä isoja, täytyy sosialidemokratialla lopulta aina olla etua enemmistöjärjestelmästä, koska se on puolue, jolle kuuluu tulevaisuus. Mutta tuo järjestelmä hyödyttää sitä jo nykyäänkin, koska se lujittaa puoluekuria ja estää irroittumista pääpuolueesta vähäpätöisten eroavaisuuksien vuoksi. Tästä siis selvästi näkyy, että suhteellinen vaalijärjestelmä on edullinen porvarillisille, yhdenmiehen vaalipiirit taas ovat edulliset sosialidemokratialle.

Yhteiskunnallinen ja valtiollinen kehitys tulee menemään paljoa nopeammin eteempäin, kun sosialidemokratit pian enemmistövaalien kautta tulevat saamaan enemmistön, vieläpä valtavankin enemmistön eduskuntaan. Ja valtavan enemmistön he pian tulevat saamaan, jos heidän äänimääränsä vaan nousee hiukankin yli puolen kaikista annetuista äänistä. Saksasta on meillä kuvaavia esimerkkejä. Saksissa on sosialidemokratien äänimäärä 60% yhteenlasketuista äänistä. Edustajia heillä kuitenkin on 22, vaan yhden saavat vastustajat 40% suuruisella äänimäärällään. Berlinin kaupungissa on sos. dem. äänimäärä 23, vaan edustajien lukumäärä on 56. Ja tämän edun suo sosialidemokrateille enemmistövaalit yhdenmiehen vaalipiireissä.

Ja vielä muuan tärkeä seikka. Jos tahdomme tänne täydellistä parlamentarisuutta eli eduskuntavaltasta hallitustapaa, tulee meidän puolustaa enemmistövaaleja. Ruotsalainen valtiooikeudellinen kirjailija prof. Fahlbeck, jonka meidän porvarillisemmekin myöntävät eteväksi asiantuntijaksi, mies kun on ankara vanhoillinen ja kannattaa kyllä suhteellisia vaaleja, koska ne takaavat varakkaille ja sivistyneille pääsyn eduskuntaan, myöntää, että todellisen parlamentarisuuden edellytyksenä ovat enemmistövaalit. Hallituksella, ennenkuin se menestyksellä voi toimia, tulee olla vankka enemmistö eduskunnassa takanaan ja sellaista ei takaa suhteellinen vaalitapa. Myös norjalainen puoluetoveri Hornsrud huomauttaa tälle lehdelle lähettämässään kirjoituksessa samasta asiasta m. m. näillä sanoilla: »Sen sijaan että eduskunnan pitäisi mahdollisimman suuressa määrin olla valitsijain enemmistön kannan koottuna ja puhtaana ilmaisuna, enemmistön tahdon toimivana edustajana, tulee siitä suhteellisten vaalien kautta enemmän kiistelevä kuin toimiva laitos».

Siis kansanvaltasen hallitusmuodonkin kannalta on meidän enemmistövaaleja puolustettava. Kun tämän asian valossa katsellaan niitä »oikeusprinsiippejä», joilla porvarilliset suhteellista järjestelmää puolustavat, tuntuvat ne suorastaan teeskentelyltä. Ei tämä kysymys ole heille mikään »prinsiippikysymys» vaan yksinkertanen valtakysymys ja me puolestamme nauramme kaikille sellaisille »prinsiipeille» ja halveksimme niitä, elleivät ne takaa sitä, että valta tulee kansan enemmistön käsiin.

Viimeinen ja kaikista tärkein ja painavin syy, jonka nojalla köyhälistön tulee vaatia enemmistövaaleja ja yhdenmiehen vaalipiirejä on kuitenkin se, että tällainen vaalitapa paraiten edistää luokkataistelua. Ei meidän päätarkotuksenamme ollenkaan ole eduskuntaan pääseminen ja siellä vaikuttaminen, vaan tarketuksemme on tämän porvarillisen, kapitalistisen yhteiskunnan hävittäminen ja sosialistisen yhteiskunnan asettaminen sen sijaan. Tämä muutos voi tapahtua ainoastaan siten, että herätämme ja kohotamme kaikki sorretut luokkatietoisuuteen ja kehitämme heidät kypsiksi tarkotuksenmukaiseen luokkataisteluun. Tämä luokkataistelu ja sen edistäminen se on meille kaikki kaikessa, se antaa meidän toiminnallemme määräävän luonteen. Mutta juuri luokkataistelun kannalta ovat enemmistövaalit ja yhdenmiehen vaalipiirit kuitenkin edullisemmat työväestölle, sillä yhdenmiehen vaalipiireissä joutuvat eri kansanluokat paraiten ja helpommin vastakkain, ilman että täytyy suurta vaalikiihotustakaan käyttää. Vaikka yhdenmiehen vaalipiirien kautta aluksi saisimme puolta vähemmän edustajia tulevaan parlamenttiimme, puolustasin niitä silloinkin yhtä suurella vakaumuksella, ainoastaan siksi että ne luokkataistelun kannalta katsoen ovat edullisimmat. Nyt on asianlaita vielä semmonen, että niitten avulla saadaan varmaan parlamenttiin pikemmin vankka enemmistö, kuin minkään muun vaalitavan kautta. Vai ettekö usko oman puolueenne voimaan? No ketä sitte luulette niiden 50,500 äänestävän, jotka Tampereella torpparipäivillä olivat edustettuina!

Kieltämättä puhuvat tässä esitetyt tosiseikat voimakkaasti enemmistövaalien ja yhdenmiehen vaalipiirien puolesta. Mutta voimakkammin pitäisi meihin kuitenkin vaikuttaa sen, että meidän kapitalistisin nylkijäpuolueemme, vanhoillisruotsalainen Hufvudstadsbladetin joukkokunta on niin innokkaasti asettunut suhteellisia vaaleja puolustamaan. Heidän syynsä kyllä tunnetaan, tohtori Wendt ne on meille sanonut. Kiitämme suoruudesta. He kyllä uskaltavat, meidän ruotsalaiset porvarimme, asettua puolustamaan semmosta vaalitapaa, joka on heille edullisin, he nähtävästi luottavat siihen, että heidän ohjelmansa on niin »oikea», että julkisesti uskaltavat puolustaa sille ohjelmalle edullista vaalitapaa. Emmekö me siis uskalla puolustaa semmosta vaalitapaa, joka varmaan tulee olemaan meille edullinen, emmekö me siis luota omaan ohjelmaamme? Onhan se suora heikkoudentodistus, jos me tässä tärkeässä vaalitapakysymyksessä emme uskalla asettua varmalle kannalle.

Kuvaava on suomettarelaisten käytös tässä vaalitapakysymyksessä. Ennen joulua he olivat jyrkästi yhdenmiehen vaalipiirien kannattajia. Luulivat silloin olevansa se »koko kansan» puolue, jolle on yhdenmiehen vaalipiireistä ehdottomasti etua. Tuo harhaluulo on kuitenkin heistä ruvennut kai hiukan häviämään viime aikoina, ainakin Tampereen torpparikokouksen olisi luullut sille antaneen aika pahan kolauksen. Nyt kerrotaan heidän olevan — kolmenmiehen vaalipiirien kannattajia. Nämä kolmenmiehen vaalipiirit ovat kuitenkin jo vaaliteknilliseltäkin kannalta katsottuina onnettomimmat kaikista. Ne sisältävät kaikki suhteellisten vaalien varjopuolet, mutta ei edes mitään niitten etuja, vaalipiirit kun ovat niin pienet, että suhteellisuus ei pääse vaikuttamaan. Mutta näillä vaalipiireillä luulevat suomettarelaiset kukistavansa »sveessit» ja heikentävänsä sosialidemokratien vaikutusta. Siinä heidän »prinsiippinsä».

Näin ollen tulisi kaikkien työväenyhdistysten, samalla kertaa kuin käsittelevät eduskuntakysymystä, käsitellä myös kysymystä vaalitavasta ja lausua sen johdosta mielipiteensä. Samoin tulisi kaikkien työväen sanomalehtien tehdä, jotka — omituista kyllä — eivät ole tässä kysymyksessä juuri millekään kannalle asettuneet, ellemme ota lukuun Sosialidemokraattia, joka äsken on kirjoitussarjan tästä alottanut ja Sosialistia, joka tietääkseni kyllä puolustaa yhdenmiehen vaalipiirejä.

Olisi erittäin suotavaa että kaikki, sekä työväen sanomalehdet että työväenyhdistykset tässäkin kysymyksessä asettuisivat jyrkän luokkataistelun kannalle, s. t. s. asettuisivat puolustamaan juuri niitä vaalipiirejä, jotka luokkataistelun kannalta katsoen ovat edullisimmat ja niinmuodoin vaatimalla alkasivat vaatia että uuteen eduskuntaan jäseniä valittaessa ei käytettäisi suhteellisia vaalitapoja, jotka kaikki nykyään meillä ovat sosiaalidemokratialle epäedullisia sekä samalla aina enemmän tahi vähemmän sotkuisia ja siten antavat tilaisuuden vaalikeinotteluun, vaan että jäsenet tulevaan eduskuntaamme valittaisi enemmistö- ja jälkivaaleilla yhdenmiehen vaalipiireistä, kuten miltei kaikkialla muualla mailmassa on tapana.

Sulo Wuolijoki.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Sosialidemokratia ja raittius.

Kun kerran on tapahtunut sellainen merkillisyys, että kansainvälisen sosialidemokratian merkkipäivä ja kapitalistinen juomajuhla täällä sattuvat Vapunpäiväksi, antaa tuo sattuma etsimättäkin aihetta ottamaan juhlapäivän tekstiksi kysymyksen sosialidemokratian ja alkoholismin suhteesta toisiinsa.

Asia on omaa erikoista laatuaan. Mutta alkupuheeksi on tarpeen muutamia yleisiä huomautuksia alkoholikysymyksestä, koska se kokonaisuudessaan on nykyajan yhteiskunnan syvimpiä ja laajimpia.

Alkoholismilla on sangen monia syitä, ja yhtä monien täytyy sen parannuskeinojenkin olla. Ensinnäkin seisovat tällä alalla toisiansa vastassa tietämättömyys ja tieto. Ihmiset, jotka juovat »ilokseen» ja maistelevat maljoja »terveydekseen», eivät useinkaan tiedä mitä he tekevät. Tutkimus on yhä vakaantuvalla todistusvoimalla osoittanut, että pienimpäinkin alkoholimääräin käyttäminen rikkoo luonnonlakeja vastaan, jotka eivät tunne anteeksiantoa eikä armoa, vaan säälimättömällä johdonmukaisuudella antavat alkoholimyrkyn tunkeutua hienoimpiin soluihin, vioittaa ruumiin ja hengen elimet, turmella perilliset ja jatkaa kalvavaa vaikutustaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Ristiriidassa, joka syntyy alkoholin käyttämisen ja todellisen tiedon välillä, ei luulisi ryyppyilon viihtyvän, vaikka sitä runous kuinka kaunistaisi.

