Työläisnainen

1906–1923

N:o 10, maaliskuu 1907


Julkaistu: maaliskuun 7 p. 1907
Lähde: »Työläisnainen», n:o 10, maaliskuu 1907, s. 73–80. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Digitalisointi: Kansalliskirjasto, Joonas Laine
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Hilja Pärssinen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.


 


Kokoontumisvapauttako?

Nyt siihen on tultu, mitä pelättiin. Maamme porvaripuolueiden »isänmaallinen suurteko» viimeisillä valtiopäivillä on nyt täysvalmiina lakiperintönä astunut kansamme noudatettavaksi. Kun luokkaeduskunta oli pakoitettu väistymään nousemaan, pyrkivän kansanedustuksen tieltä, niin eivät siinä istuvat, eduistaan vapisevat porvarit malttaneet astua »säätyinä» hautoihin vaan pystyttivät itselleen häpeäpatsaan, jonka otsakirjoituksena on kokoontumisvapauden kuristaminen. »Laki yleisistä kokouksista» on nyttemmin esittelyssä korkeimmassa paikassa hyväksytty.

Yleisiksi kokouksiksi ei sen mukaan katsota sellaisia, mihin osanottajat ovat kutsutut henkilökohtaisesti (jollaisia yläluokka valtiollisia tarkoituksiaan varten tapaa toimeenpanna) eikä vaalikokouksia. Myöskin hartaustilaisuudet, hääkulkueet ja hautasaatot ovat tämän mukaan asetuksen ulkopuolella. Samoin yhdistyksen kokoukset jäsenten keskuudessa.

Yleisiä kokouksia ovat sen sijaan taivasalla pidetyt, ainoat, joissa työväki saa voimakkaimmin lausutuksi mielipiteensä päivän kysymyksistä ja köyhälistöä kohdanneista sortohankkeista. Ja näitä vastaan ovatkin rajoitukset tähdätyt. Näistä on mainittava ennakolta vaadittu ilmoitus kaupungissa poliisikamarille tahi pormestarille ja maalla kruununvoudille tahi nimismiehelle. Se on tehtävä kuusi tuntia ennen kokousta, ja tulee poikkeus mahdolliseksi vain viranomaisen harkinnan mukaan. Vielä on tuossa laissa sellaisia pykäliä kuin:

Kokouksen osanottajat siis varokoot kantamasta asetta. Erittäin naurettavalta tuntuu tuo puheenjohtajan valitseminen ja mahtaapa poliiseille tulla taasen työtä kuunnella korvat hörössä, mitkä puheet sisältävät kehoitusta »rangaistavaan tekoon». Kapitalistien kannalta saattaa vähimmätkin työväestön itsetietoisuuden ilmaukset olla rangaistuksen arvoisia. Näin ollen alkaa urkkimisjärjestelmä ja ihanat ilmiannot.

Hajoitetuksi voi kokous tulla kuten seuraavista lain kohdista näkyy:

Lopuksi seuraa sarja sakkoja. Näitä voi saada (jos ei ole lupaa pyydetty, jos aika ja paikka eivät ole samat kuin on ilmoitettu) puheenjohtaja ja toimeenpanija kumpikin enintäin 300 mk.

Puheenjohtaja saa enintäin 200 mk. sakkoa jos ei ylläpidä järjestystä ja kiellä sopimatonta puhetta. Asetta kantanut osanottaja tahi henkilöt, jotka käskettäessä eivät hajaannu saavat sakkoa enintäin 200 mk. Ken estää poliiseja ja virkamiehiä kokouksesta saa enintäin 300:n mk. sakon. — Tässä lyhyin piirtein uuden puristuslain pahimmista kohdista esitys. On päivän selvää kenelle tämä »vapaus» maistuu karvaalta. Se on työluokalle, jonka miehet ja naiset seisovat nyt suuttuneina tuon uuden lain edessä. — Yksinpä tavanmukaiset mielenosoitusretkemme käyvät hankaliksi. Otammeko tällaista »lakia» sietääksemme? Ei! Se on muutettava. Ja muutoksen suorittavat sorretut itse. Miettikää siis ja keskustelkaa, onko porvarien laki kokoontumisvapautta.

