Tuure Lehén

Marxilaisuuden alkukylvöä Suomessa

1971


Julkaistu: 1971
Lähde: »Marxilaisuuden alkukylvöä Suomessa. O.W. Kuusinen ja Sosialistinen Aikakauslehti 1906–1908», Satakunnan Yhteisvoima Oy Pori, 1971. Kansankulttuuri, Helsinki.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


Alkusanoiksi

Tämän kirjasen nimen tunnustan siepanneeni Pauli Martinmäeltä, joka Kommunistissa julkaistussa kirjoituksessaan »Marxilaisuuden alkukylvön aikaa Suomessa» kertoo vuonna 1964 suorittamastaan O. W. Kuusisen haastattelusta. Vuodet 1906, 1907 ja 1908, jolloin Sosialistinen Aikakauslehti eli ensimmäistä tulemistaan, olivat Suomen työväenliikkeessä ja siis myös koko Suomen historiassa suuren käänteen kautta. Silloin pääsi tutustuminen Marxin ja Engelsin tieteelliseen sosialismiin merkittävään alkuun maassamme.[1]

Tutkielma käsittelee lähinnä O. W. Kuusisen työtä silloisen Sosialistisen Aikakauslehden toimittajana ja marxilaisen ajattelun huomattavimpana uranuurtajana maassamme. Tällaisesta aiheesta johtuu, että sanatarkat lainaukset Kuusisen kirjoituksista muodostavat kirjasen aatteellisen pääsisällön. Lukijain kuulee joskus valittavan runsasta sitaattien käyttöä kirjoittelussamme, eikä aina aivan aiheettakaan. Mutta tässä tapauksessa ovat pitkätkin lainaukset puolustettavissa ja tekstin luettavuuden kannalta jopa eduksi, sillä Kuusisen kirjoituksille ei ole ominaista vain kaikilta puolin harkittu ja syvällinen paneutuminen käsiteltävään asiaan, vaan myös ainutlaatuinen sanonnan ytimekkyys ja ilmaisun rikkaus, minkä tehokkuuden hänen pahimmat poliittiset vastustajansakin ovat joutuneet usein myöntämään.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 90 vuotta Suomen ja kansainvälisen työväenliikkeen merkkimiehen O. W. Kuusisen syntymästä. Ei ole ainakaan liian aikaista ryhtyä vakavasti toimeen hänen monipuolista ja monivaiheista elämäntyötään perusteellisesti valottavan elämäkertateoksen aikaansaamiseksi. Tähän vaativaan tehtävään tarvitaan suuri joukko yksittäistutkimuksia ja esitöitä. Niiden joukossa toivon olevan jonkinlaista apua tästäkin tutkielmasta, joka koskee varsin lyhyttä, mutta erittäin merkittävää vaihetta maamme työväenliikkeen historiassa.

Mainittakoon lopuksi, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 90 vuotta myös O. W. Kuusisen toimittajatoverien, maamme vasemmistolaisessa työväenliikkeessä niinikään huomattavaa osaa esittäneiden Edvard Gyllingin ja Sulo Wuolijoen syntymästä. Niin huomattava ja tunnustusta ansaitseva kuin näiden miesten työpanos Sosialistisessa Aikakauslehdessä olikin, sitä ei tässä kirjasessa tutkielman rajoitetusta aiheesta johtuen yksityiskohdittain selosteta.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Mistä lähdettiin

Vuoden 1905 lopulla ryhtyivät silloiseen sosialidemokraattiseen työväenpuolueeseen vuotta aikaisemmin liittyneet ja sittemmin maamme vasemmistolaisen työväenliikkeen johtohenkilöinä tunnetut Yrjö Sirola, O. W. Kuusinen, Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki historiallisesti merkittävään yritykseen, perustamaan ensimmäistä suomenkielistä marxilaista aikakauslehteä. He tarttuivat tähän »uhkarohkeaksi» luonnehtimaansa tehtävään omasta aloitteestaan, tietoisina sen tarpeellisuudesta ja luottaen järjestyneen työväen tukeen.

Tarve tehdä tieteellisen sosialismin periaatteita tunnetuksi Suomen työläisten keskuudessa oli todellakin polttava. Sosialistisen Aikakauslehden perustamista edelsi välittömästi Venäjän vallankumouksellisten tapahtumien vaikutuksesta alkuun päässyt suurten työväenjoukkojen herääminen aktiiviseen valtiolliseen toimintaan. Vuoden 1905 marraskuun suurlakko ja kaikkialla maassa syntyneiden punaisten kaartien muodostuminen suureksi joukkojärjestoksi puhuivat voimakasta kieltä työväenluokan ja maalaisköyhälistön tahdosta puolustaa päättävästi oikeuksiaan. Työväenyhdistysten ja ammatillisten järjestöjen jäsenmäärä paisui lyhyessä ajassa moninkertaiseksi. Työväenlehtiä alkoi ilmestyä kuin sieniä sateella ja niiden tilaajamäärä kasvoi kovaa vauhtia.

Vaistonvaraisena syntynyt ja kehittyvä joukkoliike vaati aatteellista ja järjestöllistä ohjausta. Se asetti suuria ja vastuunalaisia tehtäviä Suomen työväenpuolueelle, joka oli perustettu vuonna 1899 ja oli Forssan puoluekokouksessa 1903 hyväksynyt itselleen sosialistisen ohjelman ja omaksunut sosialidemokraattisen puolueen nimen.

Puolueen teoreettinen taso oli varsin heikko. Suhteellisen monipuolista, vaikkakin vähemmän perusteellista Marxin oppien tuntemusta edustivat Suomen työväenpuolueen toimeliaimpiin perustajiin kuuluneen tohtori N. R. af Ursinin monilukuiset kirjoitelmat. Kokonaisuutta tarkastellen oli silloisten puheiden ja kirjoitusten sisältö enimmäkseen varsin ylimalkaisesti ja väljästi käsitettyä »työväenaatetta», jossa ilmeni suurta kirjavuutta. Tunteenomaisen herravihan ohella siihen sekoittui poroporvarillisia ja uskonnollisiakin käsityksiä. Niinpä helsinkiläisen Työmiehen päätoimittajana vuosina 1897–1899 toiminut Matti Kurikka oli eräänlainen kristillinen sosialisti, joka ilmoitti pyrkivänsä »toteuttamaan sosialismia teosofian kirkkaassa valossa». Edvard Valpas totesi Forssan puoluekokouksessa, että »meidän lehdissä on esitetty ainakin kaksi kolmasosaa muita kuin sosialidemokraattisia aatteita».

Kirjoituksessaan »Sananen sivistyskysymyksestä ja meidän sosialistisesta kirjallisuudestamme»[1*] O. W. Kuusinen toteaa sosialistisen kirjallisuuden huutavan puutteen: »Eihän siitä, mitä meillä on 'työväenkirjallisuuden' nimellä näihin asti julkaistu, ole tahtonut hakemallakaan löytää vakavampaa lukemista. Siinä on ollut iso joukko lentolehtisiä ja niistä suurin osa huonoja, mitätöntä kaunokirjallisuutta, utopistisia romaaneja ja sen semmoista. Nekin pari kolme parempaa kirjaa, mitä aikaisemmin oli ilmestynyt, kuten Sombartin Sosialismi ja sosiaalinen liike 19. vuosisadalla ja erityisesti huomattava Kautskyn teos Erfurtin ohjelma,[2*] ovat vuosikausia olleet loppuun myytyinä, eikä kustantajat ole pitäneet kiirettä uusilla painoksilla. Yhtä ja toista on ollut myös työväen kalentereissa ja muissa tilapäisissä julkaisuissa, mutta paras apu on tiedonhaluisella sentään viime vuosina ollut porvarillisten julkaisemasta Herkneriin Työväenkysymyksestä.»

Tällainen oli maamme työväenliikkeen aatteellinen tila, kun Sosialistinen Aikakauslehti lähti täyttämään itselleen asettamaansa tehtävää, oman maan ja kansainvälisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelua marxilaisen tieteellisen sosialismin valossa. Erittäin mielenkiintoinen on kysymys, millaisin henkilökohtaisin edellytyksin ja »eväin» toimittajat tarttuivat vaativaan työhönsä. Huomattava ensinnäkin on, että he eivät olleet vain nuoria tulokkaita työväenliikkeessä, vaan nuoria iältäänkin. O. W. Kuusinen, Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki olivat kaikki syntyneet vuonna 1881, ja olivat siis 24-vuotiaita. Vanhin joukosta, Yrjö Sirola, oli täyttänyt 29 vuotta. Kuusinen, Gylling ja Wuolijoki olivat vasta valmistuneita maistereita. Sirola, jonka yliopisto-opinnot olivat jääneet kesken, oli ollut vuoden verran toimittajana tamperelaisessa Kansan Lehdessä. Kaikki he olivat eteviä kynänkäyttäjiä.

Mutta marxilaisen aikakauslehden toimittaminen edellyttää ennen kaikkea marxilaisuuden tuntemusta. Mihin marxilaiseen kirjallisuuteen Sosialistisen Aikakauslehden nuoret toimittajat olivat työnsä alkuun mennessä ehtineet tutustua, siitä ei tarkkoja tietoja liene saatavissa. Pauli Martinmäelle vuonna 1964 antamassaan haastattelussa Kuusinen sanoi: »Marxilaisuutta ruvettiin meillä todella tutkimaan vasta vuodesta 1905 alkaen. En minäkään sitä tuntenut vielä ylioppilaana ollessani vuosina 1901–1904. Harrastin estetiikkaa ja filosofiaa, mutta marxilaisuuteen aloin tutustua varsinaisesti kandidaattitutkinnon suorittamisen jälkeen vuonna 1905, ja perinpohjaisemmin ehdin tutkimaan Marxin ja Engelsin teorioita vasta vuosina 1906–1909». Vuoden 1905 lopulla julkaistu Kommunistinen Manifesti oli ensimmäinen suomen kielellä ilmestynyt marxilaisuuden perustajien teos. Kuusisen sanojen mukaan monet tutustuivat ensi kerran Manifestiin ja yleensä marxilaisiin teorioihin vasta Sosialistisen Aikakauslehden ja sen aikana julkaistujen teosten välityksellä.

Millaisin miettein lehden perustajat olivat ryhtyneet työhönsä, sitä he kuvailivat itsekriittisesti aloittaessaan lehden toisen vuosikerran julkaisemisen: »Tiesimme jo tähän lehtiyritykseen ryhtyessämme, että työmme voisi tyydyttää vain hyvin vähäisiä vaatimuksia. Meiltähän puuttui niin lamauttavan suuressa määrin kaikki se pitkäaikainen käytännöllinen kokemus samoin kuin se vain laajain teoreettisten tutkimusten kautta saatavissa oleva syvä ja monipuolinen tietopohja, mikä kohtuullisiakin vaatimuksia tyydyttävän sosialistisen aikakauslehden toimittamisessa vaaditaan. Mutta kun olimme sitä mieltä, että vajavaisemmastakin aikakauslehdestä voisi maamme köyhälistöliikkeelle olla sentään jotain hyötyä, niin uskalsimme alkaa näin itseksemme tuumien: ehkäpä syvä innostuksemme sosialidemokratian suureen asiaan voi edes jossain määrin korvata voimaimme puutteellisuuden.»[3*]

Joulukuussa 1905 ilmestyi Sosialistisen Aikakauslehden ensimmäinen näytenumero. Siinä ilmoitettiin toimituksen kokoonpano: Edvard Gylling vastaava, O. W. Kuusinen toimitussihteeri, muina toimittajina Yrjö Sirola ja Sulo Wuolijoki. Työnjaosta toimittajien kesken ei enää ole mainintaa vuoden 1907 numeroissa, ja todellisuudessa se näyttääkin muodostuneen hiukan toisenlaiseksi. Haastateltaessa on Kuusinen tähdentänyt erityisesti Yrjö Sirolan merkittävää osuutta lehdessä sanoen, että »Sirola käytännössä oli sekä päätoimittaja ja toimitussihteeri että eri alojen aputoimittaja». Todettuaan Sirolan monipuolisen panoksen lehden sisältöön haastattelija jatkaa:

»Ja kuitenkin tekisi mieli sanoa, että sisällön perusteella arvioiden poliittisesti vastaava ja lehdelle suuntaa antava toimittaja on vieläkin suuremmassa määrin O. W. Kuusinen. Hänen kirjoituksensa marxilaisesta teoriasta, Suomen valtiollisista oikeuksista, Venäjän vallankumousliikkeen tulevasta vaikutuksesta Suomen itsehallinnolle ja itsenäisyydelle sekä muista kysymyksistä ovat enemmän kuin tavallisia lehtiartikkeleita. Ne ovat tieteellisiä pienoistutkielmia, jotka osoittavat sekä syvällistä asiantuntemusta että tarkkaa katsetta tapahtumien kehityksen arvioinnissa.»[4*]

Sosialistisen Aikakauslehden vuosikertoihin tutustuessaan on pakko yhtyä Pauli Martinmäen arvioon. Lehdessä julkaistut kirjoitukset antavat samalla havainnollisen käsityksen maamme työväenliikkeen kahden huomattavimman teoreetikon työskentelytavan erilaisuudesta. Kun Sirola liikkui kirjoituksissaan hyvin laajalla alueella siirtyen nopeasti ja vaivattomasti asiasta toiseen, oli Kuusiselle ominaista pitempijännitteinen keskittyminen kulloinkin tärkeimpinä pitämiinsä kysymyksiin, joita hän käsitteli sitä monipuolisemmin ja perusteellisemmin.