Toiseksi perustuu usein alkoholismi nukkuvaan tai tylsistyneeseen tunteeseen. Herkempi ihmisyystunne on ilman tieteellisiä todistelujakin johtava alkoholismin hylkäämiseen. Kokemuksen antama tunne siitä, että ruumiissa vaikuttava alkoholi tunkeutuu häiritsevästi ja alentavasti sielun ja älyn henkielämäänkin ja että on mahdotonta määrätä alinta rajaa, mistä tuo alentava aikutus alkaa on saattanut monet jalot ja korkealla hengenkannalla olevat ihmiset — mainittakoon vain Leo Tolstoi — hylkäämään kaiken alkoholin.

Paremman tiedon ja jalomman tunteen herättäminen ja levittäminen ovat tehokkaimpia asioita alkoholismia vastaan, sikäli kuin se johtuu puuttuvasta tiedosta ja tunteesta. Mutta alkoholismi ei ole ainoastaan tietoon ja tunteeseen, vaan myöskin siveyteen, moraliin, koskeva kysymys. Vietteleminen, kevytmielisyys, nautinnonhimo ovat hyvin yleisiä alkoholismin syitä. Tämän epäkohdan korjaamiseksi on pyrittävä parantamaan yleistä moralia, mikä pyrintö onnistuu parhaiten lasten ja nuorison kasvatuksessa. »Toivon liitot» ja raittiusopetus ovat oivallisia alkoholismin vastustuskeinoja tällä alalla.

Juoppouden syitten suurta lähdettä emme kuitenkaan ole vielä läheskään tyhjentäneet. Alkoholismilla on myöskin koko joukko muita välittömiä tai välillisiä syitä, jotka eivät ole yksilöllisiä. On taloudellisia syitä. Köyhyys ja aineellinen kurjuus ovat tulleet, elleivät aina olisi olleetkaan, alkoholismin kaikkein yleisimmiksi levittäjiksi. Niistä johtuu suurin tietämättömyys, tylsistynein tunne ja se morali, joka noudattaa sääntöä: »yks' hävinneen kaikki». Taisteluaseiksi tällaista alkoholismia vastaan eivät enään kelpaa yksin paremmat tiedot ja jalommat tunteet, koska ne eivät kohdistu pahan oikeaan syyhyn, vaan sen seurauksiin. Täytyy taistella itse taloudellista kurjuutta vastaan. Läheisessä yhteydessä alkoholismin taloudellisten syitten kanssa ovat alkoholismia synnyttävät ja ylläpitävät yhteiskunnalliset laitokset, väkijuomatehtaat, kapakat, viinayhtiöt sekä niitä tukevat lait. Taistelun alkoholismia vastaan täytyy kääntyä näitäkin alkoholismin yhteiskunnallisia syitä vastaan. Mutta yhteiskunnalliset epäkohdat parantuvat vain yhteiskunnallisilla keinoilla.

Olemme joutuneet yhteiskunnalliseen kysymykseen. Se pakottaa meitä siltä näkökannalta lähemmin määrittelemään raittiuden ja raittiusliikkeen käsitteitä.

Alkoholismin omituisuuksia on, että se aina koskee ihmisiä personallisesti, omakohtaisesti. Kaiken raittiudenkin täytyy senvuoksi olla personallista laatua. Ja jo siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kaikki alkoholinkäyttö on pahaa ja että alkoholismi eri asteissaan on vain pahaa eri asteissaan, seuraa, että kaiken raittiuden täytyy olla ehdottomuutta. Yksityistä ehdotonta raittiutta varsinaisesti nimitämmekin raittiudeksi. Sikäli kuin raittiudenharrastajat tällä pohjalla toimivat yhdessä, on heidän toimintansa yksityistä raittiusliikettä.

Jos alkoholismi olisi vain personallista laatua, niin voisi toivoa sen häviävän yksityisellä raittiusliikkeellä. Mutta alkoholismi riippuu myös taloudellisista oloista ja yhteiskunnallisista laitoksista eli, lyhyesti sanoen, yhteiskunnallisista oloista. Niiden korjaamiseksi ei riitä yksityinen raittius eikä yksityinen raittiusliike. Mahtava alkoholijärjestö vaatii mahtavaa vastajärjestöä; joukkojuoppous vaatii joukkoponnistuksia sitä vastaan. Sitä järjestöä ja sitä työtä, joka taistelee yhteiskunnallista alkoholismia vastaan, sanomme yhteiskunnalliseksi raittiustyöksi.

Raittiuden ja raittiusliikkeen eroavaisuutta voisi verrata sosialismin ja sosialidemokratian eroavaisuuteen. Raittius, kuten sosialismikin, on etupäässä tietoa, aatetta ja moralia, raittiusliike taas, niinkuin sosialidemokratiakin, on etupäässä tahtoa, voimaa ja toimintaa. Yhtä vähän kuitenkin kuin voimme ajatella sosialidemokratiaa ilman sosialismia, yhtä vähän voimme ajatella raittiusliikettä ilman raittiutta.

Raittiuden ja yksityisen raittiustyön tarpeellisuudesta saattavat eri yhteiskuntaluokat olla — ja todellisuudessa jossakin määrin ovatkin — yhtä mieltä. Onhan olemassa paljon muitakin hyviä asioita, joita eri luokat saattavat yhdessä harrastaa. Mutta yhteiskunnallisten kysymysten alalla tämä sovinto pian loppuu. Niin on käynyt yhteiskunnallisessa raittiusliikkeessäkin.

Ei ole sattumaa, että raittiusliike on saanut lukuisimmat ja hartaimmat kannattajansa kansan syvistä riveistä ja että yhteiskunnallinen raittiuskysymyskin on yhä lisääntyvällä vauhdilla kehittynyt kappaleeksi luokkataistelua.

Valtaluokkain kanta raittiuskysymyksessä on kauttaaltansa kapitalistinen. Manchesterilaisella vapaamielisyydellä nämä luokat sallivat, jopa joskus suosivatkin yksilöllistä raittiutta ja raittiustyötä. Mutta yhteiskunnallinen raittiustyö, jonka päämääränä on täydellinen kieltolaki, on heille kauhistus. Kapitalistisella valheellisuudella he uskottavat itselleen ja muille, että yhteiskunnallinenkin raittiuskysymys on ratkaistava ainoastaan yksityisten »vakaumuksen» tietä — (mikseivät yksin tein väitä, että heidän kapitalistinen yhteiskuntansakin on luotu vallan vapaaehtoisesti, paljailla oppikursseilla ja luennoilla!) Aitokapitalistinen on myöskin valtaluokissa vallitseva käsitys, että raittius on ainoastaan hyväntekeväisyyttä, jota ei kapitalistien oma luokka tietenkään tarvitse, vaan joka on paikallaan köyhiä kohtaan, koska raittiit köyhät varmaan tulevat toimeen vähemmillä palkoilla ja jaksavat paremmin palvella kapitalismia.

Aivan toisenlainen on raittiuskysymys köyhälistön kannalta katsottuna. Köyhälistö ei raitistu voidakseen paremmin palvella kapitalia, vaan voidakseen paremmin taistella kapitalismia vastaan, joka on taloudellisen kurjuuden ja välillisesti kansanjuoppoudenkin syy. Köyhälistön raittiuskysymys ei ole ainoastaan kysymys pahan poistamisesta, vaan vielä enemmän kysymys hyvän rakentamisesta pahan sijalle. Köyhälistö myöntää, että raittius on tarpeen köyhälistöluokalle, joka toivoo sen kautta edistyvänsä vapautumistaan kohden, ja jokaiselle köyhälistön jäsenelle, joka pyrkii ihmisyyteen ja tarvitsee ruumiin ja sielun terveyttä taistelussaan itsensä ja luokkansa vapautumisen hyväksi.

Raittiustaistelu on tullut luokkataisteluksi. Se on ollut historiallinen välttämättömyys, jota emme ole voineet karttaa, vaikkapa olisimme tahtoneetkin. Se, joka sellaista raittiustaistelua ehkä paheksuu, lohduttakoon itseään sillä tiedolla, että taistelun on synnyttänyt kapitalismi. Omasta puolestamme emme sitä sure. Ymmärrämme, etteivät »sivistyneet» ja kapitalistit ole voineet yhtyä järjestettyihin riveihimme, jotka tahtovat kukistaa viinakapitalismin vanhat ja valtaavat rakennukset tehdastorneineen, pääomineen, yhtiöineen ja lakeineen. Olisihan viinakapitalismin kukistus isku koko kapitalismin sydänpaikoille, raivaisihan kieltolaki aukinaisen veräjän muullekin todella yhteiskunnalliselle lainsäädännölle ja tekisihän raittiuden voitto arveluttavan halkeaman koko yksilöllis-kapitalistiseen maailmankäsitykseen.

Mutta sitä emme oikein ymmärrä, että niin monet hartaat viinakapitalismin vastustajat eivät yhtä hartaasti vastusta koko kapitalismia, josta viinakapitalismi on vain yksi haaraus, ja että niin monet yleisen kapitalismin vastustajat suorastaan suosivat ja kannattavat viinakapitalismia, josta toki voidaan personallisesti vapautua. Ihmiset ovat kuin ovatkin merkillisen epäjohdonmukaisia.

Uskallamme toivoa, että toiselta puolen raittiusväen kasvava sosialistinen valistus ja toiselta puolen työväen kasvava tieto ja jalostuva tunne on tekevä lopun viimemainituista epäkohdista. Sillä nuo molemmat liikkeet raittiusliike ja työväenliike — ovat osia samasta suuresta vapautusliikkeestä, joka on tekevä Suomen uudeksi ja sen asukkaat raittiiksi.

V. V.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Työväenliike ja osuustoiminta.

»Osuustoiminta on käytännöllistä sosialismia», nämä sanat ovat useasti kuuluneet meidänkin maassamme. »Osuustoiminnan on siitä huolimatta pysyttävä puolueettomana», jatketaan tavallisesti samaan hengenvetoon. Nämä lauseet eivät kuitenkaan ole mitään yleisesti tunnustettuja teesejä, jotka saisivat kaikkien hyväksymisen. Päinvastoin näistä periaatteista, jotka itse asiassa muodostavat sen perustan, jolla osuustoiminnan tulee levätä, on vielä vallalla mitä suurin käsitteiden hämmennys.