H. P.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutus.

Kun vastustajamme ovat aikansa suuta soitettuaan maatalousohjelmastamme nähneet, että heidän vääristelynsä eivät tehoa kansaan, niin ovat he pätevimmän hyökkäyksen luulleet keksivänsä käymällä käsiksi ohjelmamme työkyvyttömyys ja vanhuuden vakuutuskohtaan. Sen toteuttaminen muka tuottaa toista sataa miljoonaa kuluja vuosittain valtiolle. Sitä summaa kauhistuen pyöristävät sitten porvarit silmänsä ja osoittelevat meitä sormin sanoen: »siinä nyt näette sosialistien tuulentupia». Tätä nähdessämme on meillä erittäin huvittava muistella, kuinka silloin kuin eräiden virkamiesten suuria eläkelaitoksia on suunniteltu ja toimeenpantu ei porvarien taholta ole nähty mitään esteitä. Ei heille myös silloin ole juolahtanut mieleen neuvoa noita herroja, että säästäisivät vanhuuden varalle jotakin suurista vuosituloistaan. Porvareista käy erittäin hyvin päinsä jopa on välttämätöntä suurituloisten vanhuuden turvaaminen tuhansien markkojen eläkkeellä, mutta kun puhutaan pienestä 350 mkan eläkkeestä työläisille, nousee tie pystyyn ja heti neuvotaan »säästäkää». — Säästää, muutoinkin nälkäpalkoista, todellakin oivallinen neuvo. —

Tästä kysymyksestä kirjoittaa I. H. Raivaajassa:

»Mutta voimme lohduttaa niitä, jotka hätäilevät Suomen valtion menevän kerrassaan vararikkoon tämmöisten »kohtuuttomien» vaatimusten takia, ettei se tule juuri niinpaljon maksamaan. Eikä aivan lähellekään tuota summaa. Sillä vaikka sitä ei vaaliohjelmassamme sanota — ja kun se ei ole mikään valmis lakiteksti, ei siinä ole voitu kaikkia rajottavia määräyksiä esittää — on luonnollisesti tarkoitus hankkia 350 markan eläke ainoastaan niille kansalaisille, joilla ei tätä tuloa ole. Järjetöntähän olisi ruveta maksamaan esim. Suomen 73,500:lle koroilla eläjälle tämmöistä, heidän mielestään vähäistä taskurahaa. Ja onhan meillä toki muitakin, jotka omaavat sanotun verran tuloja 55 vuoden ikäisenä. Tosin on mahdoton tarkalleen sanoa, minkä verran vakuutettuja tulee olemaan, mutta todenmukaisia arviolaskelmia tuon suhteen voi kuitenkin tehdä. Ja ne ovat aivan toisen näköiset kuin porvariemme pilviä tavoitelevat numerot.