Lehden muut toimittajat, Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki, olivat ahkeria kirjoittajia, jotka käsittelivät pääasiassa torpparien ja tilattoman väestön asemaa ja muita maatalouskysymyksiä. Tällä alalla he olivat jo silloin huomattavia asiantuntijoita.

Niistä vanhan työväenliikkeen huomattavista henkilöistä, jotka suhtautuivat myötämielisesti Sosialistisen Aikakauslehden perustamiseen ja joskus avustivat sitä kirjoituksillaan, mainittakoon N. R. af Ursin ja suuri agitaattori Eetu Salin, samaan aikaan kuin puolueen revisionistisen suunnan edustajat (Kari, Tainio ym.) katsoivat karsaasti jyrkän marxilaisen luokkataistelukannan omaksuneiden nuorten pyrkimyksiä. Sosialistiseen Aikakauslehteen kirjoitteli myös Väinö Tanner, joka ei silloin vielä ollut revisionistien johtaja. Hänen kirjoituksissaan käsiteltiin yksinomaan osuustoimintaliikettä.

Seuraavassa tarkastellaan lähinnä O. W. Kuusisen panosta vuosien 1906–08 Sosialistisen Aikakauslehden suuntaan ja sisältöön. Paitsi hänen omalla nimellään tai nimimerkillään (O.W.K.) varustettuja kirjoituksia huomio kiintyy myös moniin toimituksen puolesta nimettöminä julkaistuihin kirjoituksiin. Mitkä näistä ovat nimenomaan Kuusisen kynästä lähteneitä, se ei ole tarkalleen todettavissa, mutta kaikesta päätellen ne ilmaisevat toimituksen yksimielistä kantaa.

Välttääkseni liiat toistot en ryhdy selostamaan lehden sisältöä numero numerolta, vaan yritän ryhmitellä aineiston muutamien keskeisten kysymysten ympärille. Näin ehkä muodostuu parhaiten selkeä kokonaiskuva Sosialistisen Aikakauslehden merkityksestä eräässä maamme työväenliikkeen historian tärkeässä taitekohdassa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Porvarillinen luokka-ajattelu ja sosialistinen tietoisuus

O. W. Kuusisen ensimmäinen Sosialistisessa Aikakauslehdessä omalla nimellään julkaisema kirjoitus on »Sosialismi ja yksilön vapaus».[5*] Siinä arvostellaan kirpeästi porvarillisten piirien levittämää tarinaa porvarillisessa yhteiskunnassa muka vallitsevasta yksilön vapaudesta ja sitä jo silloin itsepintaisesti hoettua väitettä, että sosialismi muka pyrkisi yksilön vapauden hävittämiseen. »Luulisi tosiaankin arveluttavan puhua työntekijäin vapaudesta nykyisessä yhteiskunnassa», Kuusinen huomauttaa todetessaan palkkatyöläisen täydellisen riippuvuuden pääomasta ja siten myös pääoman haltijasta, työnantajasta. Työläisten vapautta kahlitsevat ja rajoittavat monenlaiset työnantajien toimenpiteet, työväenyhdistyksiin liittyneiden työstä erottamiset, määräykset siitä, mitä lehtiä työväki saa lukea, mitä ei jne. »Ja että työntekijä henkisestikin pysyisi orjan asemassa, siitä ainakin koetetaan pitää isällistä huolta, milloin uskonnon ja kansanvalistuksen varjolla, milloin suoranaisella pakotuksella, tukahduttaen kaikki työväen yritykset esiintyä vapaina kansalaisina tärkeissä yhteiskunnallisissa, valtiollisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä.»

Hän toteaa porvarillisten väittävän vapaudeksi sitä, mikä silminnähtävästi on pahinta vapauden sortoa. »Luokkataistelussa», sanotaan kirjoituksessa, »on aina sorretun luokan vapaudenvaatimus tyhjä sana niin kauan kuin sen tukena ei ole voimaa... ja voimaa me tarvitsemmekin, sillä on nähty usein, että kun me vaadimme vapautta, niin porvarilliset vapauden huutajat turvautuvat sotaväkeen.»

Mainittu Kuusisen kirjoitus »Sananen sivistyskysymyksestä ja meidän sosialistisesta kirjallisuudestamme» antaa elävästi piirretyn kuvan silloisen porvarillisen Suomen kulttuuritasosta. Kirjoitus lähtee siitä porvarien mieliväitteestä, että »sosialidemokratia on kaiken inhimillisen kulttuurin veriviholiinen». Kuusinen huomauttaa: »No, he eivät omalta kannaltaan ehkä olekaan niin aivan väärässä. Paljon siitä, mitä porvarilliset sanovat 'kulttuurikseen' — siihenhän kuuluu kaikki hienommat kapakatkin! — on varmaan köyhälistön silmissä tuomittu hävitettäväksi.» Kommunistiseen Manifestiin viitaten hän toteaa, että »vallassa oleva sivistys on rahalla ostettavaa ja rahavallan kahlehtimaa porvarillista luokkasivistystä. Kaikki vallassaolevain luokkain eri tyypit, rahaporvarit, rusthollarit, virkamiehet, upseerit ja papit, ja älymystö eli intelligenssi, vieläpä moniväriset pikkuporvaritkin, kaikki he ovat tietysti sivistyneitä ja kaikkien heidän sivistyksensä on pääasiassa samaa laatua. Siihen kuuluu etupäässä itsekäs, yksilöllinen elämänkatsomus raa'immassa muodossaan, riistämis- ja rahanhimo, jäännös taikauskoa, pelkurimaisuus ja ulkokultaisuus. Varsinkin viimeksi mainittu. Sivistynyt porvari ulkokullailee joka hetki ja peittää kaikki kulttuurihyveensä satavuotisilla korulauseilla, jollaisia on vapaus, isänmaallisuus, yritteliäisyys, hyväntekeväisyys jne. aina loppumattomiin. Kaikissa porvarillisissa kouluissa, sanomalehdissä ja julkisessa sekä seuraelämässä, hyvin usein tieteessä ja taiteessakin, kaikkialla huomaa tämän saman porvarillisen hengen läpitunkeman, pintapuolisen ja kauttaaltaan valheellisen porvarisivistyksen. Sen valheellisuus on monasti paljastettu. Rohkeimmat porvarillisistakin kirjailijoista ovat sitä olkansa takaa ruoskineet. Mutta se ei tietystikään ole sitä sen rehellisemmäksi tehnyt. Sillä lopultakin on se pääoman mahti ja sitä edustava rahaporvaristo, joka porvarillisen sivistyksen määrää, eikä sitä vastaan mitkään saarnat auta niin hituistakaan.

Tosiasiassa on niin muodoin juuri kapitalismi vapaan kehityskykyisen sivistyksen verivihollinen, sillä vapaa sivistys on sille vaarallinen. Ja sosialidemokratia taistellessaan pääoman hirmuvaltaa vastaan taistelee samalla uuden, vapaan, korkeamman sivistyksen puolesta.»

Edelleen tähdennetään, että aineellinen kulttuuri on henkisen kulttuurin perustus, ja siksi ei sivistyskysymystä voida ratkaista ennen kuin leipäkysymys on ensin ratkaistu. Vapaa sivistys edellyttää perusehtonaan sellaista taloudellisen hyvinvoinnin tilaa koko yhteiskunnassa, ettei sitä voi ajatella mahdolliseksi ennen kuin sosialismin toteuduttua. Mutta siihen pyrittäessä voi sivistys olla myös voimatekijä, taisteluase. Sellaiseen sivistykseen kuuluu »erityisesti perinpohjainen tieto sosialismin kaikista perusopeista ja uudistusvaatimuksista yhteiskuntaelämän eri aloilla».

Todettuaan puolueen sanomalehtien merkityksen yhteiskunnallisen valistuksen jakajina Kuusinen jatkaa: »Mutta helposti myös käsittää, että se sosiaalinen valistus, mitä voi saada pelkästään jotain sanomalehteä seuraamalla, on vaillinaista ja yksipuolista. Jokaisessa sanomalehdessä tulevat pienemmät päivänkysymykset ja hetken riennot aina pakostakin etualalle ja periaatteelliset, tietopuoliset kysymykset jäävät pintapuolisemman käsittelyn alaisiksi... Kuitenkin on alituisesti käytännössä, jokapäiväisessä taistelussamme tarpeen, että meillä on sosialismin tietopuolinen perustus ja liikkeemme lopullinen päämäärä selvänä silmäimme edessä. Ilman sitä on meidän hyvin usein aivan mahdotonta varmalla vakaumuksella ratkaista, mikä taistelutapa on kulloinkin paras».

Samanaikaisesti Sosialistisen Aikakauslehden perustamisen kanssa oli havaittavissa edistymistä myös työväen kirjallisuuden kustannustoiminnassa. O. W. Kuusinen saattoi kirjoituksessaan todeta, että »onneksi meillä nyt näyttää olevan syntymässä sievoinen alku kunnollista sosialistista kirjallisuutta». Kommunistisen Manifestin lisäksi hänen luettelemissaan teoksissa oli Bebelin »Nainen», Ferrin »Sosialismi ja uuden ajan tiede», N. R. af Ursinin julkaisema käännöskokoelma »Tulevaisuutta kohti» sekä kolme muuta Kautskyn teosta »Sosialidemokratia ja maatalouskysymys», »Marxin taloudelliset opit» ja »Yhteiskunnallinen vallankumous». Vasta vuonna 1907 ilmestyivät Friedrich Engelsin teokset »Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi» ja »Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä». Suomalaisten kirjoittajien teoksista suositellaan lämpimästi Väinö Voionmaan laajaa historiateosta »Sosialidemokratian vuosisata».

Suomenkielisen marxilaisen kirjallisuuden köyhyyttä kuvaavana seikkana mainittakoon marxilaista filosofiaa, dialektista materialismia, käsittelevien teosten ja kirjoitustenkin miltei täydellinen puuttuminen koko vanhan työväenliikkeen ajan ja vielä kauan sen jälkeenkin. Ensimmäinen tätä asiaa valaiseva teos, Engelsin »Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu» ilmestyi vasta vuonna 1930, sekin Suomen rajojen ulkopuolella. Yhteiskuntaelämän ilmiöitä koskevasta historiallisesta materialismista puhutaan Sosialistisen Aikakauslehden palstoilla useassakin yhteydessä, nähtävästi ensi sijassa Kautskyn teoksista ja hänen toimittamansa saksalaisen sosialidemokraattisen aikakauslehden Neue Zeitin numeroista saadun aineiston pohjalla, mutta varsinainen filosofinen, dialektinen materialismi näkyy tuohon aikaan olleen täysin tuntematon maamme työväenliikkeen parhaille teoreetikoillekin.