Työväenpuolueen keskuudessa kyllä ymmärretään, että osuustoiminta on sosialismia. Tiedetään, että se tähtää kauas tulevaisuuteen, että sen tarkoituksena on vapauttaa vähäväkiset yksityisten liikkeenharjoittajien riippuvaisuudesta. Keräten kaikki vähäiset voimat yhteen, tahdotaan sen avulla muodostaa taistelujärjestö, joka osaltaan pyrkii toteuttamaan sosialismin tarkoitusperiä, ennen kaikkea sen vaatimusta tuotantovälineiden yhteiseksi omaisuudeksi saamisesta. Vaatimuksissa mennään kuitenkin liian pitkälle; tahdotaan että osuustoimintaliikkeen tulee olla myös sosialistisen ja että sen täytyy antautua yksinomaan työväenpuolueen palvelukseen. Kun ei näin ole tapahtunut, on jonkun verran välinpitämättömyyttä tätä liikettä kohtaan ilmennyt. Sitä on pidetty »porvarillisena», väitetään sen kasvattavan ajanpitkään kunnon sosialidemokratistakin porvarin, joka huolehtii vaan siitä, että voitto-osuudet runsaina hänen taskuihinsa valuvat. Valitettavasti on tässä syytöksessä jonkun verran perääkin. Monikin entinen innokas työväenpuoluelainen on osuustoimintaan käsiksi käytyään tullut välinpitämättömäksi ammattiyhdistysliikettä ja työväestön valtiollisen aseman parannuspuuhia kohtaan. Näin ei kuitenkaan tarvitse käydä, ja välinpitämättömyys osuustoimintaa kohtaan ei sen nojalla ole oikeutettu. Osuustoiminta liittyy siksi läheisesti työväenpuolueen muihin harrastuksiin, että se sietää saada osakseen kaikkien kannatuksen ja työn.

On olemassa kaksi eri osuustoiminnallista muotoa, jotka kumpikin sanovat tähtäävänsä tuotantovälineiden yhteisiksi saattamiseen, nimittäin tuotanto-osuuskunnat ja kulutusosuuskunnat. Suomessa on jonkun verran kokeiltu ainoastaan edellisellä tuotantomuodolla, kun sen sijaan kulutusosuuskuntamme, osuuskaupat, eivät ole vielä ryhtyneet mihinkään teollisuusyrityksiin. Sensijaan esim. osuustoiminnan emämaassa Englannissa on 95 prosenttia osuustoiminnallisesta tuotannosta osuuskauppojen ja niiden keskusliikkeiden käsissä ja ainoastaan noin 5 prosenttia varsinaisten tuotanto-osuuskuntien hallussa. Kun aikaa voittaen Suomessakin kehitys tulee astumaan siksi paljon eteenpäin että molemmat nämä tuotantomuodot voivat tulla kysymykseen, on paikallaan tarkastaa, kumpi muoto on työväestölle edullisempi ja kumpaa sen siis kannattaa auttaa eteenpäin.

Työväestön tuotantoyhdistyksiä on pitkät ajat pidetty jonkinlaisina sosialistisen tulevaisuuden valtion etuvartioina. Kun esim. Ranskassa vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen innokkaampi toiminta puolueen hyväksi tuli päivän tunnussanaksi, ryhdyttiin perustamaan joka ammatin alalle tuotanto-osuuskuntia, joita yhteensä silloin syntyi kolmattasataa. Silloin perustetuista yhdistyksistä ovat kuitenkin miltei kaikki hävinneet. Syynä oli tarpeellisen kokemuksen ja pääoman puute sekä vaikeus saada tuotteita kaupaksi. Suurimpana syynä lienee kuitenkin ollut se, että ne itse eksyivät samoihin epäkohtiin, joita vastaan olivat alkaneet taistella. Niistä muodostui itsestään kapitalistisia yrityksiä, ja se oli sama kuin surmanisku niille.

Tämä vaara niillä yhä edelleen on tarjona. Oikeastaan voikin sanoa, että tuotanto-osuuskunta itse asiassa toimii vastoin sosialistisia tarkoitusperiä. Otaksutaan, että työntekijät jonkin ammatin alalla ryhtyvät perustamaan tuotanto-osuuskuntia ja että he vähitellen saavat koko tämän tuotannonhaaran käsiinsä, tunkien pois tieltään yksityiset liikkeenharjoittajat. Silloin olisi kyllä tapahtunut sosialinen vallankumous tämän ammatin alalla, mutta lopullista rauhaa ei silti olisi saavutettu. Nämä osuuskunnat tietenkin toimisivat erillään toisistaan ja joutuisivat kilpailemaan ostajapiiristään aivan samoin kuin sitä ennen kapitalistiset liikkeenharjoittajat. Se johtaisi kilpailuun tuotteen hinnoissakin ja siten ne joutuisivat pidentämään työaikaa ja alentamaan palkkoja voidakseen olla kilpailukykyisiä. Etenkin huonojen aikojen sattuessa olisi tämmöinen askel helposti odotettavissa. Juuri tämmöisen alaspäin pyrkivän kehityksen estämisessä on ammattiyhdistyksillämme nykyään kiitollinen tehtävä. Ristiriitaisuus tulisi niin ollen muodostumaan niin suureksi, että muutos johonkin suuntaan olisi välttämätön.

Hyvin luultavaa olisi, että nämä osuuskunnat olisivat kapitalistisen tuotantotavan kiitollisia oppilaita muussakin suhteessa. Niiden eduille sopii silloin paraiten muodostaa keskuudessaan rengas, joka yhteisesti järjestäisi tuotannon, myynnin ja hinnat. Tämä tulisi määräämään, miten paljon kukin tehdas saa tuottaa sekä millä ehdoilla ja millä hinnalla tuotteet saa myydä. Tämmöinen järjestö on kyllä, se myönnettäköön, edullinen siihen yhtyneille jäsenille, mutta kuluttaja ei olisi hyötynyt mitään koko kehityksestä. Päinvastoin hänen kohtalonsa olisi taasen ainoastaan omia tarkoitusperiään ajavan renkaan käsissä, kuten nykyäänkin. Hänen kustannuksellaan nuo harvat, jotka ovat ymmärtäneet yhteenliittymisen hyödyn, asemaansa parantaisivat. Jos kuitenkin näin pitkälle jouduttaisiin, olisi turhaa enää puhua osuuskunnista, joiden tarkoituksena on kaikkien siihen yhtyneiden työmiesten hyväksi valmistaa jotakin tuotetta. Ne tulisivat silloin ehdottomasti muuttamaan muotoaan. Voi miltei lyödä vetoa, että jos jokin tämmöinen osuuskunta tulisi muutamia satoja tuhansia maksavan tehdaslaitoksen omistajaksi, se huomaisi itselleen edullisimmaksi ruveta pienemmässä piirissä nauttimaan siitä lähteviä hedelmiä. Osuuskunta sulettaisiin ja se rupeaisi käyttämään palkattua väkeä, jolla ei olisi mitään osaa liikkeen johdossa eikä voitossa. Näin olisi muutamien kehityskausien päästä jouduttu siihen, että entisten yksityisten liikkeenharjoittajain sijaan olisi saatu muutamia kapitalistisia osuuskuntia, joissa entiset työmiehet väärinkäyttäisivät samalla tavoin asemaansa kuin konsanaan heidän edeltäjänsä. Muutamia tovereita olisi silloin autettu parempiin asemiin, mutta yhteiskunta kokonaisuudessaan ei olisi edistynyt ensinkään.

Ylläoleva kuvaus ei ole mielikuvituksen tuotetta. Useamman kuin kerran ovat alkuaan hyvinkin lupaavat tuotannolliset osuuskunnat muuttaneet muotoaan tällä tavoin, siten pettäen niihin kiinnitetyt toiveet. Senvuoksi ei työväestöllä ole erikoisempaa syytä ryhtyä kannattamaan tämän tapaisia yrityksiä. Mitään kauemmaksi tavoittelevia suunnitelmia ei niiden avulla voida toteuttaa; ne ovat ja pysyvät vaan näennäisinä avustustoimenpiteinä.

Aivan toinen on asianlaita kulutusosuuskunnissa. Niiden kautta on mahdollisuutta päästä pitemmälle.

Silloin kun yksityiset kuluttajat ovat liittyneet yhteen kulutusyhdistyksen avulla suojellakseen itseään kaupan alalla vallitsevia väärinkäytöksiä vastaan, on vasta pieni askel lopullista päämäärää kohti astuttu. Tämän joukon koko voima supistuu silloin ainoastaan siihen, että voi syrjäyttää viimeisen välikäden, vähittäiskauppiaan ja valvoa ostamiensa tarvetavarain hyvyyttä. Kulutusyhdistysten varsinainen voima tulee näkyviin kuitenkin vasta silloin, kun nekin vuorostaan käyvät yhteistoimintaan, muodostavat uuden yhteisen osuuskunnan, keskusliikkeen, jossa niiden yhdistetty paino tulee käytäntöön. Tämä voi vaikuttaa mitä voimakkaimmin ulospäin ja koko maan osuuskauppojen yhteisellä painolla ajaa tarkoitusperiään. Se voi syrjäyttää viimeisetkin välikädet ja tuottaa tarpeensa alkuperäisistä tuotantopaikoista. Tärkeintä kuitenkin on, että se voi itse ryhtyä tuottamaan eri kulutustavaroita niin pian kuin se on tarpeeksi vahvistunut. Tämän askeleen ottaminen on keskusliikkeelle hyvin helppo ja aivan luonnollinen. Järjestettyään kulutuksen ja kerättyään käsiinsä tavaran hankinnan maan kaikille osuuskaupoille, on se aina tietoinen siitä, mitä missäkin tarvitaan, ja se voi milloin tahansa alkaa myydä omaa valmistettaan ennen välittämänsä tuotteen sijaan. Menestyminen on varmempi kuin minkään muun teollisen yrityksen. Kun sillä on ostajapiiri valmiina, säästyy siltä kokonaan se ostajien hakeminen, joka aina on uusien teollisten yritysten, niiden joukossa myöskin tuotantoosuuskuntain, suurimpana vaikeutena.

Pisimmälle on tätä suunnitelmaa toteutettu Englannissa, jossa osuustoiminnan alalla muutenkin on kauvimmin työskennelty. Siellä nousi osuuskauppojen keskusliikkeen omistamien tehdaslaitosten valmistusarvo vuonna 1904 yhteensä 82 14 milj. markkaan ja skotlantilaisen keskusliikkeen omien tuotantolaitosten valmistusarvo samalla ajalla 47 milj. markkaan. Tehtaita oli kummallakin kaikkein tärkeimpäin tarvetavarain valmistamista varten ja uusia yhä suunnitellaan, niin ettei se aika ole kaukana, jolloin ne voivat myydä miltei ainoastaan omia valmisteitaan.