»Voimme aluksi erottaa muutamia ryhmiä, joiden toimeentulon näkee jo virallisen tilastonkin avulla taatuksi. Semmoisia ovat luonnollisesti ensi kädessä koroillaan eläjät, joita meillä, kuten edellä mainittiin, on n. 73,500. Jos otaksumme 10 % niistä saavuttavan 55 vuoden ijän, saisimme niiden luvuksi 7,350. Virkamiesten eläkkeistä on, kuten samoin jo on mainittu, hyvä huoli pidetty. Vuonna 1004 on tähän tarkoitukseen käytetty 4,500,000 markkaa ja siihen eivät vielä sisälly menot papiston eläkkeisiin. Virkamiehiä on 70,000 joten noin 7,000 niistä saavuttanee 55 vuoden ijän. Tilanomistajia on Suomessa n. 110,000, joista 11,000 55 vuoden ikäisiä. Tilallisethan osaavat aina varata syytingin talostaan, joten he eivät yleistä eläkettä kaipaa. Vaivaishoitolaisia on 80,000, joista ainakin 40,000 lienee 55 vuoden ijän saavuttanut. Yleisistä eläkekassoista on sen lisäksi maksettu eläkettä 5,400 hengelle n. 2,000,000 markkaa. Virkamiesten, koroillaan eläjien ja tilallisten lukumäärän saa sitäpaitsi kertoa kahdella, sillä useimmilla on silloin vielä vaimo elossa, jo näistä ryhmistä yksinään saamme siis suunnilleen 100,000 hengen suuruisen joukon 55 vuotiaita, jotka täytyy kokonaan erottaa luvusta. Jäljellä olisi siis enää n. 210,000 henkeä. Emme liioittele sanoessamme, että näistä korkeintaan eli n. 50,000 elää niin huonoissa oloissa, ettei omaa 350 markan vuosituloja. Näiden vanhuuden turvaamiseen menisi siis vuosittain 17,500,000 markkaa. On siis melkoinen ero olemassa tämän arviolaskun ja porvarilliselta taholta esitettyjen laskelma in välillä.

»Tämän tueksi voimme sitäpaitsi esittää numeroita todisteeksi mitenkä kalliiksi vanhuudenpa työkyvyttömyyden vakuutus on tullut niissä maissa joissa se on jo ollut käytännössä. Niinpä Austraalian valtiot ovat ilman pitempiä harkitsemisia ottaneet sen käytäntöön.

»Vaikka siellä kuten alempana osotetaan, tuloraja on työnnetty melkoista korkeammalle kuin mitä täällä sosialidemokratinen puolue on vaatinut, ei vakuutettujen luku nouse läheskään samanlaisiin määriin, miksi porvarimme sen kuvitelevat. Uudessa Seelannissa (asukasluku 000,000) oli nim. v. 1905 11,770 vakuutuksenalaista eli 1,3 %, Uudessa Etelä-Vaalesissa (asukkaita 1,334,000) 22,000 eli 1,7 % vakuutettuja ja Vicktoriassa (asukk. 1,201,005) 11,452 eli 9,9 %. Ei siis enemmin kuin 9,9 %–1,7 % koko asukasluvusta. Jos olettaisimme korkeimman yllämainitun prosenttiluvun tulevan meillä olemaan tämän vakuutuksen alaisena saisimme 48,000 vakuutettua, eli osapuilleen saman kuin ylempänä otaksuimme.

»Tässä yhteydessä kannattaa hiukan koskea muitakin puolia Austraalian vanhuusvakuutuksesta. Uusi Seelanti pani asian alulle vuoden 1898 lailla. Se takasi kaikille 55 vuotiaille eläkkeen, ellei näillä ole 6,750 mk. omaisuutta tai 1,300 mk. vuosituloja. Tuloraja on siis asetettu melkoisen korkealle. Valtio yksinään kustantaa eläkkeen. Eläkkeeseen oikeutettu saa vuosittain 450 mk. jos hänellä on vuotuista tuloa yli 850 mk. tai pääoma yli 1,250 mk., vähennetään jokaiselta 750 markan pääomalta tai 25 markan tulolta 25 mk. eläkkeestä. Muut sikäläiset valtiot ovat myöhemmin seuranneet esimerkkiä».

Näin siis asia todellisuudessa ei olekaan mikään »tuulen tupa». Porvarillisten niskoittelu on kumminkin hyvä paljastamaan heidän todellisen sisunsa. Ei siellä siis tahdotakaan sellaisia työläisten kipeimmin kaipaamia parannuksia. Ja tämä siitä syystä, että porvari valtiossa tulee rahain mennä »parempiin suihin» — jo ennestään äveriäiden herrojen eläkkeeksi.

Sitä tahtovat sisimmässään niin suometarlaiset kuin nuorsuomalais-perustuslaillisetkin.

Saavatko tahtonsa perille, riippuu siitä, salliiko työväki niin. Ja jos se ei salli, estää se vastustajia eduskuntaan menemästä ja vie sinne työläisten etujen puoltajia.