Sosialistisen Aikakauslehden ensimmäisessä näytenumerossa viitataan vasta ilmestyneen työväen joulualpumin sisältämään kirjoitukseen, jossa »O. W. Kuusinen selittelee sosialismin käsitettä ja maailmankatsomusta».[6*] Se on nuoren Kuusisen ensimmäisiä sosialismin teoriaa käsitteleviä kirjoituksia. Mielenkiintoinen se on erityisesti sen vuoksi, että siitä näkyy, millaisten vaikeuksien parissa porvarillisen koulusivistyksen saaneet nuoret miehet joutuivat painiskelemaan yrittäessään vakavasti perehtyä heitä kiehtovaan, mutta heille vielä monessa suhteessa tuntemattomaksi jääneeseen marxilaiseen aatemaailmaan.

Vakava kompastuskivi tuli marxilaisen materialismin käsitteestä. Kuusinen ymmärsi ja hyväksyi historiallisen materialismin, jonka mukaan »yhteiskunnan kehityksessä talousolot määräävät kaikkien muiden olojen luonteen ja käsityksen». Mutta puhetta siitä, että sosialismin maailmankatsomus olisi materialismia, hän piti sekavana ja aivan vääränä. Sosialismilla ja filosofisella materialismilla ei hänen mielestään ollut mitään tekemistä keskenään: »Materialismi ei ole eikä voi olla sosialismin maailmankatsomus

Filosofista materialismia vastaan esittämistään jyrkkäsanaisista lausunnoista huolimatta nuori Kuusinen oli itse asiassa, vaikkakin tietämättään ja »mutkan kautta», lähestymässä marxilaista käsitystä tässäkin asiassa. Hänen ankara arvostelunsa ei todellisuudessa kohdistunut marxilaiseen materialismiin, vaan siihen karkeaan, mekaaniseen, vulgääriin materialismiin, jonka Marx ja Engels olivat vuosikymmeniä sitten kestämättömänä tuominneet. Tämä käy ilmi hänen perustellessaan kielteistä kantaansa materialismiin: »Kun näet ihminen omassa elämässään, suhteessaan muuhun maailmaan alkaa pitää taloudellisia arvoja, aineellisia etuja kaikkein korkeimpina, halveksien kaikkea muuta kuin aineellisesti hyödyllistä, niin silloin on hänen maailmankatsomuksensa materialismi.» Tällainen maailmankatsomus soveltuu Kuusisen silloisen käsityksen mukaan porvareille, sillä »juuri porvarillisten joukossa on suurin osa sellaisia, jotka määräävät kaikki elämänarvot rahassa».

Vastatessaan omaan kysymykseensä, mikä on sitten sosialismin maailmankatsomus, Kuusinen selittää, että sosialisti katselee maailmaa ja elämää yhteiskunnan eikä yksilön kannalta: »Näin tämän maailmankatsomuksen mukaan yhteiskunnan menestyminen, yhteishyvä on se näkökohta, jonka mukaan kaikki elämänarvot on arvioitava. Sosialismin maailmankatsomuksen suoranainen vastakohta on individualismi».

Tämän jälkeen ei Sosialistisessa Aikakauslehdessä enempää kuin muissakaan vanhan työväenliikkeen julkaisuissa esiinny filosofista materialismia koskettelevia suomalaisten sosialistien kirjoituksia. Jonkinlaisena yrityksenä tämän puutteen korjaamiseksi on nähtävä venäläisestä aikakauslehdestä Viestnik Zizni suomennettu ja vuonna 1907 julkaistu J. Beermanin kirjoitussarja »Sosialidemokraattinen filosofia».[2] Se näkyy kuitenkin jääneen mielenkiintoa vaille eikä sen sisältö vastannut tosiasiallista tarvettakaan, koska siitä puuttui miltei täydellisesti elävän marxilaisen filosofian, dialektisen materialismin peruskysymysten käsittely.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Jyrkän luokkataistelun kanta

Perustamisestaan lähtien Sosialistinen Aikakauslehti ilmoitti pyrkivänsä noudattamaan »uudenaikaisen sosialidemokratian ns. marxilaista suuntaa». Aloittaessaan lehden toista vuosikertaa vuonna 1907 toimitus selitti: »Ulospäin taistellessamme on meidän kantamme luonnollisesti oleva yhäti se sama periaatteellisen, jyrkän luokkataistelun punainen kanta kuin tähänkin asti».

Tätä selvän ja jyrkän, kumouksellisen luokkataistelun kantaa selvitellään ja kehitellään herkeämättä lehden monissa kirjoituksissa. Kolmannen näytenumeron[7*] johtavassa kirjoituksessa vastataan seuraavalla tavalla kysymykseen, kenen kanssa on käytävä liittoon, ketä vastustettava: »Meidän miehiämme ei ole jokainen, joka nykyään mahdollisesti hyväksyy yksikamarijärjestelmän, joka puolustaa yleistä äänioikeutta ja ehkäpä vielä kannattaa kaikkia ohjelmamme ns. lähimpiä vaatimuksia ... Meidän miehiämme on se, joka ei tyydy vielä noihin huutavimpiin hätäpaikkauksiin, vaan jolla on sammumaton viha koko nykyistä kapitalistista ryöstöjärjestelmää vastaan, joka vaatii, että jokaisen ihmisen on tehtävä hyödyllistä työtä ja jokaisen työntekijän on saatava täysi toimeentulonsa sekä yhtäläiset valtiolliset ja yhteiskunnalliset kansalaisoikeudet ja joka käsittää, että sitä varten on yhteiskunnalle anastettava kaikki yksityisomaisuus, mitä tuotannon välineinä käytetään. Se on vasta meidän miehiämme, joka tuon päämäärän edistämiseksi on itse valmis persoonallisiin uhrauksiin ja valmistaa muita sen eteen taistelemaan.

»Ja vielä: joka toimii täysin tietoisena siitä, että ainoa tie tuohon lopulliseen päämaaliin on luokkataistelu. Tämä on tärkeä seikka, jonka Karl Marx on meille opettanut ja jota emme saa koskaan unohtaa.»

Marxin oppiin vedoten varoitetaan, että »jos koskaan käymme liittoon porvarillisten kanssa, niin kaivamme omaa hautaamme. Kaikkia porvarillisia yhdistävät samat luokkaedut, ja jos yhteistoiminta heidän kanssaan joskus näyttäisikin lupaavan köyhälistölle hetken pieniä etuja, niin ovat ne edut pitemmälle katsoen vain vaarallista virvatulta. Siksi: ero heistä! Auvaskaamme luokkarajat selviksi ja tietäkäämme, että mitä jyrkempi on köyhälistön ja porvariston välinen kuilu, sitä lähempänä on meidän päämäärämme ja kaiken edistyksen voitto. Luokkataistelun täytyy aina olla meidän toimintamme johtavana periaatteena.»

Toimituksen kirjoituksessa »Eduskuntataistelu on hyvä, vaikkei se yksin riitä»[8*] todetaan puolueen astuvan nyt ensi kerran eduskuntataistelun, parlamentarismin tielle. Samalla lehti katsoo tarpeelliseksi »nyt jo ajoissa varoittaa puolueemme jäseniä liian yksipuolisesti kiinnittämästä kaikkea huomiotansa ja kaikkea toivoansa eduskuntataisteluun. Eduskuntataistelu on hyvä, erinomaisen hyvä taistelutapa, mutta elkäämme sentään koskaan kuvitelko, että se on mikään ainoa autuaaksi tekevä ihmelähde.»

Tätä kantaa perustellaan mm. sillä, »ettei vastikään saavutettua verrattain kansanvaltaista eduskuntauudistustamme vieläkään voida pitää täysin turvattuna» ja että »eduskuntataistelun tie yhteiskunnallisten ja taloudellisten parannusten tienä on aina kovin vitkallinen, kun taas yhteiskunnallinen kurjuus ja taloudellinen hätä ei monastikaan siedä pitkiä odotusaikoja.» Siksi ei eduskuntataistelu voi tehdä tarpeettomaksi työlakkoja ja muita tehokkaiksi osoittautuneita luokkataistelun muotoja. Esimerkkinä mainitaan Helsingin rakennustyöläiset, jotka vastikään saivat voimakkaan lakon kautta ajetuksi läpi 9-tuntisen työpäivän vaatimuksensa. »Kuinkahan kauan he olisivatkaan saaneet odottaa tuota tulosta, jos olisivat tyytyneet ainoastaan käymään vaaliuurnalla joka kolmen vuoden päästä?» kysyy kirjoittaja. Edelleen mainitaan suurlakko eräänä niistä taistelukeinoista, »joita ei saa koskaan eduskuntataistelun rinnalla unohtaa», koska »olemme itse kokeneet, että se on erinomainen ase taiten käytettynä ja sopivalla hetkellä». Sitäpaitsi on pidettävä mielessä valtiollisen vallankumouksen välttämättömyys: »Vaikka meillä saataisiin eduskunnalle täydet oikeudet, vaikka saataisiin meille maailman kansanvaltaisin hallitusmuoto aivan rauhallisesti, aivan ansaitsemattomana taivaan lahjana, niin sittenkin meidän sosialidemokratiamme on pysyvä pohjaltaan kumouksellisena. Se on varmasti silloin ryhtyvä eduskuntataistelun ja ammattikunnallisen luokkataistelun ohella valmistamaan sitä lopullista yhteiskunnallista kumousta, mikä kuuluu aina ja erottamattomasti sosialidemokratian aatteeseen ja ohjelmaan.»

Lehden samassa numerossa on Kuusisen omalla nimellään varustama kirjoitus »Oulun puoluekokouksen periaatteellinen merkitys». Siinä todetaan että vähää aikaisemmin pidetty Oulun kokous omaksui selvän luokkataistelun kannan. Kysymykseensä: »Eikö sitä sitten ennen ole oltu luokkataistelun kannalla?» Kuusinen vastaa:

»Tuskinpa oikein. Ei ainakaan niin täydellisesti ja selvästi kuin nyt. Turussa 1899 puolueemme kyllä virallisesti perustettiin, vaikka vasta Forssan kokouksessa 1903 omaksuttiin sosialidemokratian nimi ja ohjelma. Siis Forssassa asettui puolue periaatteellisesti luokkataistelun kannalle. Mutta se, joka kolmena viime vuonna on tarkemmin seurannut puolueen ja puolueyhdistysten toimintaa, varsinkin mielipiteitten vaihtoa ja kaikenlaisia eri kannanilmaisuja puolueen sanomalehdissä, ei ole voinut olla panematta merkille, ettei Forssan kokouksen periaatteellisesti jyrkkää kantaa ole näytty kaikissa paikoin eikä kaikissa suhteissa tahdottavan todenteolla noudattaa, tuskinpa sitä on aina täysin käsitettykään... Forssan kokouksen periaatteessa hyväksymä kanta oli silminnähtävästi suurelle osalle puolueen jäsenistä enemmän ulkoa tuotu ja ulkoa opittu kuin sisältäpäin kypsynyt vakaumus.»[3]

Kun Helsingissä 1904 ja Tampereella 1905 pidetyissä ylimääräisissä puoluekokouksissa oli vielä kiivaasti oteltu siitä, »asettuako jyrkän luokkataistelun kannalle vai lipuako sovittelujen, kompromissien liukkaalle tielle», Kuusinen toteaa, että »Oulun puoluekokous johdonmukaisesti ja miltei aivan yksimielisesti useissa eri päätöksissään toteutti sen, mitä Forssan kokous oli ylimalkaisen periaatteen muodossa luvannut: asettui todenteolla ja täysin tietoisena jyrkän luokkataistelun kannalle.» Tapahtumien kulku ja erityisesti vuoden 1905 marraskuun suurlakosta saatu myönteinen kokemus olivat olleet erittäin suotuisat jyrkemmän suunnan leviämiselle ja syvenemiselle. Tämän kehityksen ansiosta »totuttiin puolueessa yleensä siihen terveelliseen ajatukseen, että uudistuksia on otettava, jollei muuten saada, ja että porvareja täytyy lujasti puristaa, ennen kuin niiltä mitään saa».