Tätä tietä käy tuotantovälineiden ottaminen yhteisomaisuudeksi rauhallisen kehityksen kautta. Tapahtuu vallankumous, jossa ei kumminkaan vuoda verta eikä synny epäjärjestyksiä. Tapahtunut muutos tuotantojärjestelmässä hyödyttää silloin myös yhteiskuntaa kokonaisuudessaan eikä enää mitään etuoikeutettua ammattiluokkaa. Kun kuluttajat ovat koko tämän järjestelmän pohjana ja perustana, on heillä mahdollisuus sen avulla helpoittaa omaa toimeentuloaan. Kaikki ylijäämä mikä teollisuudesta jääpi, tulee hyödyttämään heitä. Ja vaikka osuustoiminnallinen tuotanto saisi pitkät ajat taistella, ennenkuin se pääsee määrääväksi teollisuuden alalla, pakoittaa se kilpailullaan kuitenkin yksityisetkin liikkeenharjoittajat mukautumaan ostajille edullisempiin ehtoihin.

On kyllä totta, että työntekijät tuottajina jäävät osattomiksi tapahtuneesta kehityksestä. He jäävät yhä edelleen »käsiksi», joilla ei ole mitään vaikutusvaltaa tuotantolaitoksen hoidossa eikä osallisuutta sen tuottamassa voitossa. Heidän toiveensa, jotka tuotantoosuuskunnassa helposti toteutuvat, jäävät vähemmässä määrässä huomatuiksi. Mutta yhteiskunta kokonaisuudessaan hyötyy paremmin ja edistyksen tuottama voitto jakaantuu tasaisemmin kaikkien osalle, myöskin näiden »käsien» osalle, sikäli kun he ovat kuluttajia. Sitäpaitsi jää entinen taistelujärjestö, ammattiyhdistys, edelleen voimaan, ja sen avulla voivat työmiehet tuottajinakin etuaan valvoa. Se tuleekin olemaan entistä helpompi, kun vastassa ei ole enää yksityinen liikkeenharjoittaja, vaan omista tovereista kokoonpantu kuluttajain järjestö, jolle sosialiset näkökohdat eivät voi olla vieraita.

Ylläoleva esitys, joka etupäässä perustuu havaintoihin englantilaisista oloista, haluaa osoittaa, että työväestölle kokonaisuudessaan ei ole edullista kannattaa tuotanto-osuuskuntia, mutta sen sijaan täysi syy, jopa velvollisuuskin edistää kulutusosuuskuntien, osuuskauppojen toimintaa. Viimemainittujen päämäärä liittyy siksi likeisesti järjestyneen työväestön omiin tarkoitusperiin, että jokainen puolueenjäsen on pahoitettu voimainsa mukaan olemaan avullisena tämän päämäärän saavuttamisessa.

Osuustoimintaan uhratun työn ohella ei kuitenkaan saa laimiinlyödä niitä paljon tärkeämpiä velvollisuuksia, joita jokaisella on ammattiyhdistysliikettä ja puolueen valtiollista toimintaa kohtaan. Olisi onneton erehdys, jos ne parikymmentä tuhatta henkeä, jotka osuuskauppatoiminta nykyään riveihinsä lukee, unohtaisivat, mitä heidän paljon laajemmat etunsa palkannauttijoina ja kansalaisina vaativat. Osuustoiminta yksinään ei voi köyhälistön asemaa parantaa. Se tarvitsee myös osaltaan ammattiyhdistysten ja valppaan valtiollisen toiminnan apua. Vaikka se tulevaisuudessa voikin olla suurena apuna, ei sen nykyhetkellä tuottamaa hyötyä saa liioitella. Hyvin »kouluutettu» osuustoimintamies, joka ostaa kaiken mahdollisen tarpeensa osuuskaupasta, voi korkeintaan saada siitä voitto-osuutena n. 30–40 markkaa vuosittain. Hänen vuosituloihinsa verraten merkitsee tämä ainoastaan 1 pennin korotusta tuntipalkassa. Se on mitättömän pieni määrä verrattuna niihin tuloksiin, mitä hyvin järjestetyn ammattiyhdistyksen avulla voidaan aikaan saada. Esimerkkinä voi vaan viitata siihen korotukseen, minkä kirjaltajat äskettäin vahvan liittonsa avulla onnistuivat saamaan ja joka teki keskimäärin 10 pennin korotuksen tuntipalkassa.

On kuitenkin kerrassaan väärin ottaa mitatakseen osuustoiminnan tai ammattiyhdistysliikkeen arvoa sen rahallisen tuloksen mukaan, jonka kumpikin antaa. Molemmilta tahoilta kuitenkin vedotaan siksi usein juuri tähän puoleen, että lyhyt vertailu niiden kesken on paikallaan. Paljon suurempi merkitykseltään on kumminkin liikkeen siveellinen, kasvattava puoli. Palkat nousevat ja laskevat, voitto-osuudet vaihtelevat ja saattavat kadotakin, mutta kummankin kasvattava vaikutus yksilöihin jää. Ei kukaan voi olla kunnollinen ammattiyhdistyksen jäsen eikä kunnon osuustoimintamies, omaamatta melkoista määriä yhteiskunnallista kaukonäköisyyttä ja alttiutta. Molemmat ovat sitäpaitsi siksi suuressa määrässä riippuvaisia toisistaan lopulliseen päämäärään nähden ett'ei ole ensinkään paikallaan väheksyä jommankumman merkitystä. Senvuoksi on myöskin puolueemme piirissä tavallinen epäluulo osuustoimintaa kohtaan heitettävä pois ja käytävä siihen käsiksi niinkuin muidenkin puoluetehtävien suorittamiseen.

Väinö Tanner.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Kansaneduskunnan oikeudet.

Nykyään kun porvarilliset huutavat, että meille tarjotaan eduskuntaa, joka olisi muka kansanvaltaisin koko maailmassa, ei meidän tule hetkeksikään unhottaa sitä, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein puoli asiassa. Olipa nimittäin vastainen eduskuntamme järjestetty miten oikeudenmukaisesti ja kansanvaltaisesti tahansa, niin sillä ei itse asiassa ole vielä mitään voitettu, jollei sitte sen eduskunnan tahto merkitse mitään maan valtioelämässä. Kansaneduskunnalla täytyy myös olla valtaa, ennenkuin maan kansanvaltaisuudesta voidaan puhuakaan.

Muissa maissa, joita todella voidaan sanoa kansanvaltaisiksi, on kansaneduskunnalla varsinaisesti kaikki valta käsissään, ja hallitus on — periaatteellisesti katsottuna — olemassa ainoastaan eduskunnan tahdon toimeenpanijana. Meillä taas on asianlaita aivan toinen. Sen hallitusmuodon mukaan, joka meillä vielä nykyään on voimassa, kuuluu vallan täydellisyys, suvereniteetti, jotenkin kokonaan yksinvaltiaalle hallitsijalle, ja säätyeduskunta on itse asiassa olemassa vain sitä varten, että se tukisi itsevaltaisen hallituksen toimia ja ne kansan silmissä pyhittäisi, laillistuttaisi. Aivan niinkuin Venäjällä Witte-Durnowon hallitus puuhaa kokoon valtakunnanduumaa, jotta se kansan nimessä takaisi vararikon partaalla olevalle hallitukselle uusia suunnattomia valtiolainoja, kun niitä ei enää muuten tahdota uskoa. Emmekä me voi hallitusmuotomme itsevaltaisuutta ihmetelläkään, kun tiedämme, että se perustuu Ruotsin aikuisiin ja yhä voimassaoleviin perustuslakeihin, jotka jo sanamuodoltaan ovat hyvän joukon toista sataa vuotta vanhat, sisällöltään vielä paljoa vanhemmat ja hengeltään aivan keskiaikaiset. Ne jumaloidut perustuslait.

Niitten mukaan ovat nyt meidän eduskuntamme pääasialliset oikeudet kerta kaikkiaan lueteltuina seuraavat:

Ensiksi on eduskunnalla oikeus hyväksyä tai hyljätä hallituksen ehdotukset uusista veroista t. m. s. rasituksista, sekä hyvin epäselvästi määritelty oikeus tarkastaa ja valvoa valtion rahavarain käyttämistä, jota jälkimäistä oikeutta lainoppineet selittävät milloin laveammin, milloin ahtaammin. Toiseksi on eduskunnalla hyväksymis- ja hylkäämisoikeus yleistä (siviili- ja rikos-) lakia koskevien »armollisten» lakiesitysten suhteen. Aloteoikeuden lainsäädäntöasioissa, s. o. oikeuden itse tehdä »alamaisia» lakiesityksiä hallitsijan hyväksyttäväksi tai hyljättäväksi, sai meidän säätyeduskuntamme vasta v. 1886 Aleksanteri III:n armosta, mutta se oikeus ei sentään ulotu perustuslakikysymyksiin, ei myös maa- tai meripuolustusta eikä painolakia koskevaan lainsäädäntöön. Sitäpaitsi on lainsäädännöstä koko n. s. taloudellinen lainsäädäntö, jonka piiriin kuuluu m. m. tulli, yksinomaan hallitsijan määrämisvallan alaisena, joten eduskunnalla ei siinä ole vähintäkään sananvaltaa. Tällaisissa asioissa on eduskunnalla ainoastaan n. s. anomusoikeus, ja se on jotenkin sama kuin ei mitään oikeutta, sillä kuten laissa sanotaan, hallitsija »suo tällaisille anomuksille huomiota sikäli kuin hän katsoo maalle hyödylliseksi».

Jotenkin tämän verran on meillä nykyään eduskunnalla oikeuksia, ja yleensä kaikessa, mikä vaan on noitten mitättömäin oikeuksien ulkopuolella, on hallinnollisella mielivallalla hyvin vapaa temmellyskenttänsä.

Onkin aivan luonnollista, ettei tässä suhteessa mainittavia muutoksia kansanvaltaisempaan suuntaan ole tapahtunut, niinkauvan kun itse eduskuntakin on järjestykseltään ollut sillä keskiaikaisella harvainvaltaisella kannalla, millä se vielä tänä päivänä on ja mikä on aivan sopusoinnussa hallitusmuotomme itsevaltaisuuden kanssa. Säätykokous, joka edustaa vain toista sataa tuhatta omistavain luokkain jäsentä, on ensiksikin ollut liian heikko ajaakseen läpi itselleen laajempia oikeuksia, ja toiseksi ei se ole tuntenut niitä oikeuksia niin kipeästi kaipaavansakaan, koska ei luonnollisestikaan ole ilmaantunut suurempia pysyviä ristiriitoja etuoikeutettujen luokkain etujen ja virkavaltaisen hallituksen tarkotusten välillä.