H. P.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Eikö oloissa ole mitään vikaa?

Kuulee usein sosialismin vastustajain puolustavan vanhoillisia mielipiteitään niin ontoilla väitteillä, ettei niihin oikeastaan maksaisi kajota. Mutta kun on vielä sellaisia työluokan naisia jotka uskovat kaikkea, mitä heille vastustajat syöttävät itse vähääkään ajattelematta, niin lienee paikallaan noita syytteitä vähän käsitellä.

Yksi tuollainen turhanpäiväinen väite on: »yhteiskunta on hyvä, ei siinä ole mitään vikaa, siinä vaan täytyy osata elää». Jos kysytään mitä he tarkoittavat tuolla »osata elää», niin saa vastaukseksi, että täytyy osata pitää puoliaan, katsoa aina vaan omaa etuaan. Tietysti tällä tarkoitetaan omaa yksityistä etua. Siis tulisi katsoa aina vaan omaa parastaan, sysätä toiset syrjään, sortaa, pettää, nylkeä. Ja kuitenkin tunnustetaan sellaiset teot vääryydeksi. Jos kerran nykyisissä oloissa ei voi elää vähänkään varakkaampana muutoin kuin harjoittamalla vääryyttä, niin silloinhan olot ovat ihan nurjat. Silloinhan niissä täytyy tehdä muutoksia.

Samoin myös puolustetaan yllä uudelleen yksityisten omistusoikeutta tuotantovälineisiin ja sanotaan: »herrathan ne työn antavat. Jos ei olisi herroja, keltä työläinen työtä saisi.» Ei siis näytetä voitavan ymmärtää, että jos herrat eivät työtä teettäisi, ei ilman työtä kumminkaan tultaisi toimeen, ja täytyisi silloin yhteiskunnan antaa työtä, kuten jo eräillä työaloilla on järjestetty. Ei näytä aina osattavan huomata nimenomaan työn nykyisestä järjestyksestä johtuvia epäkohtia. Niitä on kumminkin lukemattomia. Työntekijä, joka on ollut työttömänä, joutuu useinkin työnteettäjäin mielivallasta riippuvaksi sentähden vaan, että hän on työtönnä. Hän on hakenut työtä, onnistumatta sitä saamaan. Viimeinkin hän pääsee työhön, mutta hänelle luvataan mitättömän pieni palkka. Hänen täytyy siihen tyytyä, kun hänellä ei muuta neuvoa ole. Työnteettäjän olisi kuitenkin täytynyt se työ teettää, vaikka ei olisikaan sattunut tuota halpaa työvoimaa, ja hänen olisi täytynyt maksaa toiselle samalla tavalla tehdystä työstä täysi palkka. Mutta hän on osannut käyttää hyväkseen toisen hätää. Sen rahan jonka hän on tuolla tavalla säästänyt, käyttää hän usein turhuuteen ja ylellisyyteen. Sen sijaan työntekijä, jolla ei luonnollisesti ole mitään säästössä, saa kärsiä puutetta.

Mutta huomautappas siinä olevasta räikeästä ristiriidasta, niin saat vastaukseksi, että »rikkaalla on valta käyttää rikkauttaan niinkuin tahtoo; sillä hänen omansahan se on».

Mutta sosialismi opettaa, että se ei ole oikeudenmukaisesti hänen omansa, sillä hän ei ole sitä tehnyt; vaan työntekijäin, sillä työntekijät luovat rikkauden.

Ei pääoman omistaja saa mitään aikaan ilman työntekijöitä. Kyllä maatilanomistajain ladot saavat tyhjinä seistä, jos et hänellä ole työväkeä niityillään ja pelloillaan. Ei laivanomistajan laiva liikahda, jos ei siinä ole kaikki laivaväki paikoillaan. Ei tehtaanomistaja saa raaka-aineitaan muuttumaan valmiiksi tuotteiksi, jos ei hänellä ole työntekijöitä. Ilman työntekijöitä ei olisi raaka-aineitakaan, sillä työväki ne käytettävään kuntoon valmistaa. Metallikin, josta rahat tehdään, on työmiesten maasta kaivama. Ajatelkaapa niitä asioita, niin käsitätte kenelle kuuluu pääoma.