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kysymys työväenliikkeen taistelukeinoista

Vuosisadan alussa oli sosialidemokraattisen puolueen piirissä paljon keskustelua työväenliikkeen taistelukeinoista. Kiisteltiin siitä, onko pitäydyttävä yksinomaan rauhanomaisiin, »laillisiin» ja »siveellisiin» keinoihin vai ovatko tietynlaisissa tilanteissa sallittavia myös toisenlaiset, ei-rauhanomaiset voimakeinot. Vuonna 1903 pidetty Forssan puoluekokous omaksui hyväksymässään ohjelmassa viimeksi mainitun kannan. Esitys, jonka mukaan puolueen piti hyväksyä vain »lailliset» taistelukeinot, ei saanut kannatusta. Ohjelmassa lausuttiin puolueen pyrkivän toteuttamaan päämääränsä »kaikilla tarkoituksenmukaisilla ja kansan oikeudentuntoa vastaavilla keinoilla». Tällainen ohjelmakohdan muotoilu osoitti ymmärrettävän, että työväen joukkotaistelun muodot eivät ole ennalta ja kerta kaikkiaan määrättävissä eikä siis ole oikein pyrkiä sitomaan puolueen ja työväenjoukkojen käsiä tällaisessa tulevaisuutta koskevassa asiassa.

Oulun puoluekokouksessa, johon Sosialistisen Aikakauslehden toimittajat O. W. Kuusinen ja Yrjö Sirola osallistuivat, käytiin kysymyksestä konkreettisempi periaatteellinen keskustelu. Puolueen revisionistiset oikeistoainekset, jotka J. K. Karin tavoin pitivät vaalilippua ainoana hyväksyttävänä keinona valtiollisessa taistelussa, jäivät tässäkin kokouksessa mitättömäksi vähemmistöksi. O. W. Kuusinen, joka kokouksessa edusti »siltasaarelaista» enemmistöä, sanoi mm.: »Itse puolestani pidän tarpeellisena varustautumista kaikilla keinoilla, yksinpä aseellisillakin. Ainoastaan äärimmäisessä hädässä on käytettävä aseellista vastarintaa...» Yrjö Sirola puolestaan puuttui tässäkin kokouksessa viljeltyyn niin sanottujen siveellisten keinojen hämärään käsitteeseen: »Minä tahtoisin korjata yhden väärinkäsityksen. On sanottu, että me taistelemme siveellisillä aseilla, kun tarkoitetaan rauhallisia keinoja. Siinä on väärinkäsitys. Sosialidemokratia taistelee aseilla, silloin kun se niin päättää. Se voi sen tehdä ja se on siveellistä. Meidän ohjelmamme sanoo, että me taistelemme kansan oikeudentuntoa vastaavilla keinoilla.»

Kysymystä työväenliikkeen taistelumuodoista ja erityisesti sen suhteesta väkivaltaan Kuusinen käsittelee laajassa kirjoituksessaan »Anarkia ja vallankumous».[9*] Siinä tuomitaan jyrkästi anarkistiset väkivallanteot ja osoitetaan, että anarkismilla ei ole mitään tekemistä sosialismin kanssa, vaan että se on suorastaan sosialismin vastakohta, koska se »perustuu saman individualistisen maailmankatsomuksen pohjalle kuin nykyinen kapitalistinen yhteiskunta». Hän sanoo ottaneensa nämä asiat puheeksi »oikeastaan vain siitä syystä, että erityisesti oman puolueemme keskuudessa ymmärrettäisiin olla antamatta tuollaisille rikollisille ilmiöille minkään rehellisen ja vakavasti tarkoitetun vallankumoustoiminnan merkitystä». Anarkistiset teot edistävät vastavallankumousta. Todellista vallankumousta ei tekemällä tehdä, se syntyy. »Sitä ei pane toimeen mikään salaisesti toimiva sakki, ei mikään ryhmäkunta eikä mikään puolue, vaan se syntyy aina laajasta kansanliikkeestä, jota ei voida keinotekoisesti nostattaa ja jota ei myöskään keinotekoisesti saada asettumaan.» Mutta, Kuusinen kysyy, jos kerran näin on, niin eikö sitten kaikki vallankumouksellinen toiminta ole turhaa. »Ja miten on selitettävä, että esim. Marx ja Engels... aikanaan olivat monasti korviaan myöten kiinni vallankumoushommissa, puuhasivat salaa ja julkisesti, saarnasivat välittömän vallankumoustaistelun puolesta, yllyttivät kansaa aseelliseen kapinaan ja ottivat kapinoihin itsekin osaa, sanalla sanoen 'tekivät' vallankumousta tapellen sekä sanalla että miekalla?»

Kysymykseensä Kuusinen vastaa, että vallankumous, niinkuin kaikki muukin historiallinen kehitystapahtuma, toteutuu aina inhimillisen toiminnan kautta. Vallankumousta voidaan edistää toimimalla »siihen suuntaan mihin materialistisen historiankäsityksen pohjalla oleva historiallinen tutkimus viittaa kehityksen itsestäänkin suuntautuvan, ja ottamalla huomioon vallankumouksellinen tilanne, jota ilman ei alhaaltapäin tapahtuvaa vallankumousta voida kuvitellakaan.»

»Laillisen taistelun sokeille ihannoijille» Kuusinen huomauttaa, että yksikamarisen eduskunnan ja verraten yleisen äänioikeuden saavuttamisen jälkeenkään »ei kansalla sittenkään ole vielä todellista sananvaltaa maan asioita järjestettäessä», koska »meidän hallitusmuotomme on aivan itsevaltainen ja virkavaltainen, eikä kansan valitsemalla eduskunnalla ole mitään sellaisia oikeuksia, jotta se todella voisi esiintyä kansan etujen tehokkaana valvojana. Se uusi eduskunta on toistaiseksi ainoastaan mitätön leikkikalu itsevaltiuden ja virkavallan, taantumuksen ja vanhoillisuuden käsissä.» Todettuaan, että uusi eduskunta voi hankkia itselleen oikeuksia, vieläpä voi toteuttaa maassamme täydellisen valtiollisen kansanvallan, Kuusinen tähdentää että se ei voi tapahtua »laillista» tietä vaan »ainoastaan vallankumouksessa ja vallankumouksellista tietä, yhteydessä Venäjän vallankumousliikkeeseen».

Niille, joita vallankumouksen väkivaltaiset taistelumuodot saattavat arveluttaa, Kuusinen huomauttaa: »Jokainen vallankumous luo aina omat taistelumuotonsa, mutta vallankumous ja väkivalta eivät suinkaan välttämättä kuulu yhteen. Taistelun väkivaltaisuus riippuu suureksi osaksi vallassa olevan taantumuksen vimmasta ja voimasta ja sen käytettävissä olevista voimakeinoista ... Tiedämme, että Venäjän vallankumouksessa käyttävät yksilökohtaista väkivaltaa porvarilliset sekä puoliporvarilliset vallankumoustaistelijat ja etupäässä taantumus. Venäjän sosialidemokratia on sellaisen taistelutavan tuominnut, samoinkuin kaikenlaisen kajoamisen yksityisten omaisuuteen. Taistelun verisyyttä ei siellä kuitenkaan voida välttää, kun taantumus käyttää aseenaan yksinomaan mitä raainta ja petomaisinta väkivaltaa».

Tuonnempana, tarkasteltaessa Suomen työväenliikkeen suhdetta Venäjän vallankumousliikkeeseen, saamme tutustua vielä eräisiin Kuusisen merkittäviin ajatuksiin työväen joukkotaistelun muodoista ja keinoista. Mutta jo esitetyistäkin lausunnoista on nähtävissä hänen ennakkoluuloton, kaikesta kaavamaisuudesta vapaa ja vastuuntuntoinen asennoitumisensa tähänkin kysymykseen. Luokkataistelujen kokemusten asiallinen tarkastelu esti häntä suosittelemasta työläisille tätä tai tuota kerta kaikkiaan määrättyä taistelukeinoa ainoana oikeana tai ehdottomasti vääränä kaikissa olosuhteissa. Hän ei tunnetusti ollut väkivallan ihailija, mutta ei myöskään tunnustanut työväenluokan vihollisten yksinoikeutta väkivallan käyttämiseen. Hän piti ulkoparlamentaaristen ja fyysisten voimakeinojen käyttämistä työväenkin puolella periaatteellisesti ja moraalisesti oikeutettuna, »äärimmäisissä tapauksissa» väistämättömänäkin.

O. W. Kuusisen tässä kysymyksessä omaksuma johdonmukainen marxilainen kanta tuo mieleen ne ajatukset, joita Lenin samoihin aikoihin, syksyllä 1906, esitti työväenliikkeen taistelun muotoja ja keinoja monipuolisesti valottavassa kirjoituksessaan »Sissisota».[10*] Tässä kirjoituksessa, jota Kuusinen ei silloin tuntenut, Lenin sanoo, että marxilaisuus ei vanno ehdottomasti kieltäytyvänsä minkäänlaisista taistelumuodoista, vaan tunnustaa mitä erilaisimmat muodot, mutta ei »keksiskele» niitä, vaan ainoastaan yleistää, organisoi, tekee tietoisiksi ne vallankumouksellisten luokkien taistelumuodot, jotka ilmaantuvat itsestään taistelun kuluessa. Se tunnustaa kunkin kauden johtohenkilöille tuntemattomien, uusien taistelumuotojen väistämättömyyden ja tässä suhteessa ottaa oppia joukkokäytännöltä, kaukana pyrkimyksestä opettaa joukoille kamariviisaiden keksiskelemiä taistelumuotoja.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Suhde Venäjän vallankumousliikkeeseen

Venäjän keisarikuntaan kuuluneen Suomen suuriruhtinaskunnan työtätekevän väestön keskuudessa ilmeni jo varhain voimakasta myötätuntoa Venäjän vallankumousliikettä kohtaan. Se näki tässä liikkeessä luonnollisen liittolaisensa taistelussa yhteistä vihollista, itsevaltiasta sortokomentoa vastaan.

Sosialistinen Aikakauslehti ilmaisee varauksettoman solidaarisuutensa Venäjän vallankumousliikettä kohtaan, varman luottamuksensa sen voittoon ja uuden, vallankumouksellisen Venäjän syntymiseen. Vuoden 1906 huhtikuun numeron johtavassa kirjoituksessa »Asema on selvä» (s. 145–146),[4] joka tyylistä päätellen lienee Kuusisen käsialaa, todetaan Suomen hallitusherrojen vapaaehtoisesti alistuneen kumartamaan Venäjän taantumusmielistä hallitusvaltaa Suomen sisäistä itsenäisyyttä koskevassa hallitusmuotokysymyksessä. Kirjoituksessa kehoitetaan jättämään turhat haaveet siitä, että Suomen porvariston edustajilta olisi odotettavissa muunlaista menettelyä. Porvarillisten puoluejohtajien todetaan politikoivan »yhäti niinkuin se hallitus, mikä Venäjällä vielä nykyään on ohjaksissa, tulisi iät päivät vallassa pysymään. Nuo herrat eivät tunne muuta Venäjää kuin sen vanhan rappeutuneen virkakoneiston, jota synkkä taantumus pitää liikkeessä ja jota tajuttomat pistimet suojelevat. Nuo herrat ovat vanhoja. Aika on rientänyt heidän edelleen ja huomaamatta luonut uuden Venäjän. Oikeudellisesti tuo Venäjä ei ole vielä syntynyt, mutta todellisuudessa se on jo olemassa. Sen pääaineksia on voimakas sosialidemokratia, jonka vertaista on harvassa maassa ja joka tosiasiassa johtaa koko laajaa kumousliikettä ... Sen Venäjän kanssa mekin voitamme tai kukistumme, ja sen kanssa meidän on laskumme tehtävä. Silloin kun se lopullisesti täyttää uudistustyönsä, olkaamme silloin valmiit: silloin voimme mekin saada oikeutemme. Ennen ei...». Kirjoitus päättyy sanoihin »Asema on selvä: varustautukaamme.»