Mutta yhtä luonnollista pitäisi olla, että samalla kun nyt vaalioikeus ulotetaan kaikkiin kansankerroksiin ja eduskuntajärjestys muutetaan kansanvaltaiseksi, samalla myös kansaneduskunnalle suodaan niin laajat oikeudet, että sen toiminta todella vastaa tarkotustaan. Sillä selvää on, että pelkästään niitten valtuuksien varassa, mitä nykyään voimassaolevat perustuslait myöntävät tulisi vastaisen eduskuntamme toiminta olemaan suuressa määrin vain narripeliä, jota itsevaltainen ja virkavaltainen hallitus kansan silmäinlumeeksi sallii.

Eduskunnan uudistamiskomitea, jonka senaatti oli asettanut valmistamaan hallituksen esitystä säätyeduskunnan muuttamisesta kansanvaltaisemmalle kannalle, on nyt ehdotuksessaan koettanut, mitä eduskunnan oikeuksiin tulee, mahdollisimman tarkasti pysyttää asiat aivan entisellään. Puolustuksekseen on komitea vedonnut keisarilliseen manifestiin viime vuoden marraskuun 4 p:tä, että nim. siinä ei nimenomaan käsketä ehdottamaan muutoksia voimassaolevaan hallitusmuotoon, vaan ainoastaan eduskuntajärjestykseen ja vaalioikeuteen. Suomalaisten herrain mielestä on aivan sopimatonta, että esitettäisiin mitään kansanvaltaisia uudistuksia huutavimpainkaan epäkohtain poistamiseksi muutoin kuin Venäjän hallitsijan alotteesta ja nimenomaisesta käskystä. Ja me tiedämme, että sieltä korkeimmasta paikasta sellaisia käskyjä tulee aniharvoin.

Mutta tuokin tekosyy raukeaa, kun tiedämme, ettei eduskunnan oikeuksia ei olekaan määritelty yksin hallitusmuodossa, vaan myös valtiopäiväjärjestyksessä, ja niin olisi eduskuntakomitea voinut, jos olisi tahtonut, melkoisesti laajentaa noita oikeuksia, ilman että sen olisi tarvinnut muuttaa pykälääkään vanhasta rakkaasta ruotsalaisesta hallitusmuodosta. Se näkyy siitäkin, ettei komitea nytkään ole ehdotuksessaan voinut aivan kokonaan välttää eduskunnan oikeuksien laajentamista. Jo sellaiset kohdat tuossa ehdotuksessa, kuin että esim. säädetään eduskunnalle oikeus itse valita puhemiehensä tai oikeus lähettää hallitsijalle adresseja, ovat vaatimatonta edistystä entisestä, vaikka niitä ei voikaan lukea komitealle miksikään ansioksi, sillä edellinen oikeus on selvä itsestään asian luonnosta, ja jälkimäinen on jo kauan aikaa ollut käytännössä, vaikka ei paperilla. Eduskunnan oikeudesta vuosittain tarkastaa ja hyväksyä valtion menosäantö on komitea myös laatinut varsin tarpeellisen pykälän, joka kuitenkin vain tarkemmin ja selvemmin ilmaisee jo vanhoissa perustuslaeissa määritellyn oikeuden. Mutta asialla on se paha puoli, että tuo pykälä on ehdotettu ainoastaan vaihtoehtoisesti toisen pykälän kanssa, jossa hyväksymisoikeus eduskunnalta riistetään, sillä puolet komitean jäsenistä on pitänyt tuollaista oikeutta liian suurena. Ja siten on senaatti saanut oivallisen tilaisuuden yhtyä jälkimäiseen käsitykseen, ja pyyhkien ehdotuksesta kokonaan pois ensinmainitun määräyksen, on se yrittänyt pelastaa hallinnolliselle virkavaltaisuudelle mahdollisimman rajattoman oikeuden huijata valtion varoilla eduskunnan valvonnasta riippumatta. — Ainoa kohta oikeastaan, missä komitea »omasta hyvästä tahdostaan» on hitusen laajentanut eduskunnan oikeuksia, on se (§ 28), missä vanhoista kiristyssäännöistä on jätetty pois määräys, ettei eduskunnalla olisi oikeutta tehdä lakiesityksiä perustuslakiasioissa. Se tosin ei ole paljon, vaan onhan edes jotain. Mutta — kohtalon iva on ilkeä, — senkin kohdan näet »paransi» senaatti entiselleen, ennenkuin päästi edotuksen Pietariin! Olkaamme tyytyväisiä!

Jos nyt komitean ja senaatin ehdotus hyväksytään Pietarissa ja tulee laiksi, niin ei edes sellaisiin hallituksen toimiin kuin esim. valtiolainan ottamiseen tarvita kansaneduskunnan suostumusta, sillä sitä ei ole missään laissa säädetty. Ja kuitenkin olisi eduskuntakomitean niin helposti sopinut ottaa sitä koskeva määräys valtiopäiväjärjestykseen, esim. ehdotuksen 26 §:ään. Se olisi ollut vallan välttämätöntä kansan varain väärinkäyttämisen estämiseksi, sillä kansa se valtion velatkin maksaa eivätkä hallitusherrat. Vallan näennäinen on myös yhä vieläkin se vanhan perustuslain määräys, ettei hallitus muka saisi ottaa uutta veroa ilman eduskunnan suostumusta, sillä kun hallitus riistää kansaa vain tulliveron kautta, niin siinä ei ole eduskunnalla vähintäkään sananvaltaa. Ja tiedämme että tosiasiassa hallitus juuri tulliverona nylkee lihavimmat tulonsa, vieläpä siten etupäässä nylkee varattomia kansanluokkia, tullaten yksin suolatkin. Kun ei vastaisella eduskunnallamme tule olemaan oikeutta asettaa rajoja tuollaisellekaan mielivallalle, niin kyllä on katkerata puhua kansaneduskunnan oikeuksista.

Että eduskuntakomitealla sentään kaikista laiminlyömisen synneistään on ollut paha omatunto, sitä osottaaa sen säätämä § 34 valtiopäiväjärjestyksen ehdotuksessa. Siinä on komitea tosiaan ottanut puheeksi oikeuden, jolla voisi olla pitkälle kantava merkitys. Se on kansanedustajan oikeus esittää hallituksen jäsenille selvitystä vaativia kysymyksiä, joihin näitten täytyy eduskunnan edessä vastata. Sitä sanotaan interpellatsioonioikeudeksi, ja se kuuluu kaikissa kansanvaltaisissa maissa kansanedustajan luonnollisimpiin oikeuksiin. Tämän oikeuden kautta ovat eduskunnan jäsenet tilaisuudessa pitämään silmällä hallitusmiesten hommia, ja silloin voi myös eduskunta sangen vaikuttavasti saattaa tahtonsa hallituksen huomioon.

Mutta kaikki meidän ilomme on ennenaikaista, sillä eduskuntakomitea on tehnyt tästäkin oikeudesta pelkkää ivaa. Kun komitea näet säätää, ettei senaatin jäsenen vastattavaksi aijottua kysymystä saa eduskunnassa esittääkään muutoin kuin eduskunnan enemmistön suostumuksella, ja sittekin vielä jättää täydellisesti korkean hallituksenjäsenen mielivallasta riippumaan, viitsiikö hän ensinkään vastata eduskunnan tekemään kysymykseen vai ei, niin ei totisesti koko interpellatsioonioikeudesta jää mitään jälelle. Ja niinmuodoin on koko kysymyksessä oleva kohta komitean ehdotuksessa merkittävä vain harvinaisen kömpelöksi yritykseksi pimittää kansaa petollisella oikeudella, joka toisella kädellä annetaan, mutta toisella otetaan samassa takasin.

Tähän tärkeään asiaan muuten palaamme vielä myöhemmin. Tässä olemme oikeastaan tahtoneet käsitellä vain eduskunnan suoranaista toimivaltaa, niitä oikeuksia, joitten kautta kansan eduskunta on tilaisuudessa välittömästi ottamaan osaa valtioelämän johtoon.

Interpellatsioonioikeus johtaa meidät kansaneduskunnan välillisen vaikutusvallan alalle. Se puoli asiasta on erittäin tärkeä. Sillä vielä paljon enemmän kuin suoranaisten toimintaoikeuksiensa kautta on kansan eduskunta yleensä nykyajan sivistysvaltioissa tullut määrääväksi valtiomahdiksi sen vaikutusvallan kautta minkä se on saavuttanut »toimeenpanevan valtiomahdin», hallituksen suhteen.

O. W. K.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Työläisnaiset luokkataistelussa.

Joku aika sitte on tunnettu saksalainen sosialidemokratinen naiskirjailija, Emma Ihrer, julkaissut erittäin valaisevan pienemmän teoksen, jonka nimenä on samat sanat kuin tämän kirjoituksen otsikkona (Die Arbeiterinnen im Klassenkampf). Tahdon tässä lyhyesti tehdä selvää siinä esitetyistä mielipiteistä ja kuvauksista.

Porvarillinen ja proletarinen naisliike ovat siksi erilaisia, etteivät ne koskaan voi kulkea käsikädessä, vaikkakin kummallakin tavallaan on sama lähtökohta, naisen vapauttaminen, selittää kirjottaja aluksi.

Näitten liikkeitten suuret eroavaisuudet johtuvat siitä aivan erilaisesta asemasta, missä köyhälistön nainen ja porvarillinen nainen nykyisessä yhteiskunnassa elävät. Edellisen koko elämä on järjestetty ikäänkuin tehdasta varten, porvarillisen naisen taas kotia varten. Köyhälistön nainen on tehtaaseen sidottu, on pakotettu olemaan kotoaan pois työssä, joka lyijynraskaana painaa hänen hartioitaan. Hänellä ei ole aikaa eikä voimia käyttää perhe-elämän sulostuttamiseksi. Porvarillisen naisen kasvatus sitävastoin on järjestetty tulevan perheenemännän tehtäviä silmälläpitäen.