Kun tuo on kerran selvillä, niin voi kumota myöskin väitteen, että »yhteiskunta ei pysyisi pystyssä ilman yksityisiä pääoman omistajia». Edellä olevat esimerkithän juuri osoittavat senkin, että yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä ilman työtä.

Olga.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Koulukysymyksestä.

Kohtia Klara Zetkinin puheesta 3:ssa naisten konferensissa Bremenissä [1904].

Ei kenellekään ole sivistyksen omistaminen tärkeämpää kuin alaluokalle. Henkiset aseet ovat alaluokan omistamina heille pätevin keino katkomaan niitä kahleita, joissa kapitalismi heitä pitää. Mutta valitettavasti on köyhälistön vaikea, usein mahdoton voittaa itselleen sivistyksen aarteita. Sen vuoksi nousee köyhälistö tätä vääryyttä vastaan. Kuinka suuri alaluokan herännyt valistuksen tarve on, käykin ilmi siinä korkeampaa sivistystä kaipaavassa huudossa, joka on kaikkien köyhälistön puhujien suusta kaikunut. He tuntevat sen katkerasti, että vaillinainen kansakoulusivistys ei ole heille suonut viisauden runsaampia aarteita, suurempaa ja syvempää persoonallista kehitystä, mitä tarvitsisivat proletariaattisen vapaustaistelun palveluksessa. Toiseksi, tuskin on yhtään tyoläisäitiä, joka ei ajattelisi, että hänen täytyy uskoa lapsensa samaan puutteelliseen ja epätäydelliseen kansakouluun, jonka puutoksista hän itse on kärsinyt. (Vilkasta suosionosotusta.)

Kansakoulukysymys on siis tärkeä kohta, johon meidän agitationimme työläisnaisten keskuudessa tähtää. Tässä voimme, tosiasioihin nojaten, asettaa työläisnaisten silmäin eteen kapitalistisen järjestelmän rikoksia. Ei tässä ole kysymyksessä ainoastaan synneistä, jotka johtuvat kapitalistisesta järjestelmästä, ei, mutta myöskin erityisistä teko- ja laiminlyömissynneistä, joiden kautta porvarillinen yhteiskunta päävikaa vielä pahentaa, juuri koulukysymys on omiaan osoittamaan sosialistisen maailmankatsomuksen, sosialistisen toiminnan etevämmyyttä, tehdäkseen jokaiselle selväksi, että sosialistinen maailman proletariaatti on astunut historian näyttämölle, ei ainoastaan leipäkysymystä, vaan paljon enemmän sivistyskysymystä sisimmässä ytimessään ratkaistakseen yhteiseksi parhaaksi. (Vilkasta suosionosotusta.)

Edelleen olemme sitä mieltä, että tulevain puoluepäiväin tulee antaa koulukysymykselle tällainen asema, sen jälkeen kun sitä on pohdittu sanomalehdissä ja kokouksissa. Tätä ei ainoastaan meidän pienohjelmaamme vastaavana, mutta myöskin koko meidän katsantokantamme perustuksella. Tämänpäiväisen keskustelun kautta tahdomme tovereitamme kiihoittaa ja varustaa ottamaan osaa tulevaan taisteluun.