Kysymystä taisteluun varustautumisesta ja sen muodoista Kuusinen käsittelee konkreettisemmin ja yksityiskohtaisemmin saman vuoden elokuun numerossa välittömästi Viaporin kapinan jälkeen julkaisemassaan laajassa kirjoituksessa »Venäjän vallankumousliike ja Suomen sosialidemokratia», ss. 314–324.[5] Aluksi todetaan Venäjän vallankumousliikkeen kehittyneen arvaamattoman lyhyessä ajassa »niin pitkälle, että sen aiheuttamain tapausten vyöry tuntuu nyt jo tavalla tai toisella yli koko maailman. Olisi sen vuoksi meiltä anteeksi antamatonta sokeutta enää kauemmin katsella Venäjällä alkanutta olojen mullistusta meille vieraana etäisenä näytelmänä, niinkuin meillä yleensä on tähän saakka tahdottu tehdä. Venäjän kansan nykyinen taistelu sikäläistä itsevaltiutta ja itsevaltiuden turvissa hallitsevaa sotilas- ja virkavaltaa vastaan ei ole meille enää samanarvoinen tapaus kuin oli esim. venäläis-japanilainen sota, vaan se koskee kansallisen olemuksemme juuria».

Luotuaan katsauksen Venäjän vallankumousliikkeen kehitykseen Kuusinen lähtee selvittelemään kysymystä Suomen työväenliikkeen velvollisuuksista Venäjän vallankumousliikettä kohtaan. Tämän kysymyksen oli historiallisten tapahtumien kulku asettanut vastattavaksi. Suomalaisia työläisiä, punakaartilaisia, oli samana kesänä 1906 osallistunut Viaporin kapinaan venäläisen sotaväen puolella. Siitä Kuusinen sanoo: »He läksivät tuohon taisteluun kukin omaa vakaumustaan noudattaen, ja kuka puoluetoveri tahtoo sanoa, että he tekivät siinä väärin tai että he toimivat 'vastoin sosialidemokratian periaatteita'. He toimivat niinkuin he taistelivat ja monet kaatuivatkin: sankareina. Voidaan olla eri mieltä siitä, oliko heidän toimintansa täysin harkittua, poliittisesti viisasta, mutta ei siitä, oliko se ylevää ja oliko se kaikkein korkeimpainkin periaatteiden mukaan oikein.» Sensijaan sosialidemokraattinen puoluehallinto ei käsittänyt oikein velvollisuuttaan Viaporin kapinan aikana, kun se ei käyttänyt vaikutusvoimaansa rautatielakon aikaansaamiseksi ainakin niillä rataosilla, joita myöten tiedettiin hallituksen sotaväkeä olevan tulossa kapinaa kukistamaan. Tämä laiminlyönti merkitsi, että »nyt me olemme todella Viaporin kamppailun aikana toimineet Venäjän hallituksen hyväksi sen kautta että Suomen rautateillä — suomalaisen työväen myötävaikutuksella! — kuljetettiin silloin hallituksen joukkoja».

Puoluehallinnon menettely ei näin ollen ollut Kuusisen mielestä edes puolueetonta, sillä ehdoton puolueettomuus on »kai vähintä, mitä Venäjän vallankumoukselliset voivat meiltä vaatia heidän kamppailussaan sikäläisen hallitusvallan kanssa». Huomautettuaan, että »vallankumoustyönsä suorittavat venäläiset itse emmekä me», Kuusinen jatkaa: »Mutta silti saattaisi tulla tilaisuuksia, jolloin me ilmeisesti suoranaisella toiminnallakin, tavalla tai toisella, voisimme hyödyttää Venäjän vallankumousliikettä. Mitä meidän sellaisessa tapauksessa olisi tehtävä?

»Tuollaisten yksityistapausten varalle ei tietysti voi varmasti edeltäpäin sanoa sitä eikä tätä. Mutta jos kerran ensiksikin Venäjän vallankumoukselliset silloin ovat apua meiltä pyytäneet ja toiseksi jos me voimme heille apua antaa panematta oman puolueemme tai koko kansamme ilmeisiä etuja vaaralle alttiiksi, niin on meidän mielestäni myös ehdottomasti apua annettava, vaikka noista toimistamme ei olisi meille itsellemme mitään välitöntä hyötyä.

»Sellainen puhe, että me suomalaiset kaikella suoranaisella toiminnalla Venäjän vallankumousliikkeen hyväksi saatamme oman maamme suureen vaaraan ja voimme ainoastaan vahingoittaa venäläisten veljiemme asiaa, ei ole meiltä muuta kuin itsekästä ja kiittämätöntä tai raukkamaista jaarittelua — milloin se nimittäin ei ole suorastaan itsevaltiuden ja virkavallan laskuun ostettua.»

Mitä siis on ensi sijassa tehtävä? Kuusinen kysyy. Eikä vastaus hänen mielestään voi olla muu kuin: »Varustauduttava! Nopeasti, järjestelmällisesti, tarmokkaasti ja hyvillä aseilla». Mutta millä aseilla? Viitattuaan suurlakosta saatuun kokemukseen Kuusinen toteaa, että se saattaa olla tehokaskin ase omaa porvaristoa vastaan, mutta se on huono keino ulospäin, kelpaamaton ase päävihollistamme, korkeinta hallitusvaltaa vastaan. Siinä tarvitaan järkyttävää voimaa. Punaisten kaartien perustaminen oli Kuusisen mielestä varsin hyvä asia. Ja vastaukseksi Suomen Keisarillisen senaatin päätökseen punaisten kaartien kieltämisestä hän esittää: »Me emme tietystikään voi jättää peliin vastaamatta ja minä puolestani ehdottaisin näihin senaatin toimenpiteisiin vastattavaksi sellaisella yksimielisellä päätöksellä, että tästä lähtien on joka ainoa meistä oleva punakaartilainen...»

Kuusista askarruttaa erityisesti kysymys vallankumousarmeijan aseistamisesta. »Tarvitsemmeko todellakin tappavia aseita?» hän kysyy, ja vastaa: »Aseet ovat näinä aikoina hyvät olemassa, arvelisin puolestani. Venäjän sosialidemokraatit käyttävät aseellista kapinaa taistelukeinonaan, ja kuka meistä menee heitä siitä syystä moittimaan! Meillä eivät olot ainakaan toistaiseksi ole likimainkaan niin äärimmilleen kärjistyneet, toivottavasti eivät tulekaan kärjistymään sellaisiksi kuin Venäjällä. Mutta jos ne sellaisiksi kärjistyisivät Venäjän hallinnollisen taantumuksen kiristyksistä, niin ei ainakaan minulla olisi sydäntä lähteä laulamaan, että sosialidemokratian periaatteiden mukaan ei valtiollisessa taistelussa ole muuta luvallista asetta kuin 'valistava sana ja vaalilippu'. Se on nyt kerran surullinen tosiasia, että sitä valtaa vastaan, joka on niin meidän kuin Venäjän vallankumouksellisten yhteinen vastustaja, ei ole muuta kyllin tehokasta ja kunnioitusta herättävää asetta kuin se mikä tappaa. Sitä tosiasiaa emme me voi muuttaa.»

Jyrkästä sävystään huolimatta kirjoitus ei kuitenkaan sisällä kehotusta aseistautumiseen käytännössä. Sanotaan vain, että »jos jollain sattuu olemaan ase, niin säästäköön sen ainoastaan äärimmäisten tapausten varalle». Ja hiukan myöhemmin pidetyssä Oulun puoluekokouksessa kirjoittaja oli mukana tekemässä päätöstä punaisen kaartin hajalle laskemisesta.

Pitäessään aseiden käyttöä periaatteellisesti hyväksyttävänä, jopa aivan välttämättömänäkin Venäjän vallankumouksellisten ja Suomen työläisten yhteisessä taistelussa tsaarin hirmuvaltaa vastaan, Kuusinen katsoo jostakin syystä tarpeelliseksi tähdentää, että »omia kansalaisiamme vastaan emme missään tapauksessa tarvitse emmekä saa hioa aseita». Hän ei tosin luota Suomen porvarillisten mahtimiesten rauhanrakkauteen, vaan on selvillä siitä, että näiltä ei suinkaan puutu halua käyttää avointa väkivaltaa oman maan työväkeä vastaan. Mutta hän nävttää vakavasti uskovan siihen, että heillä ei ole siihen mahdollisuutta, koska Suomen porvarien käytettävissä ei ollut omaa sotaväkeä, vaan heidän oli tällaisissa tapauksissa ennenkin täytynyt turvautua kasakkain apuun. Niinpä hän päätteleekin, että »omat porvarimme, taantumukselliset byrokraattimme, ne me kyllä hyvin järjestetyllä suurlakolla pidämme aisoissa aivan aseitta, vaikkapa heillä olisikin käytettävänään joku satakunta ampumaintoista suojeluskaartilaista.»

Oulun puoluekokoukseen mentäessä oli käynyt selville, että sotilaskapinat Viaporissa ja Kronstadtissa olivat puhjenneet vaistonvaraisina ja ennenaikaisina, tilanteessa, jossa ei vielä ollut edellytyksiä yleiselle kansannousulle, joten kapinalliset joutuivat taistelemaan eristettyinä. Saatuaan tiedon kapinan puhkeamisen mahdollisuudesta bolševikkien Pietarin komitea päätti kiireesti lähettää Viaporiin valtuuskunnan, jonka tuli yrittää lykätä kapinan aloittamista tuonnemmaksi, otollisempaan ajankohtaan. Se ei kuitenkaan ollut enää mahdollista, ja bolševikit ryhtyivät johtamaan kapinaa.[11*] Viaporin kapinan opetukset kuvastuvat Oulun puoluekokouksen päätöslauselmassa, jonka mukaan »puolue katsoo vakavaksi velvollisuudekseen olla solidaarinen Venäjän kansan vapausliikkeen kanssa, ottaen kuitenkin huomioon kussakin tapauksessa erittäin Suomen erikoisasemasta johtuvat toimintamahdollisuudet». Tällainen korostus velvoitti puoluetta entistä huolellisempaan ja perusteellisempaan harkintaan tutkittaessa yhteistoiminnan edellytyksiä ja muotoja Venäjän vallankumouksellisten kanssa vastaisuudessa.

Venäjän vallankumousliikettä ja puolue-elämää kosketellaan lehdessä useissa venäläisten sosialidemokraattien (K. Zalevskin, A. Morosovin, Roman Streltsovin ym.) kirjoituksissa, mutta esimerkiksi bolševikkien ja mensevikkien periaatteellisista erimielisyyksistä mainitaan niissäkin vain hyvin lyhyesti ja ylimalkaisesti. Eräässä kirjoituksessa sanotaankin pyrittävän tarkastelemaan asioita vain »selostajan näkökannalta, koettaen mahdollisuuden mukaan välttää kummankin puolueryhmän arvostelua, vaan jätämme sen lukijan tehtäväksi». Sosialistisen Aikakauslehden toimittajat ja kirjoittajat eivät näihin erimielisyyksiin sanallakaan puutu, niihin ei jaksettu syventyä. Tämäkin osoittaa paikkansapitäväksi Suomessa eläneen vanhan bolševikin Vladimir Smirnovin havainnon: »Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen bolševikki- ja menševikkiryhmän väliseen taisteluun nähden Suomen työväenpuolueen johto oli niin sanoaksemme eräänlaisella puolueettomuuskannalla. Yleensäkään suomalaiset sosialidemokraatit eivät kiinnittäneet huomiota bolševismia ja menševismiä koskeviin kysymyksiin ja olivat epäilemättä heikosti tietoisia tällä alalla.»[12*]8

Ero osattiin jo kuitenkin tehdä sosialidemokraattien ja sosiaalivallankumouksellisten (»eserrien») välillä. Siihen viittaa Kuusisen edellämainittuun kirjoitukseen sisältyvä lause: »Sosiaalivallankumoukselliset, joita nykyisessä taistelussa usein mainitaan sosialidemokraattien rinnalla ja joihin kuuluu suurempi tai pienempi joukko jyrkimpiä vallankumouksellisia viimeksi mainitun puolueen ulkopuolelta, ovat nähtävästi hyvin järjestymätöntä väkeä ja vailla selvää positiivista ohjelmaa».

Leninin teoksia ei Suomessa silloin tunnettu, ja hänen nimensäkin mainitaan lehdessä vain ohimennen kahdessa venäläisten kirjoittajien selostuksessa. Ensimmäinen ja ainoa tuohon aikaan Suomessa ilmestynyt venäläisten marxilaisten teos oli vuosina 1907–1908 julkaistu M. Ljadovin »Venäjän sosialidemokraattisen työväenpuolueen historia». Sen sisältöön ei lehdessä puututa.