Porvarillisenkaan naisen toiminta ei voi kuitenkaan enään rajottua perhe-elämän keskuuteen siinä merkityksessä kuin ennen. Ennen valmisti perheenemäntä paljon taloudessa tarvittavia esineitä. Hän valmisti pyyheliinoja, kutoi kankaita y. m., joita nykyään suurteollisuuden vallitessa tehtaissa valmistetaan paljoa paremmin ja halvemmalla. Porvarilliselle naiselle jää siis enemmän joutilasta aikaa kuin ennen ja luonnollista on, että hän koettaa laajentaa toiminta-alaansa kodin ulkopuolelle. Tässä kohtaa häntä kuitenkin useat esteet. Nykyiset harvanvaltaset, miesten säätämät lait näet asettavat naisen ala-arvoisenpaan asemaan kuin miehen ja estävät naisilta pääsyn moniin yhteiskunnallisiin toimiin. Näitä sortavia määräyksiä koettaa porvarillinen naisliike poistaa. Ja kun se on saanut ne poistetuksi, kun sen ohjelma siis on tullut toteutetuksi, on se tietysti tyytyväinen, kehuu suorittaneensa »suuren yhteiskunnallisen tehtävän», lyö rintoihinsa, pitää itselleen komeita ylistyspuheita. Mutta noitten tehtaaseen sidottujen, työorjuudessa huokailevien, kapitalia vastaan taistelevien köyhälistön naisten asema heidän sydämiään ei liikuta. Entiselle ohjelmalleen uskollisina he vaan hymähtävät, kuullessaan sosialidemokrateihin, noihin »roskajoukkoihin», liittyneiden työläisnaisten vaativan lainsäädäntöä parantamaan heidän sorrettua asemaansa. Mahdollisesti rupeavat he vielä noitten ennen vihaamainsa porvarillisten miesten kanssa mitä paraimmassa ystävyydessä vastustamaan vapauteen pyrkiviä työläisjoukkoja, niin naisia kuin miehiä. (Kerrotaanhan että meidän ehkä tunnetuin naisasian ajajamme pani suurlakon jälkeen »piikansa» palveluksesta pois, kun tämä raukka oli hairahtunut menemään työväen kokoukseen. Ja tämmöistä tapahtuu jo tuoreessa puussa!)

Köyhälistön naiset kyllä huomaavat sen ylimysmielisen luonteen, mikä on porvarillisessa naisliikkeessä, ja he huomaavat myöskin, mihinkä suuntaan tämä liike tulee kehittymään. Sentähden he eivät voi tätä liikettä hyväksyvin silmin katsella, vaikkakin lähtökohta, kuten jo mainittu, kummallakin on tavallaan sama. Sillä lopputarkotus on aivan erilainen. Porvarillinen naisliike liittyy lujasti porvarilliseen yhteiskuntaan ja odottaa pelastusta nykyseltä yhteiskunnalta, jonka rajain sisäpuolella se tahtoo vaikuttaa. Sen liikkeen edustajain mielestä on naisasia vaan »avioliitto- ja toimeentulokysymys». Proletarinen naisliike ei ole suinkaan yksinomaan tällainen, vaan sen kannattajat käsittävät, että naiskysymys on osa suurta yhteiskunnallista kysymystä, että siis sen voi ratkasta ainoastaan uusi yhteiskunta, jossa jo alunpitäen taataan naiselle täydellinen taloudellinen itsenäisyys sekä riippumattomuus miehestä ja kapitalista. Jos nykysen yhteiskunnan sisällä ratkastaan tämä »avioliitto- ja toimeentulokysymys», kuten porvarillisen naisliikkeen ajajat tahtovat, johtaa se vaan siihen, että naiset tulevat yhä enemmän taloudellisesti riippuvaisiksi.

Proletarinen naisliike voi siis löytää vahvan maaperän ainoastaan työväenliikkeen sisäpuolella. Ainoastaan yhdessä miespuolisten työntekijäin kanssa voivat työläisnaiset vapautua pääoman vallasta. Ei kuitenkaan yksitellen, vaan järjestöissä, ammattiyhdistyksiin liittyneinä. Tämä tapa on ainoa, jolla työläisnaiset voivat nykysen yhteiskunnan sisällä asemaansa parantaa, ainoa, jolla he voivat saada n. s. lähimmät vaatimuksensa toteutetuiksi.

Näihin aikoihin asti on naisten kuitenkin yleensä ollut vaikea, etenkin ulkomailla, valtiollisia yhdistyksiä perustaa. Tämä koskee pääasiallisesti köyhälistön naisia, sillä varsinkin heidän vapauttaan ovat harvainvaltaiset lait rajoittaneet.

Mutta vaikka lait olisivat niinkin armollisia, että köyhälistön naiset niitten mukaan voisivat valtiollisia yhdistyksiä perustaa, niin tulee heidän kuitenkin liittyä ammattiyhdistyksiin. Alhainen palkka ja pitkä työaika heikontavat sekä ruumiillisesti että henkisesti. Heikontuneet työläiset eivät taas voi taistella tarpeeksi voimakkaasti tulevaisuuden yhteiskunnan hyväksi. Ei naiset saa yksinomaan sitä odottaa, että lainsäädäntö tulee heille avuksi, vaan tulee heidän kaikin voimin pyrkiä saamaan itselleen myöskin parempaa ruokaa, terveellisempiä asuntoja ja kylliksi vapaata aikaa, voidakseen hoitaa ruumistaan, terveyttään ja voidakseen henkisesti kehittyä. Mutta juuri näitten seikkojen saavuttaminen kuuluu ammattiyhdistysten tärkeimpiin tehtäviin, ja sentähden tulee työläisnaisten niihin liittyä, jos tahtovat asemaansa parantaa.

On kyllä totta, että ammattiyhdistykset yksin eivät riitä turvaamaan työläisnaisten elämää, mutta joka tapauksessa ovat ne hyvänä suojana nylkemistä ja sortoa vastaan. Ja että naisten osanotolla ammattilliseen työväenliikkeeseen on hyvinkin suuri merkitys, sen ovat useat työlakot kyllä selvästi osottaneet. Jos naiset ja miehet ovat yhdessä järjestyneet, niin jälkimäiset silloin myös voimakkaammin ja jyrkemmin taistelevat naisten oikeuksien puolesta.

Naisten osanottoa työväenliikkeeseen valitetaan yleensä laimeaksi, ei ainoastaan meillä Suomessa, vaan myöskin ulkomailla. Englannin 1,500,000 järjestyneestä on naisia ainoastaan 100,000. Saksassa on myöskin järjestyneiden naisten luku surkuteltavan pieni. Siellä on kuitenkin naisten liittyminen yhdistyksiin ollut vaikeampaa kuin esim. meillä. Suomennan tähän Emma Ihrerin kirjasta erään kohdan, jossa hän kuvaa kotimaansa oloja ja kertoo mitä vaikeuksia työläisnaisilla on siellä kestettävänä.

»Bayerissa muutama vuosi takaperin ei ollut naisia ainoastaan kielletty liittymästä ammattiyhdistyksiin, vaan eipä heidän annettu olla edes julkisissa kansankokouksissa läsnä. Naiset, jotka sellaisiin uskalsivat tulla, talutti tarkkasilmänen virkamies pois, toisinaan oli naisen läsnäolo riittävänä syynä kokouksen hajottamiseenkin. Ja tämmöistä tapahtuu valistuneessa Saksanmaassa!

»Kun muutama vuosi takaperin poliisivirasto Münchenissä kielsi työläisnaisten kokouksen, käännyttiin valittaen poliisipäällikön puoleen ja huomautettiin, että tällainen menettely sotii Bayerin lakia vastaan. Hän kyllä sen myönsi, mutta ei kuitenkaan antanut lupaa kokouksen pitämiseen; 'minä en pidä tällaisista kokouksista', selitti hän ja kääntyi ylpeästi pois. Nyrnbergissä tapahtui jotakuinkin samoin; pormestari kielsi kaikki työläisnaisten kokoukset, kaikki työläisnaisten yhdistykset, vieläpä työläisnaisten osanoton yleisiin kansankokouksiinkin, mutta sama pormestari piti kuitenkin porvarillisten naisten kokouksissa juhlapuheita. Näitä jälkimmäisiä ei oltu ollenkaan kielletty yhdistyksiä perustamasta eikä kokouksia pitämästä.

»Ja nämät naisasian ajavat, jotka Berliinissä vakuuttavat tahtovansa työskennellä yhdessä köyhälistön naisten kanssa, eivät huomaa tuommoisessa virkamiesten menettelyssä mitään moitittavaa, sehän on vaan heille edullista. He saavat hyvän tilaisuuden agiterata ilman että proletarinaiset voivat heitä vastustaa, ilman että täytyy huonon esiintymisen tähden pelätä arvostelua!

»Samallaisia kertomuksia voisimme yllin kyllin saada Preussista. Ainoastaan muutamia valtioita Saksassa on, joissa naiset saavat vapaasti nauttia yhdistymis- ja kokoontumisvapautta (Hamburg, Lybeck, Bremen, Baden). Saksin kuningaskunnassa on ainoastaan naiduilta naisilta kielletty kokoontumis- ja yhdistymisvapaus.

»Joka vakavasti ja rehellisesti työläisnaisen asemaa tahtoo parantaa, hän varmaan tulee vuosi vuodelta kasvavan teollisuuden vaikutuksesta huomaamaan, että naisten paras turva on ammattiyhdistyksiin liittyminen.

»Ammattitarkastajain vuotuiset kertomukset meille osottavat, miten suuresti työläisnaisten luku kasvaa, etenkin niitten luku, jotka ovat yli 21 vuotta vanhoja. Suurimmaksi osaksi ovat he naimisissa, mutta kenties juuri sentähden ovat he yhtä kiitollisia nylkemisen esineitä kuin 14 vuotiset tytöt. Myöskin hämmästyttää meitä alle 14 vuotta vanhojen työssä olevain lasten luvun kasvaminen. Heidän lukumääränsä (koko Saksassa) vuonna 1895 oli 214,954, niitten joukossa 32,398 alle 12 vuotta vanhoja. Alle 14 vuotiaat ovat, kuten tunnettu velvolliset koulua käymään, ja kuitenkin on niin monella heistä päätoimena tehdastyö! Tällaiset luvut selvästi todistavat, että meidän suojeluslakimine ovat aivan riittämättömät, ellei niitä uloteta myöskin pikkukauppaan ja kotiteollisuuteen.

»Myös näyttää tilasto meille, että eri teollisuushaaroissa on naisten lukumäärä likipitäin yhtäsuuri kuin miestenkin. Niinpä esim. kutomateollisuudessa työskentelee 356,800 miestä ja 350,877 naista, pukutehtaissa 317,045 miestä ja 246,276 naista; kauppa-alalla 338,687 miestä ja 109,010 naista. Palveluksessa oli naisia 1,313,954 ja itsenäisinä kotiteollisuuden harjottajina 157,000.