Kansakoulukysymys on kansallinen kasvatuskysymys. (Vilkasta suosiota.) Tämä on jo perusteltu kasvatustieteen selityksessä. Kuta enemmän kasvatusoppi on syventynyt koulukysymyksen probleemien koko ryhmään, sitä enemmän on se huomannut, että ei ole kysymys määrätyn tietomäärän päähän pänttäämisestä, varman taitavuuden saavuttamisesta, pelkästään aivovoimistelusta koulusta, vaan kasvatuslaitoksesta, jonka tulee vaikuttaa koko ihmiseen ja saattaa kaikin puolin hänen olentonsa kehitykseen, kukoistukseen ja kypsyyteen. Toiselta puolen tekee koko taloudellinen ja sosiaalinen kehitys vanhemmat yhä enemmän kykenemättömiksi yksistään kotona lapsiaan kasvattamaan ja myöskin syvemmin heidän kehitykseensä vaikuttamaan. Tämä ei koske ainoastaan köyhdytettyjä joukkoja, mutta myös kansan porvarillisia kerroksia. Proletariaatissa näyttävät mainitut seikat kärjistyneen, kun siinä kasvatuksen puute ilmenee terävimmissä, huomatuimmissa muodoissa. Mutta historiallisessa kehityksessä on taipumusta yleensä vanhempain osaa lastenkasvatuksessa supistamaan ja jättämään yhteiskunnallisille laitoksille laveampaa, suurenevaa osaa siinä. Kuitenkin, jos vanhempain täytyisi tänään olla alasimena ja huomenna voisivat olla vasarana; heidän osansa kasvatuksessa supistuu; koska myöskin paremmassa asemassa olevissa luokissa olemuksen taistelu, kapitalistisen armottoman, säälimättömän järjestyksen tähden, imee yksityisen voimain suurimman ja parhaimman osan. Lasten kasvatukselle jää siitä ainoastaan muruja, joita elämän kapitalistinen koneisto pöydältä pudottaa. Siksipä onkin koulukysymys käytännössä samoin kuin tieteessä tullut kasvatuskysymykseksi.

Kansakoulukysymys kuuluu yhdessä kasvatuskysymyksen kanssa koko kansalle, tahi tulisi sen kumminkin niin olla. Meidän sosialidemokratien tulisi aivan oikein tämä kysymys siten käsittää, sillä me seisomme yhteiskunnallisella ja luonnontieteellisellä pohjalla sekä materialistisen historiankäsityksen ja darwinistisen teorian perustalla. Niinkuin emme pidä yhteiskuntaelimistöä minkään luovan tahdon tuotantona, emme katsele yhteiskuntalaitoksia jonain lujana pysyväisyytenä, ikuisesti muuttumattomana, niinkuin käsitämme ne siemenenä, kasvavana, kypsyvänä, kuihtuvana ja häviävänä: juuri niin käsitämme myöskin ihmisten elämän kehityksen virrassa, kehityksen vaikutuksen alaisena. Ei luojan eikä sallimuksen ennakolta määräävä tahto päätä siitä, mitä yksityisistä henkilöistä tulee, minkä päämäärän heidän kehityksensä saavuttaa. Perinnäisyys ja ympäristö sen määräävät. Jokainen tuo maailmaan tullessaan jonkun määrän ruumiillisia, henkisiä ja siveellisiä taipumuksia mukanaan. Kuinka ne kehittyvät, siihen on suurin vaikutus ympäristöllä, lähimaailmalla, jossa ihminen kasvaa ja toimii. Yhteinen ympäristö hankkii jokaiselle ihmiselle varmat kehitysmahdollisuudet.