Sosialistisen Aikakauslehden ja yleensä puolueen »siltasaarelaisen» enemmistön omaksumasta jyrkän luokkataistelun kannasta kuitenkin johtui, että itse asiassa jouduttiin käytännössä olemaan tietyissä tapauksissa bolševikkien kanssa samalla kannalla. Niinpä edellä mainitussa Vladimir Smirnovin kirjoituksessa, jossa todettiin Suomen sosialidemokraattien tietämättömyys Venäjän työväenliikkeessä esiintyneistä periaatteellisista kiistakysymyksistä, mainitaan Venäjän työväenpuolueen Tukholman kokouksessa 1906 vieraan ominaisuudessa esiintyneen Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajan — joka oli Eero Haapalainen — puolustaneen bolševikkien linjaa. O. W. Kuusinen, joka kirjoitti Sosialistiseen Aikakauslehteen (syys-, loka-, marras- ja joulukuun numerot 1907) perusteellisen selostuksen juuri pidetyn Stuttgartin kansainvälisen sosialistikongressin päätöksistä,[6] antaa suuren arvon venäläisten ja puolalaisten[13*] ehdottamille ja kongressin hyväksymille täydennyksille militarismia ja sotaa koskevaan päätöslauselmaan. Näissä täydennyksissä kehotetaan työläisiä käyttämään kaikkia tehokkaimmiksi katsomiaan keinoja sodan syttymisen estämiseksi »aina luokkataistelun ja yleisen valtiollisen aseman jyrkkyyden mukaan», ja sodan syttyessä »käyttämään sodan aikaansaamaa taloudellista ja valtiollista ahdinkotilaa kansan nostattamiseksi liikkeeseen ja sen kautta jouduttamaan kapitalistisen luokkaherruuden poistamista». Kuusinen sanoo näistä täydennyksistä: »Että varsinkin kaksi viimeksi mainittua lisäystä ovat antaneet koko ponsilauselmalle huomattavasti ryhtiä ja kantavuutta, on helppo huomata.»

Takaisin sisällysluetteloon

 

Karl Kautskyn vaikutus

Sosialistisen Aikakauslehden toimittajat ammensivat marxilaisuuden tuntemuksensa lähinnä Karl Kautskyn teoksista ja kirjoituksista. Kautskyn nimi esiintyy lehden palstoilla useammin kuin kenenkään muun kansainvälisen työväenliikkeen edustajan. Kautskyn kirjoittamia ovat useimmat noihin aikoihin suomeksi ilmestyneet marxilaisuutta selvittelevät teokset. Ensimmäinen niistä oli vuonna 1899 julkaistu »Erfurtin ohjelma», jota sitten vuodesta 1906 alkaen seurasivat monet muut nopeassa tahdissa. Toimittajien käyttämistä vieraskielisistä sosialistisista aikakausjulkaisuista oli tärkein Kautskyn toimittama Die Neue Zeit.

Kautskya pidettiin tuohon aikaan kansainvälisessä työväenliikkeessä parhaana marxilaisuuden tuntijana ja teoreetikkona. Hänen teoksiaan luettiin ja levitettiin kaikkialla. Lenin mainitsee vuonna 1917 kirjoittamassaan teoksessa »Valtio ja vallankumous», että »venäjänkielisessä kirjallisuudessa on epäilemättä mittaamattomasti enemmän Kautskyn kuin kenenkään muun käännöksiä». Ja niin säälimättömästi kuin Lenin arvostelikin Kautskya myöhemmässä vaiheessa, hän ei pyrkinyt väheksymään Kautskyn aikaisempia ansioita. Vielä vuonna 1918 julkaistussa teoksessa »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky» hän sanoo: »Me tiedämme monista Kautskyn teoksista, että hän osasi olla marxilainen historioitsija, että hänen sellaiset teoksensa jäävät proletariaatin pysyväksi omaisuudeksi, myöhemmästä luopuruudesta huolimatta.»[7]

Sosialistinen Aikakauslehti seurasi jatkuvasti Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa käytyä väittelyä marxilaisuuden kannattajien ja revisionistien välillä. Sen ensimmäisessä näytenumerossa selostetaan »revisionistien tunnetuimman edustajan», Eduard Bernsteinin, ja toisaalta »jyrkkää marxilaisuutta kannattavan kuuluisan puoluejohtajan» Karl Kautskyn periaatteellista kiistaa kysymyksestä: »Onko toivottavaa, että sosialidemokratia pian pääsee voitolle?»[8] Toimitus sanoo tahtovansa tutustuttaa lukijoita »näiden eteviksi tunnettujen sosialististen kirjailijain mielipiteiden vaihtoon ja erittäinkin Kautskyn kantaan mainitussa kysymyksessä». Selostuksen tasapuolisesta sävystä huolimatta käy selville, että toimitus yhtyy Kautskyyn tämän arvostellessa Bersteinin kirjassa »Sosialismin edellytykset»[9] esitettyjä revisionistisia käsityksiä, joiden mukaan työväenluokka on niin heikkoa ja kehittymätöntä, ettei se pysty valtiota hallitsemaan.

Vuoden 1906 helmikuun numeron »Katsauksissa» Kuusinen selostaa N. R. af Ursinin suomentamaa kokoomateosta »Tulevaisuutta kohti».[10] Hän sanoo, että »Karl Kautsky, puhtaan marxilaisuuden nykyään etevin teoreetikko, on tässä teoksessa edustettuna arvonsa mukaisella laajemmalla kirjoituksella, jossa perusteellisesti selvitellään yhtä Marxin opin pääkohdista, luokkataistelukysymystä.» Samalla saa tunnustusta Clara Zetkin, »yksi aikamme proletaarisen naisliikkeen nerokkaimpia edustajia», jonka esitys naiskysymyksestä on Kuusisen mukaan »vallan erinomainen».

Pitääkseen lukijoita ajan tasalla lehden toimitus katsoo aiheelliseksi antaa palstatilaa myöskin revisionistien johtajalle Eduard Bernsteinille. Lokakuun numerossa 1906 (ss. 405–412) julkaistaan Sozialistische Monatsheftestä suomennettu laaja kirjoitus, jossa toimituksen sanojen mukaan Eduard Bernstein »selittää loogisella, käsitteellisesti selvällä ja nerokkaalla tavallaan kysymystä luokkataistelusta».[11] Kirjoituksen julkaisemista perustellaan sillä, että »Bernstein on, kuten tiedetään, sosialismin teoriassa useissa tärkeissä kohdin toisella kannalla kuin puhdas marxilainen suunta, ja erityisesti siitä syystä tahdomme tutustuttaa lukijoitamme hänen esitykseensä luokkataistelusta, jotta tämä, mikä on Marxin opin peruskäsitteitä, tulisi mahdollisimman monipuolisesti valaistua.»

Lukuisista lehdessä julkaistuista Kautskyn kirjoituksista mainittakoon tässä vielä vuoden 1907 kesä- ja heinäkuun numerossa (ss. 180–186 ja 215–222) julkaistu laaja selostus hänen kirjoituksestaan »Isänmaallisuus, sota ja sosialidemokratia».[12] Tässä selostuksessa, joka ilmeisesti vastasi Sosialistisen Aikakauslehden toimituksen omaksumaa näkemystä sanotaan, että »isänmaan puolustaminen ei voi olla sosialidemokraatin velvollisuus kaikissa olosuhteissa, vaan ainoastaan silloin, kun isänmaalliset harrastukset lankeavat yhteen köyhälistön tai yleisen yhteiskunnallisen kehityksen etujen kanssa ... Yhtä vähän kuin jonkin maan sosialidemokratia voi olla velvollinen innokkaasti ottamaan kaikissa olosuhteissa osaa jokaiseen sotaan, olkoonpa se vaikka puolustussotaakin, samoin se ei myöskään ole velvollinen edeltäpäin umpimähkään lausumaan tuomiotaan jokaisesta vapaaehtoisesta osanotosta sotaan sillä perusteella, että sota on epäsiveellinen ja raaka keino ja että me tahdomme rauhaa kaikkien kansojen kanssa.»

Todettuaan, että sotaiset selkkaukset voivat hävitä ainoastaan kapitalistisen tuotantotavan ja porvarillisen luokkayhteiskunnan häviämisen mukana, selostus jatkuu:

»Niin suuri kuin meidän rauhankaipuumme onkin, niin täydellisesti kuin me kammoammekin kaikkia väkivaltaisia keinoja, me emme kuitenkaan voi estää sitä, että nykyisissä luokka- ja kansallisuustaisteluissa samoin kuin varhaisempinakin aikoina syntyy sellaisia asiantiloja, joissa toinen tai toinen puoli tulee käyttämään väkivaltaa ja joissa väkivalta on ainoa keino väkivallan torjumiseksi ja joissa sen käyttö siis tulee välttämättömäksi. Se joka Tolstoin tapaan selittää väkivallan käytön kaikissa olosuhteissa synniksi, auttaa sillä ainoastaan niitä hallitsevien luokkien jäseniä, jotka häikäilemättömimmin väkivaltaa käyttävät... Jos me tahdomme ratkaista sodan oikeudellisuuden köyhälistön näkökannalta, täytyy meidän ensin langettaa arvostelu politiikasta, jonka jatkon sota esittää. Tämä seikka eikä itse väkivallan käyttö on meille ratkaiseva.»

Niin suurta huomiota kuin Sosialistinen Aikakauslehti kiinnitti Kautskyn teoksiin, on jälkikäteen helppo huomata Kautskynkin tuntemuksen olleen eräissä oleellisissa kohdissa puutteellista. Vähälle huomiolle jäivät lehdessä Kautskyn esittämät merkittävät ajatukset Venäjän vallankumouksen luonteesta ja liikkeellepanevista voimista. Tosin jo helmikuun numerossa 1906 julkaistiin Kautskyn kirjoitus »Vanha ja uusi vallankumous».[13] Siinä todetaan Venäjän talonpoikaisto voimaksi, joka proletariaatin rinnalla tulee »kynsin hampain puolustamaan vallankumousta kaikkia niitä vastaan, jotka tahtovat Venäjän maalaisväestölle tuoda uudestaan aatelisherruutta». Saman vuoden huhtikuun numero sisältää Kautskyn kirjoituksen »Maatalouskysymys Venäjällä»,[14] jossa ylimalkaisessa muodossa käsitellään kysymystä Venäjän talonpoikaisten asemasta, työläisten ja talonpoikien liiton mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä.

Sitävastoin se paljon perusteellisempi ja syvemmälle käypä erittely, jonka Kautsky suoritti Venäjän vallankumouksen näköaloista vuosien 1906 ja 1907 vaihteessa väitellessään Plehanovia vastaan, jäi Sosialistisen Aikakauslehden lukijoille tuntemattomaksi. Kun Plehanov katsoi lähestyvässä vallankumouksessa olevan kysymyksen vain itsevaltiuden kukistamisesta, siis pelkästään porvarillisen vallankumouksen tavoitteesta, Kautsky osoitti, että todellisuudessa on tapahtumassa laajojen kansanjoukkojen herääminen itsenäiseen poliittiseen taisteluun omien vaatimustensa puolesta. Tällaisessa vallankumouksessa esittävät yhteen liittyneet työläiset ja talonpojat ratkaisevaa osaa. Porvariston johdolla sitä ei suoriteta. Porvaristo ei Kautskyn mukaan kuulu »Venäjän nykyisen vallankumousliikkeen liikkeellepaneviin voimiin». Se pelkää vallankumousta enemmän kuin taantumusta. Itsevaltiutta se vihaa vain siksi, että tämä on aiheuttanut vallankumouksen. Se haluaa valtiollista vapautta pidätelläkseen vallankumousta ja lopettaakseen sen kesken.