»Tämän valtavan naispuolisen työläisarmeijan rinnalla on niiden luku, jotka nauttivat tehdaslakiemme suojelusta, aivan mitättömän pieni. Ja työnantajat osaavat suojeluslakeja vielä niin mainiosti kiertää!

»Missä ammattitarkastajain kertomusten mukaan tehtaissa työskenteleväin naisten ja lasten luku vähenee, siellä muuttuu vaan tehdastyö kotiteollisuudeksi, kuten äskettäin tupakkateollisuuden alalla on todistettu; tilasto nim. näytti, että työväensuojeluslakien voimaan astuttua on kotona tällä kuten monella muullakin alalla työskentelevien naisten luku yhä vaan lisääntynyt. Tehtaat siirretään maaseudulle, työntekijöille annetaan kappaletyötä kotiin, — ja tällöin ei tehtailijalla ole mitään velvollisuuksia työväkeänsä kohtaan, ei vakuutukseen, ei työpäivän pituuteen eikä huoneiden puhtauteen ja tilavuuteen nähden, niinkauvan kun ei suojeluslakeja uloteta myöskin kotityöhön. Kotiteollisuuden tuottamat vahingot huomataan ehkä paraiten pienissä, heikoissa lapsissa, jotka turmeltuvat sekä henkisesti että ruumiillisesti; ruumiillisesti, sillä heistä tulee kuihtuneita ja usein rampoja, henkisesti, sillä ruumiillinen rasitus tekee heidät kykenemättömiksi oppimaan ja sivistymään. Juuri tässä on yksi kohta, jossa naisten täytyy ponnistaa kaikki voimansa. Heidän tulee saada kotiteollisuus lain kautta kielletyksi. Tämän saavuttamiseksi tulee järjestyneen työläisnaisen agiterata järjestönsä sisäpuolella, muitten naisten taas tulee äitien keskuudessa selittää kotiteollisuuden vaaroja. Mutta ennenkuin voimme edes toivoa kapitalin mahdin murtuvan, täytyy koko köyhälistön ja ennen kaikkea juuri köyhälistön naisten liittyä yhteen voimakkaiksi järjestöiksi.»

Näin puhuu saksalainen naispuolinen sosialidemokrati. Meidän täytyy myöntää, että hänen esittämänsä mielipiteet tuntuvat oikeilta. Etenkin tahtoisin kiinnittää huomiota siihen kohtaan, missä hän viittaa eroavaisuuksiin porvarillisen naisliikkeen ja sosialidemokratisen naisliikkeen välillä. Näillä liikeillä on tosiaankin mielestäni suuri periaatteellinen eroavaisuus, ja sentähden tulee meilläkin tässä suhteessa tehdä rajat selviksi. Porvarilliset naiset eivät ole meidän ystäviämme, vaan he ovat meidän vihollisiamme, joita vastaan proletarinaisten on viellä kerran käytävä katkera taistelu. Mutta hajanaisina me sosialidemokratiset naiset emme voi taistella, meidän on järjestäydyttävä, on liityttävä yhteen.

Siis eteenpäin köyhälistön naiset! Taisteluun kaikkia vihamielisiä voimia vastaan! Mutta taisteluun myöskin henkistä velttoutta ja välinpitämättömyyttä vastaan omissa riveissä!

Liittykää ammattiyhdistyksiin, saattakaa niitten jäsenluku mahtavasti kasvamaan, niin jo pelkästään niihin liittymällä panette voimakkaan vastalauseen yläluokan harjottamaa sortoa vastaan.

Takaisin sisällysluetteloon

 


Katsauksia.

Politiikka.

Witte todistamassa meidän vallassaolijaimme historiallista häpeää. Kun moittiessamme eduskuntakomiteaa uudistusehdotuksen viivyttelemisestä uskalsimme väittää, että sen kautta on suuresti vaikeutettu uudistuksen onnellista ratkaisua, koska Venäjän taantumusmielinen hallitus sai siis paremman tilaisuuden meidän eduskuntauudistustamme kiristää, mitä pitemmälle aika kului, huomautettiin meille m. m., ettei ollut yhtään sanottu, oliko Pietariin lähetettävän ehdotuksen viipymisestä meille hyötyä vai vahinkoa; todennäköisesti oli muka taantumus Pietarissa yhtä varmoilla jaloilla jo tämän vuoden alkaessa kuin nyt myöhemminkin. Nyt on kuitenkin itse Witte tullut todistaneeksi aivan päinvastaista. Hän on näet hiljattain sanomalehdissä julaistun kertomuksen mukaan myöntänyt erään saksalaisen lehden Pietarin-kirjeenvaihtajalle, että Wenäjän hallitus oli vielä tämän vuoden tammi- ja helmikuussa hyvinkin epävarmoilla jaloilla; siihen aikaan — kuuluu herra kreivi lausuneen — »olisi kansankapina tullut meille hyvin ikävään aikaan, mutta nyt ei hallituksen enää tarvitse pelätä sitäkään».

Tammi- ja helmikuussa ... Merkillistä. Juuri tammikuun alkupuolella jätti meillä eduskuntakomitea valmiin valtiopäiväjärjestysehdotuksen noin puolentoista kuukauden ajaksi lepäämään, aivan kuin peläten, että se silloin jo käsistä päästettynä voisi joutua Pietariin »ikävään aikaan». Sen sijaan käytiin ihailtavalla innolla käsiksi sen kymmenenkinlaisten suhteellisten vaalijärjestelmäin ongelmiin, tutkittiin niitä »yötä päivää», lisäksi monta yötä ja monta päivää, — aivan niinkuin olisi pahemmin pelätty jotain mahdollista laskuvirhettä kuin kaikkien niitten kansan elinoikeusvaatimusten karillemenoa, joita valtiopäiväjärjestyksessä piti esittää. No, tuloksena oli, kuten tiedämme, että maaliskuussa saatiin Pietariin kaksi lakiehdotusta, ja paraiksi silloin oli venäläisillä taas erinomaisen hyvää aikaa ryhtyä niitä penkomaan. Ihmeellistä vain, että tarkastavan konferenssin venäläiset tuskin viitsivät edes läpilukea vaalilakiehdotuksen sisältämiä tieteellisesti arvokkaita tutkimuskokeita, kun he sensijaan ovat olleet hyvin huvitettuja valtiopäiväjärjestyksestä, jonka eduskuntakomitea oli verrattain pian ja noin vain sivutöikseen valmistanut. Siis siinä oli sittenkin »järkeä», että valtiopäiväjärjestyksen ehdotus lepäsi täällä viheriän veran alla niinkauan kunnes Venäjän hallituksen edustajat saivat hyvää aikaa siihen tutustua. Tammikuussa oli heillä paljon muuta ajateltavaa...

Taivas varjelkoon meitä tuomasta esille sellaisen epäluulon varjoakaan, että kukaan eduskuntakomitean jäsenistä olisi ennakolta aavistaneet asiain näin käyvän tai tiennyt tammikuussa mitään siitä, mitä Witte nyt todistaa. Mutta kun ajattelemme, miten nyt tosiasiassa on oikein käynyt: miten perustuslailliset ensin metkuilivat liki kuukauden hukkaan siten ettei suomettarelaisen senaatin kutsuman eduskuntakomitean sallittu ryhtyä töihin, vaikka suurin osa sen jäsenistä oli aivan samoja miehiä kuin sitte uudessakin komiteassa; miten tämä uusi komitea sitte pitkin matkaa koetti kaikin tavoin tinkiä kansan vaatimuksista, niin että sen laatimissa lakiehdotuksissa on tuskin muuta kuin nimellisesti säilynyt yksikamarijärjestelmä ja yleinen yhtäläinen äänioikeus; miten komiteassa koko aika salaperäisesti hommattiin, ja miten siellä pitkillä puheilla ja turhilla puuhilla töitten valmistumista viivyteltiin, sekä päälle päätteeksi uudistuksen tärkeimmät kohdat sisältävä lakiehdotus miltei aivan valmiina pidätettiin täällä yli koko sen ajan kuin Venäjän taantumusmielinen hallitus vielä oli vallankumousaallokon ahdingossa; — kun kaikkea tätä ajattelemme sekä sen ohessa niitä kiristyksiä, mitä vielä Mechelinin senaatti täällä eduskuntakomitean ehdotuksiin teki, ja kun nyt lisäksi tiedämme, että Pietarissa on useita tärkeitä kohdia esitetyissä reformiehdotuksissa kiivaasti ahdistettu ja luultavasti myöskin muutettu, niin täytyy meidän tosiaan sanoa, että meistä arveluttavasti tuntui kuin olisivat tässä kaikessa sittenkin jotkin sormet pelanneet takana puoleksitietoista peliään. Vai olisiko mahdollisesti tässäkin vain se tajuton sormi, jonka sanotaan usein historian kulkua johdattavan?

 

Kirjallisuus.

Jonas Castrén: Tilattoman maalaisväestön ja pienviljelijäin aseman korjaamisesta. Ohjelmaehdotus. Jonas Castrén on taas hämmästyttänyt maailmaa. On tuonut aivan uusia puolia itsestään esille. Ennestään oli hän tunnettu häikäilemättömänä asianajajana — ja suurena isänmaanystävänä. Nyt hänestä on yhtäkkiä tullut harras vähäväkisten puoltaja ja tilattoman väestön aseman parantaja. On julaissut esipuheella varustetun kirjasen ja jakanut sen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa puhuu tilattoman väestön aseman korjaamisesta, toisessa ehdottaa torppareille ja muille pikkuviljelijöille parannuksia.

Läpikäyvänä lankana ensimmäisessä osassa on se, että yksityisten vapauteen ja suurpohattain maaomaisuuteen ei saa koskea sormellakaan. Ei siis puhuta sanaakaan viljelyspakosta. Tilattomain viljeltäväksi on kuitenkin saatava maata, ja ehdotus on puettava niin kauniiseen muotoon että edes jokunen ohiuiskentelevista kalasista kävisi koukkuun — ja niinpä keksii asianajaja oivan tempun: tilattomille on valtion varoilla ja avustuksella hankittava maata täydellä omistusoikeudella. Tätä varten on Tilattoman väestön lainarahastoa lisättävä, niin että se nousee 15 miljoonaan markkaan.

Tämä ohjelma mahtaa olla erittäin tervetullut suurporvaristolle. Pieni murto-osa niistä rahoista joita juuri tilattomat ovat koonneet, »lahjotettaisi» heille nyt jalomielisesti takasin. Tilattomille hankittaisi valtion avustuksella pieniä maakappaleita suurtilallisilta ja tukkiyhtiöiltä. Nämä saisivat karut liikamaansa erittäin edullisilla kaupoilla myydyksi. Tyytyväisyys muka molemminpuolinen.