Käsitämme lapsen muodostuvaksi, kehityskykyiseksi olennoksi, pehmeäksi ääneksi, jota voidaan muokata, muovailla, muodostaa. Tiedämme, että muodostaessa, kasvattaessa, perittyjä taipumuksia ja ominaisuuksia ratkaisevan painava sana mukana vaikuttaa, ja että kasvatuksen ei tule alkaa ainoastaan äsken syntyneestä, mutta paljon ennemmin kuin uusi elämä syntyy. Tämän esitelmän nimessä on kuitenkin mahdotonta tässä suhteessa esiintyviin kysymyksiin ja velvollisuuksiin kajota. Kysymyksessä on ainoastaan kehityksen ehdot, joita koulun tulee tarjota yhteisen kansan kaikille lapsille. Käsitämme siis koulun tehtävän kuten suuri kasvattaja Amos Comenius, joka siltä vaati: »yleinen sivistys kaikille, jotka ovat ihmisinä syntyneet, kaikelle, mikä on ihmisellistä. Koulukysymys on osa suuresta kasvatuskysymyksestä joka sisältää sen jota yhteinen aineellinen ja henkis-siveellinen ympäristö tietoisesti ja tarkoituksellisesti, huomioon ottaen asianomaisen kehityslain, sillä tavoin muodostaa, että se tekee mahdolliseksi lapsen ruumiillisten, henkisten ja siveellisten voimain korkeimman ja sopusuhtaisen kehityksen. Mihin tarkoitukseen? Me vastaamme siihen Rikhard Wagnerin kanssa, että sen tarkoituksena tulee olla »vahva ihminen, kaunis ihminen, sellainen ihminen, kuten sitä Schiller haaveksivaisessa innostuksessaan (an der Weltwerde der Emanzipation der kontinentalen Bourgeoisie) on katsellut ja kuolemattomassa runossaan 'Taiteilija' ylistänyt:

Kuinka kauniisti, oi ihminen,
palmuoksinesi,
sa olet vuossadan vaiheilla
jalossa, ylevässä ihmisyydessä,
erinomainen sielu, henkevä,
lempeä totuus, teoista
rikkaassa hiljaisuudessa,
sä ajan kypsin poika.»

(Jatk.)

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Ulkomaalta.

Kotityön suojelusta koskevaa lakiesitystä valmistetaan Englannissa ja tulee sen alahuoneen jäsen Charles Dilke esittämään sosialidemokratein kannattamana. Siinä vaaditaan asetettavaksi palkkalautakuntia, joiden on määrättävä alin palkka, ennen kaikkea miesten ja naisten vaateteollisuudessa ja liinaompelussa, siis niillä työaloilla, joilla vallitsee suurin palkan polkeminen ja työnkysyntä. Alin palkka voidaan määrätä joko kappaletyön tahi tunnin mukaan, pitäen silmällä paikallisia olosuhteita, työn tuottavaisuutta ja työläisten elantokustannuksia. Palkkalautakunnissa tulee olla yhtä monta työnantajain ja sama määrä työntekijäin edustajia. Puheenjohtajan määrää lautakunta itse tahi sisäasiainministeri. Alimman palkan noudattamisen valvominen jätetään ammattitarkastajalle. Palkkalautakunta valitaan vähintään 2:ksi, enintään 5:ksi vuodeksi. Esityksessä kosketellaan myös sellaisten työläisten asemaa, jotka kivuloisuuden tahi muun syyn vuoksi eivät ole työkykyisiä.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Niitä näitä.

— Haltioissaan on työm.-vaimo Aleksandra Simola, jonka perustuslailliset ovat ottaneet agitaattorikseen työläisnaisia sotkeakseen: Kehuu »Naisten äänessä» kuinka savon ukot ihmettelivät, että Helsingistä oikein »rouvas-immeiset» lähtee liikkeelle. Kehuu kuinka hänellä on kunnia »kiertää» professori Homénin kanssa savon saloja. — Kuuluu saaneen yllin kyllin syödä oikein juhlapäivällisillä ja -illallisilla, jotka viimemainitut kestivät yöllä klo 4:n, ja sanoo Sandra Simola kesken syömistä »uupuneensa».

Tehtaanhoitajat häntä ovat »länpöisesti vastaan ottaneet» — ei puhu miten työväki »Kuomureessä» rouvaa kuljettivat ja Minna Canthin turkeissa, että hän osasi »henkevästi puhua», kuten luulottelee tehneensä. —

Kun »ääni kävi käheäksi ja painoksiin» niin apteekkari ja lääkäri »yhdistetyin neuvoin» hoitelivat! Mahtoi se entisestä työmiehen vaimossa tuntua suurenmoiselta. Oo sinä Simolan Sandra korkealle olet ylennetty, kun saat kulkea porvarein palkkakätyrinä. Sela!