Näitä ajatuksia Kautsky esitti kirjoituksessaan »Venäjän vallankumouksen liikkeellepanevat voimat ja näköalat»,[14*] jota Lenin piti hyvin merkittävänä. Sosialistisessa Aikakauslehdessä ei siitä mainita. Tällaisiin vallankumoustaistelun kehitysteitä koskeviin kysymyksiin eivät Suomen nuoret marxilaiset teoreetikot vielä silloin jaksaneet paneutua, niin ehdoton ja vilpitön kuin heidän myötätuntonsa Venäjän vallankumousliikettä kohtaan olikin.

Huomaamatta jäivät Sosialistisen Aikakauslehden toimittajilta myös Kautskyn merkittävät lausunnot Moskovan työläisten joulukuussa 1905 käymän aseellisen taistelun, ns. Moskovan kapinan opetuksista. Yrjö Sirolan kirjoituksesta »Katovuoden varalle vieläkin»,[15*] jossa käsitellään kysymystä työväenliikkeen tehtävistä uuden sortokauden uhatessa, vedotaan Engelsin tunnettuun lauseeseen barrikaditaistelujen aikakauden päättymisestä ja sanotaan mm., että »strateginen asema, etenkin kaupungeissamme, on katutaisteluille toivoton». Tämän perusteella Sirola varoitti katutaistelujen merkityksen liioittelemisesta ja »todellisia mahdollisuuksia huomioon ottamattomasta yrittelystä». Varoitukset olivat epäilemättä paikallaan Suomen silloista tilannetta ajatellen ja vastasivat sosialidemokraattisen puolueen senhetkistä taktiikkaa. Asian periaatteellisesta puolesta Kautsky oli kuitenkin jo toista vuotta aikaisemmin, pian Moskovan kapinan jälkeen, esittänyt Engelsin arviosta poikkeavia käsityksiä. Kirjoituksessaan »Venäjän vallankumouksen näköalat», johon Lenin useissa yhteyksissä vetoaa,[16*] Kautsky myöntää Engelsin olleen oikeassa vain sikäli, että Pariisin katutaistelut 1848 merkitsivät vanhan, pelkästään puolustusluontoisen barrikaditaistelun kauden päättymistä. Sitävastoin Moskovan kapina, jossa suurella menestyksellä sovellettiin liikkuvaa, aktiivista sissitoiminnan taktiikkaa yllätyksellisinä hyökkäilyineen, merkitsi Kautskyn mukaan uuden barrikaditaistelun kauden alkua.

Sosialistisen Aikakauslehden ilmestymisvuosina 1906–1908 Kautsky oli »puhtaan» marxilaisuuden huomattavimman edustajan maineessa. Sosialistisen Aikakauslehden toimittajille hän näyttää olleen auktoriteetti, jonka katsomuksia ei arvosteltu. Tuntemattomiksi jäivät lehden lukijoille myös Marxin, Engelsin ja tietenkin Leninin monet lausunnot, joissa arvosteltiin Kautskyn puolinaista ja huojuvaa asennoitumista valtiota ja vallankumoustaistelua sekä proletariaatin diktatuuria koskevissa kysymyksissä, parlamentaaristen mahdollisuuksien yliarvioimista, materialistisen filosofian merkityksen väheksymistä jne. Sosialistisen Aikakauslehden nuoret teoreetikot arvostivat silloista Kautskya ennen kaikkea marxilaisen luokkataistelukannan aktiivisena puolustajana revisionismia vastaan ja tunsivat tässä suhteessa saaneensa häneltä suurta apua.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Eduskuntataistelu

Vuoden 1905 vallankumoustaistelu toi Suomelle yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarisen eduskunnan vanhan nelikerroksisen säätylaitoksen tilalle. Tämä uudistus avasi Suomen teollisuustyöväelle ja maaseudun pieneläjillekin laillisen mahdollisuuden osallistua valtiolliseen elämään. Sosialidemokraattinen puolue voitti vuonna 1907 suoritetuissa ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 80 edustajapaikkaa muodostaen eduskunnan suurimman ryhmän. Puolue joutui nyt määrittelemään kantansa uuden tilanteen esiin nostamiin mitä erilaisimpiin kysymyksiin, joiden käsittely tuli nyt keskeiselle tilalle myös Sosialistisen Aikakauslehden palstoilla. Useimmat eduskuntatyön periaatteellista puolta käsittelevät kirjoitukset ovat O. W. Kuusisen käsialaa. Ne koskevat uuden yksikamarisen eduskunnan oikeuksia ja sen mahdollisuuksia vaikuttaa vähäväkisen kansanosan aseman parantamiseen. Maaliskuun 1. päivän numerossa 1906 hän arvostelee komiteaa, jonka keisarillinen senaatti oli asettanut valmistelemaan esitystä vanhan säätyeduskunnan muuttamisesta yksikamariseksi. Hän toteaa esityksen sisältävän joukon vaalioikeuden rajoituksia, joista pahin on se, missä äänioikeuden saaminen määrätään riippumaan maksettavaksi pantujen kruunun verojen suorittamisesta.

»Jokaisen kansalaisen luonnollisimman ja tärkeimmän valtiollisen oikeuden kytkeminen tuohon kohtuuttomimpaan veroon mitä ajatella saattaa, on siksi julkea kansan kiristämisyritys, ettei tosiaankaan olisi luullut eduskuntakomitean niin paljon uskaltavan», Kuusinen huomauttaa. Hän sanoo useista ehdotuksen tärkeimmistä pääkohdista käyvän ilmi, »ettei sitä laadittaessa ole suinkaan pidetty silmällä köyhälistön oikeuksia, vaan porvarillisen luokka vallan säilyttämistä». Kun komiteaan oli kutsuttu kolme sosialidemokraattiakin, tiukkaa Kuusinen näiltä, miksi he »aivan yhtälailla kuin siellä istuvat porvarit, ovat koko ajan salanneet, mitä komiteassa on hommattu».

Samasta asiasta sanotaan lehden seuraavan numeron johtavassa kirjoituksessa:[17*]

»Vasta hiljattain sai komitea ehdotuksensa valmiiksi. Me hämmästyimme. Siinä oli kyllä säädettynä yleisen äänioikeuden pohjalle perustuva yksikamarijärjestelmä, mutta hallituksen vastuunalaisuudesta — ei jälkeäkään. Ja kuitenkin on selvää, että tulipa vastainen eduskuntamme sisäiseltä järjestykseltään kuinka kansanvaltainen tahansa, ei kansan määräämisvalta, kansan suvereniteetti ole siinä itse asiassa mitään hyötynyt, niin kauan kuin kotimainen hallituksemme on eduskunnasta kokonaan riippumaton...

»Miksi sitten senaatti ja sen asettama eduskuntakomitea ehdotuksessaan tahtoivat pysyttää kotimaisen hallituksemme samanlaisena hallitsijan neuvonantajakuntana kuin se on tähän saakka ollut? Eivätkö Suomen politiikan nykyiset johtomiehet tahdokaan tänne kansalle vastuunalaista hallitusta? ... He ovat aina sanoneet taistelevansa maamme sisäisen itsenäisyyden puolesta ... Mutta miksi he sitten vapaaehtoisesti alistuvat Venäjän taantumusmielistä hallitusvaltaa kumartamaan?»

Saman vuoden toukokuun numerossa[18*] Kuusinen palaa samaan aiheeseen kirjoituksessa »Kansaneduskunnan oikeudet»:

»Nykyään kun porvarilliset huutavat, että meille tarjotaan eduskuntaa, joka olisi muka kansanvaltaisin koko maailmassa, ei meidän tule hetkeksikään unohtaa sitä, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein puoli asiassa. Olipa nimittäin vastainen eduskuntamme järjestetty miten oikeudenmukaisesti ja kansanvaltaisesti tahansa, niin sillä ei itse asiassa ole vielä mitään voitettu, jollei sitten sen eduskunnan tahto merkitse mitään maan valtioelämässä. Kansaneduskunnalla täytyy olla valtaa, ennen kuin maan kansanvaltaisuudesta voidaan puhuakaan.»

Edelleen todetaan, että eduskunnan uudistuskomitea on »ehdotuksessaan koettanut, mitä eduskunnan oikeuksiin tulee, mahdollisimman tarkasti pysyttää asiat aivan entisellään», vaikka »selvää on, että pelkästään niiden valtuuksien varassa, mitä nykyään voimassaolevat perustuslait myöntävät, tulisi vastaisen eduskuntamme toiminta olemaan suuressa määrin vain narripeliä, jota itsevaltainen ja virkavaltainen hallitus kansan silmäinlumeeksi sallii».

Yksi kohta eduskuntakomitean ehdotuksessa oli kuitenkin Kuusisen mielestä sellainen, jolla voisi olla pitkälle kantava merkitys. Siinä puhutaan välikysymys- eli interpellaatio-oikeudesta. »Mutta kaikki meidän ilomme on ennenaikaista», Kuusinen toteaa, »sillä eduskuntakomitea on tehnyt tästäkin oikeudesta pelkkää ivaa. Kun komitea näet säätää, ettei senaatin jäsenen vastattavaksi aiottua kysymystä saa eduskunnassa esittääkään muutoin kuin eduskunnan enemmistön suostumuksella, ja sittenkin vielä jättää täydellisesti korkean hallituksen jäsenen mielivallasta riippuvaksi, viitsiikö hän ensinkään vastata eduskunnan tekemään kysymykseen vai ei, niin ei totisesti koko interpellatio-oikeudesta jää mitään jäljelle. Ja niinmuodoin on koko kysymyksessä oleva kohta komitean ehdotuksesta merkittävä vain harvinaisen kömpelöksi yritykseksi pimittää kansaa petollisella oikeudella, joka toisella kädellä annetaan, mutta toisella otetaan samassa takaisin.»

Kirjoituksessaan »Kysymys hallitusmuotomme uudistamisesta»[19*] Kuusinen käsittelee toisaalta Suomen työväenliikkeen, toisaalta porvarillisten piirien suhdetta Venäjän itsevaltiuteen. Siinä todetaan, että »itsehallintokysymyksemme lopullinen ratkaisu riippuu luonnollisesti suurimmaksi osaksi valtiollisten olojen kehityksestä Venäjällä» ja että »niin kauan kuin Venäjällä on voimassa itsevaltius, ei meillä ole vähintäkään toivoa sisäisen itsenäisyytemme pysyväisestä vakaantumisesta». Viitaten Oulun puoluekokouksen päätökseen Kuusinen toteaa puolueen selvänäköisesti käsittäneen asemansa ja julistautuen solidaariseksi Venäjän vapausliikkeen kanssa asettuneen »ainoalle reaaliselle kannalle: periaatteellisesti vallankumoukselliselle kannalle».

»Meidän porvareillamme», Kuusinen jatkaa, »on kyllä maamme sisäinen itsenäisyys alituisesti huulilla, mutta todellisuudessa on tuskin missään maassa niin epäisänmaallista porvaristoa kuin meillä... Tosin on porvaristo aina ja kaikkialla äärimmäisen pelkurimaista, niin että kaikissa porvariston vallankumouksissa on työväki, köyhälistöluokan joukot, saaneet astua esiin tuleen ja kestää pääottelut. Ja tosin ei porvaristo missään maassa ole valmis tekemään palveluksia tai uhrauksia yhteiseksi hyväksi muuta kuin käteistä palkkiota vastaan. Mutta sellainen raukkamainen alttius Venäjän taantumuksen viittauksillekin ja sellainen keskinäiskateellinen keinottelu sekä alituinen kompromissaaminen kansallisen sortajan kanssa jonka todistajina me olemme olleet niin hyvin nykyisen kuin tämän edellisenkin hallituksen aikana, se on jotain yksin meikäläisille porvareille ominaista ... Niin ovat olot meillä omituiset. Sosialidemokraatit ovat tosiasiassa kiivaimpia 'nationalisteja'. Porvarien 'isänmaallisuus' ilmenee vain juhla- ja vaalipuheissa sekä virkapaikkariitoja koskevissa sanomalehtipolemiikeissa; lisäksi jalossa matelemistaidon kilpailussa ja joskus — ilmiannoissa.»