Tarkotus tässä on aivan silminnähtävä. Herroja jonkun verran pelottaa tilattoman väestömme uhkaava käytös ja sitä täytyy tyydyttää näennäisillä korupuheilla. Korupuheita tosiaankin, kun ehdotetaan 15 miljoonaa silloin kuin ainakin 500–1000 miljoonaa olisi tarpeen, jos tätä tietä asiaa tahdotaan korjata. Mitä se meidän tilatonta väestöämme hyödyttää, jos muutamista heistä tehdään velkaantuneita pikkutilallisia, toisten jäädessä entiselleen?

Ja sensijaan että tätä 15 miljoonan lainarahastoa käytettäisi helpottaakseen tilattoman väestön siirtymistä perinnöllisiksi vuokraajiksi valtion ja yksityisten mailla täysin turvatulla hallinto-oikeudella, ehdotetaan kirjasessa täyttä omistusoikeutta. Ei oteta siis ensinkään lukuun sitä, että tällainen nurinkurinen asutuspolitika on johtanut meillä varsin surkeisiin tuloksiin. On parannettu vaan tukkiyhtiöitten, mutta ei tilattomain asemaa.

Mutta mitä huolivat herrat siitä, vaikka valtion varoilla hiukan kokeiltaisiin. Kansa se on ja juuri tilattomat itse, jotka nämä kokeet saavat maksaa, ei ne mene herrojen pussista. Verotuksella taas täytetään vajaus valtion rahastosta.

Kirjasen toisen osan huomattavimman puolen muodostaa torppariohjelma ja se on ollut Jonakselle kipeä ja kiero kohta. On tarvinnut panna liikkeelle koko asianajotaitonsa, saadakseen sen niin pyöreäksi, että on voinut sen perustuslaillisten puolueparaadille esittää. »Hallinto-oikeutta on — suuremmassa määrässä — varmennettava ja asianmukaisella tavalla turvattava.» Paljokohan tämäkin »lupaus» itse asiassa sisältää? — Myös vaaditaan, että nykyinen maanvuokralaki on lainlaatijain puolelta otettava tarkastuksen alaiseksi». Se riippuu sitte aivan tarkastajista, jos siinä huomataan vikaa tai ei, itse ei Jonas siinä juuri mitään pahaa näe.

Erittäin merkillinen on seuraava »jyrkkä» vaatimus: »— valtion omistamaa tai hankkimaa taikka kunnan omistamaa maata on — annettava torppareille perinnöllisellä vuokralla». Juuri hiukkaa ennemmin on sama Jonas, kopioiden erästä Skandinavian oloja esittävää teosta, jyrkästi tuominnut perinnöllisen vuokrauksen, nyt hän sitä puolustaa. On sekin asianajoa!

Vielä pitäisi hankittaman valtion välityksellä lainoja, joilla yksityistilain torpparit »erinäisissä tapauksissa» lunastaisivat torppansa yksityisomaisuudeksi. Kruunun torpparit muutettaisi joko perinnöllisiksi vuokraajiksi tai torppien haltijoiksi täydellä omistusoikeudella. — Ja niin kuittaavat perustuslailliset koko tuon tärkeän torpparikysymyksen viidellä, kuudella pyöreällä lauseella! (Tämä Jonaksen ehdotus nimittäin hyväksyttiin miltei kokonaan vastaanmutisematta puoluekokouksessa).

Pikkuviljelijöitä varten on vielä kopioitu reformiehdotuksia sieltä ja täältä, kuten heidän ammattiopetuksensa järjestämisestä, valtiovarojen käyttämisestä pienviljelyksen kohottamiseksi, osuustoiminnan järjestämisestä, kotiteollisuuden opetuksesta, kansansivistyksen kohottamisesta y. m. enemmän tai vähemmän tärkeitä toimenpiteitä.

 

* *
 * 

 

Tässä perustuslaillisten maalaisohjelma. Niinkuin ylläolevasta huomaa, voi sen kaiken sanoa oikeastaan paljoa lyhyemminkin, jos etsii ytimen tästä laihasta sopasta esille, on se jotakuinkin näin kuuluva: Tilattoman väestön asemaa on, jos olosuhteet myöten antavat, parannettava sekä torpparien hallinto-oikeutta, mikäli mahdollista, varmennettava ja nykyinen maanvuokralaki tutkittava. Jokainen kyllä huomaa noiden »jos olosuhteet myöten antavat» ja »mikäli mahdollista» sanojen merkityksen. Ja tästä ovat perustuslailliset sanoneet, että se oli heidän paras alustuksensa!

Tätä ohjelmaa toteuttamaan on senaatti sitte nimittänyt komitean, johon kuuluu: asessori P. Svinhufvud puheenjohtajana ja jäseninä senaattori J. Serlachius, prof. G. Grotenfelt, tohtori Hannes Gebhard (?), lakit. kand. Jonas Castrén ja pankinjohtaja Emil Schybergson Helsingistä, ja maaseudulta kirkkoherra G. Pettersson, maanviljelysneuvos Edv. Björkenheim, metsätienä T. A. Heikel, maanviljelijä P. Aulin, maanviljelijä J. W. Snellman palstatilanomistaja N. Lähti, talollinen V. J. Alhainen, torpparit J. G. Koivisto ja A. Tujunen sekä mylläri Manu Löyty. — Kirjava joukko siis »asiantuntijoita». Emil Schybergson, Jonas Castrén! Hyvää tulee.

 

Aikakauslehdet.

Walvojan helmikuun numerossa kirjoittaa Heikki Renvall kansainvälisen työväenliikkeen johtavasta aatteesta seuraavaan tapaan:

Sen tärkein tehtävä on oikeuden uudistaminen, sen saattaminen taloudellisen kehityksen tasolle ja vieläpä tämän kehittäminen. Lainsäädännön tulee asettua rakentamaan sille pohjalle, jonka työväen ammattiyhdistysliike on perustanut, sen täytyy toisin sanoen nämä tunnustaa, tunnustaa niitten työ ja vetää siitä vaan viimeinen johtopäätös, s. o. tehdä niiden aikaansaama taloudellinen järjestys laiksi. Seurattavana esimerkkinä kirjoittaja mainitsee ranskalaisen ministerin Milleranden toimet.

Luonnollisesti ei periaatteessa voi olla muuta kuin yhtä mieltä kirjoittajan kanssa, sillä lainsäädännön tehtävähän on aina luoda uusiin kaavoihin taloudellisten tuotanto-olojen muuttumisen johdosta muuttuneet olot. Lait ovat vaan tämän kehityksen tulos. Mutta käytännössä kirjoittajan esitystä ei suinkaan voi hyväksyä.

»Ammattiyhdistysliike on teollisuustyöväestön ainoa luonnollinen ja tehokas järjestäjä.» Tästä johtuu kirjoittaja vaatimaan, että koko lainsäädännön on rakennettava tämän ammattiyhdistysliikkeen pohjalle. »Ammattiyhdistysliikkeen järjestäminen on sen vuoksi oleva uudenaikaisen työväenlainsäädäntömme johtava aate.» Tässä kohden on kysyttävä, onko ammattiyhdistysliike ollut työväen pelastaja, onko se osoittautunut kykeneväksi järjestämään ja auttamaan koko työväkeä. Tähänastisen kokemuksen nojalla on tähän vastattava: ei. Toistaiseksi ainakin on se voinut suuremmassa määrin kohottaa vain ennestäänkin paraimmassa asemassa olevaa työväestön osaa; varsinaisen työmiesköyhälistön on se jättänyt melkein koskematta. Lainsäädäntö, joka yksinomaan rakentaisi ammattiyhdistysliikkeen tuloksiin, olisi siis verrattava jonkinlaiseen porvarilliseen lainsäädäntöön: se auttaisi uuden etuoikeutetun luokan syntyä, mutta ei poistaisi työolojen kurjuuden ydintä.

Jollei toiselta puolen ammattiyhdistysliike kykene laajemmalle leviämään, on luonnollisesti lainsäädännön »pohja» haettava muualta. Ja tällöin se luonnollisesti on haettava puhtaasti sosialistiselta taholta, jolloin samalla täysi käännös porvarillisista oloista on tehtävä. Ammattiyhdistysliikettä ei luonnollisesti kuitenkaan tämän ohella ole suinkaan laiminlyötävä.

Toiseksi täytyy kysyä, onko tällainen työväen lainsäädäntö tosiaan aikaansaatava Millerandin ja hänen tapaistensa puoluepettureitten kautta. Eikö tällaiset henkilöt päinvastoin liittymällä porvarilliseen hallitukseen monta vertaa enemmän lamaa työväen asiaa sitä täten hajoittamalla ja lisää kapitalistista valtaa antamalla sille jonkunlaisen tekemällä tehdyn työväenystävällisen leiman. Ja käytännössä jokainen »Millerande» välillisesti täten auttaa repimään rikki ja hajoittamaan sitä »alustaa», jolle hänen työväenlainsäädäntönsä tulisi rakentua. Sosialistin tai »työväen miehen» ottaminen hallitukseen ja porvarillisten puolueitten johtoon on tosin tullut joka maassa »tavaksi», niin että hyvin voisi maalata tällaisen sosialistiministerin yleistyypin, mutta tapaa ei silti voi suositella.

 


Sosialistinen aikakauslehti

käsittelee etupäässä yhteiskunnallisia kysymyksiä sosialismin kannalta. Lehteämme ovat luvanneet kirjoituksillaan avustaa useat tunnetut työväenasian ajajat. Tähän saakka ilmestyneissä numeroissa olemme jo voineet erityisesti seurata sellaisia tärkeitä ajankysymyksiä kuin esim. eduskunnanuudistamis-, ammattiyhdistys. ja torpparikysymystä, sekä kotimaista että ulkomaista sosialistista kirjallisuutta.
 
SOSIALISTINEN AIKAKAUSLEHTI ilmestyy Helsingissä 2 kertaa kuukaudessa 24-sivuisena. Tilaushinta koko vuodelta 4 mk. (ulkomaille 5 mk.) ja puolelta vuodelta 2 mk. Lehteä saa tilata kaikista maamme postikonttoreista, lehden asiamiehiltä ja lehden konttorista Saariniemenkatu 6, Helsinki.
 
Lehteä saa vielä vuoden alusta. — Pyytäkää asiamiesehtoja!
Toimitus.

 

Toimituksen osoite: Merik. 13, Helsinki. Tel. 50 25.