Se hyvin ristiriitaiselta näyttävä seikka, että Suomen »isänmaalliseksi» itseään kehuva porvaristo kannattaa Venäjän keisaria korkeimman vallan haltijana, saa Kuusisen kysymään: »Mutta kuinka tämä on käsitettävissä? Eivätkö meidän porvarimme haluaisikaan täyttä valtiollista valtaa käsiinsä, kun he kerran vastustavat porvarillisen eduskuntamme ylivaltaa?» Kysymykseensä hän vastaa: »Jopahan. Kyllä heille valta kelpaa. On se kelvannut tähänkin asti. Mutta he eivät halua niskoilleen vastuunalaisuutta valtiollisen vallan käyttämisestä. Sen he tahtovat jättää venäläiselle hallitusmahdille, siten ovelasti käyttäen hyväkseen riippuvaisuuttamme Venäjään nähden. Korkeitten virkaherrain Pietarinmatkat, niistä hyvä tulee — sen tietävät kaikki porvarimme. Sillä porvarillinen yläluokka ja hallitseva Majesteetti — venäläinenkin — se on yleensä yksi ja sama, kumminkin aina silloin kun kysymyksessä ovat porvariston luokkaedut ja köyhälistön sortaminen. On vain porvaristolle ja sitä edustavalle virkavallalle hyvin mukavaa, jos sen ei koskaan tarvitse itsensä astua tuleen työväkeä vastaan omalla vastuullaan, vaan voi aina antaa korkean edesvastuuttoman 'esivallan' pitää huolta tarpeellisesta kurituksesta ja kuristuksesta ... Kaikki herraspuolueet pesevät kätensä, näyttävät viatonta naamaa ja voivat vielä tulevissa vaaleissa esiintyä 'todellisina kansan ystävinä'.» Porvarillisessa historiankirjoituksessa näkyy silloin tällöin annettavan tunnustus O. W. Kuusiselle hänen päättävästä esiintymisestään venäläistä itsevaltiutta ja virkavaltaa vastaan. Siinä nähdään todistus hänen silloisesta isänmaallisuudestaan. Edellä esitetyistä Kuusisen lausunnoista näkyy kuitenkin selvästi, että hänen isänmaallisuudellaan ei ollut mitään yhteistä porvarillisen nationalismin kanssa. Esiintyessään avoimesti venäläistä yläluokkaa vastaan hän ei milloinkaan jättänyt tähdentämättä Suomen ja Venäjän työläisten luokkasolidaarisuutta.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Ministerisosialismin arvostelua

Vuonna 1906 elokuussa pidetyn Oulun puoluekokouksen päätös keisarillisen senaatin jäseneksi omin lupinsa ryhtyneen opettaja J. K. Karin erottamisesta puolueen jäsenyydestä oli yksimielinen. Mutta revisionistinen ajatustapa ei sillä tullut puolueesta kokonaan poiskitketyksi. Huhtikuussa 1907 Sosialistinen Aikakauslehti näkee aiheelliseksi puuttua tähän kysymykseen kiinnittäen huomiota kansainvälisen porvariston muuttuneeseen luokkataistelutaktiikkaan. Johtavassa kirjoituksessa »Luokkataistelu eduskunnassa»[15] (ss. 105–109) sanotaan: »Vanhojen kuristuskeinojen, työsulkujen, poliisin ja sotaväen, luokkatuomioiden yms. ohella se kallistuu viekkaamman taistelutavan puolelle, pyrkien tappamaan työväenliikkeen houkuttelemalla, kesyttämällä ja nukuttamalla.»

Tuollaista kavalaa sosialistikesytystä todetaan porvarispolitikoitsijain harjoittavan monissa maissa erityisesti kansanedustajien keskuudessa. Sellaisia yrityksiä oli Suomessakin odotettavissa. Joissakin porvarilehdissä oli jo selitelty, etteivät ne sosialistit sentään niin vaarallisia ole, »kyllä ne eduskunnassa tasaantuu». Kuvaajana seikkana lehti mainitsee, että »kun joku sosialisti sattuu laskettelemaan senaattorisosialistisia hassutuksia, rientää Uusi Suometar heti tervehtimään sitä 'järkevämpänä kantana'.»

Suomen kohdalla arvioidaan tilanne kuitenkin sellaiseksi, että »meillä ei nyt ilmeisesti ole mitään syytä pelätä tuollaista sosialidemokraattisen puolueen ja sen eduskuntapolitiikan alennustilaa», koska »puolueemme on tätä nykyä kokonaisuudessaan katsottuna niin ehjä ja yksimielinen jyrkän luokkataistelun puolue kuin suureksi kansanpuolueeksi paisunut sosialidemokratia koskaan voi olla» ja koska myös »eduskuntaryhmä näyttää olevan jokseenkin poikkeuksetta jyrkän luokkataistelun väkeä». Ryhmän jäsenistä todetaan vain parilla kolmella olevan taipumusta »järkevälle kannalle». Tämän ei kuitenkaan arvella suuria merkitsevän ryhmän 80 jäsenen joukossa.

Yksityiskohtaisemmin ja kärkevämmin O. W. Kuusinen puuttuu senaattorisosialismiin lehden samassa numerossa aloittamassaan ja seuraavassa numerossa jatkuvassa kirjoituksessaan »Erittäin yksinkertainen asia».[20*] Mainittuaan Oulun puoluekokouksesta, jossa tämä kysymys tuli miltei yksimielisesti ratkaistuksi, hän toteaa: »Sitten oli kaikki hiljaa, mutta nyt vaalivoiton jälkeen ja lämpimän sään lähetessä näyttää juttu taas kihonneen pariin aivoihin ja sieltä tietysti oitis julkisuuteen. Eivätkä nuo senaattorisosialismiin ihastuneet puoluetoverit suinkaan ole mitään äsken kääntyneitä herraspoikia, vaan sellaisia vanhoja puoluemiehiä kuin A. Järvenpää ja N. R. af Ursin, joilta ei enää odottaisi kevytmielisyyttä puoluepolitiikassa.» Kuusinen arvostelee kirpeästi senaattorisosialismin edustajien pääväittämiä. Hän ei näe vähintäkään hyötyä sosialistien menemisestä senaattiin, »vaikka sinne saataisiin kaksi tai kolmekin Karia». Taavi Tainiolle, jonka mielestä »yhtaikaa ja yhtäkkiä on meidän vaikea, jollei mahdotonta paljon saavuttaa» ja sentähden »on täytymys perustaa toiveemme ja toimintamme vähittäiseen, ehkä hitaaseen mutta varmaan reformityöhön» ja »sosialidemokratian pitäisi koettaa vallata asemia kaikilla yhteiskunnallisen elämän aloilla, hallituksessakin, aina kun siihen edellytyksiä löytyy», Kuusinen vastaa, että Tainion neuvoma tapa »ei suinkaan olisi mitään hallitusasemien valtaamista, vaan hallitusasemille pyrkimistä keisarin ja porvarispuolueiden armoilla».

Ursinille, jonka mukaan pari keisarilliseen senaattiin päässyttä sosialistia voisi siellä ainakin »huutaa» ja Tainion mielestä oikein »tapella» porvarien kanssa, Kuusinen vastaa: »Ei, hyvät toverit, huutaa ja tapella senaatissa, sellainen elämä ei pitkän päälle käy kuntoon niin hienossa seurassa. Vai oletteko koskaan kuulleet sellaista edes kestään sosialistisenaattorista? Eihän sieltä keltaisesta talosta tavallisesti kuulu ulos kainoja vastalauseitakaan, saati sitten muuta rähinää, mikä herättäisi julkista pahennusta.»

Kuusinen selostaa yksityiskohtaisesti Pariisin kansainvälisessä sosialistikongressissa 1900 hyväksyttyä Kautskyn ponsilauselmaa, jonka mukaan yksityisen sosialistin meno porvarilliseen ministeriöön »voi olla vain tilapäisenä ja poikkeuksellisena hätäkeinona ahdinkotilassa», sekä vuonna 1904 pidetyn Amsterdamin kongressin päätöslauselmaa, jossa vuoden 1900 ponsilauselman tulkintaa täsmennettiin sanonnalla, ettei sosialidemokratia voi pyrkiä ottamaan osaa hallitusvaltaan porvarillisessa yhteiskunnassa.

Tämän johdosta Kuusinen huomauttaa: »Sosialidemokratia ei voi pyrkiä ottamaan osaa hallitusvaltaan, sehän merkitsee ettei sosialidemokratia voi kääntyä sille polulle, mihin ministerisosialistinen suunta tahtoisi sen johtaa. Siinä kai tuo hovisosialistinen suunta juuri eroaakin meidän prostoisosialistien meiningistä, että sen mielestä sosialidemokratian pitäisi pyrkiä vallanosallisuuteen porvarillisessa hallituksessa — meistä taas tuota vaarallista koetta pitäisi välttää niin kauan kun ei ihan erityinen ahdinkotila pakota tilapäisesti turvautumaan sellaiseen poikkeukselliseen hätäkeinoon. Amsterdamin kokous selitti nyt kerta kaikkiaan, että se mihin ministerisosialismi pyrkii, on päämäärä, mihin sosialidemokratia ei voi pyrkiä.»

Kuusinen pitää aivan oikeana sitä yleistä ajatusta että »jonkun maan valtiollisessa kehityksessä voi tulla sellainenkin ajankohta, sellainen poikkeuksellinen asiantila, jolloin sosialistin astuminen porvarilliseen hallitukseen saattaa olla hyödyksi.» Koko juttu on hänen mielestään taktiikkakysymys, on kaikilta puolin tarkastettava ja otettava huomioon, mikä olisi edullisempaa. Oulun puoluekokouksen tätä asiaa koskeva päätös on hänen mielestään vaillinainen, koska siinä ei oikeastaan sanota mitään pääkysymyksestä: saako sosialisti mennä porvarilliseen hallitukseen ja milloin saa sekä milloin ei saa, vaan ainoastaan selitetään että hallitukseen meno ei saa tapahtua ilman puoluekokouksen suostumusta. Hyvä on, sanoo Kuusinen, jos Oulun kokouksen pontta täydennetään Pariisin ja Amsterdamin päätösten pääsisällyksellä. »Mutta laimentaa sitä ei saa. Jyrkemmäksi se on tehtävä!»

Lehden johtavassa kirjoituksessa »Puolue ja puolueen edustajat» todetaan (toukokuu 1907)[21*] uuden eduskunnan kokoontuneen ja aloittaneen työnsä. Toimitus katsoo velvollisuudekseen kiinnittää työläisten valitsemien kansanedustajien huomiota niihin »lehmäkauppoihin», joihin porvarit pyrkivät »yhteiskunnalliseksi vaaraksi» paisuneen köyhälistöliikkeen edustajia taivuttamaan. Tämän johdosta annetaan sosialidemokraattisille kansanedustajille seuraavia ohjeita: »Heidän on oltava alituisessa elävässä yhteydessä puolueensa, järjestyneen työväen joukkojen kanssa. Puolueensa syvissä riveissä on heillä paras opas ja varmin tuki. Köyhälistöjoukoissa, jotka välittömästi joka päivä tuntevat omilla hartioillaan kapitalistisen sorron hirveän taakan, niissä ei hetkeksikään sammu leppymättömän luokkataistelun ja yhteiskunnallisen kumouksellisuuden liekki. Siitä tulenpesästä on sosialidemokraattisten kansanedustajain alituisesti ammennettava elävää voimaa, etteivät vajoisi siihen vetiseen suohon, joksi porvarit toivovat meidän surmiksemme voivansa eduskuntataistelun kentän muuttaa.

Siis käsi kädessä puolueenne kanssa, te vaaralliseen ja vaikeaan taisteluun lähetetyt toverit. Ne sadat tuhannet sorronalaiset, jotka teitä maaliskuussa äänestivät, ne lähettivät teidät taistelemaan».

Takaisin sisällysluetteloon

 

Itsekritiikkiä ja arviota

Kolme vuotta säännöllisesti ilmestyttyään Sosialistinen Aikakauslehti poistui näyttämöltä. Sen joulukuun numero 1908 jäi viimeiseksi kaikkiaan julkaistuista 48 numerosta. Lukijoita hyvästellessään toimitus ilmoittaa, että »tämän aikakauslehden julkaiseminen tulee nyt lopetettavaksi tai ainakin toistaiseksi keskeytettäväksi». Syyksi toimenpiteeseen ilmoitettiin toimitusvoimien, ei kannatuksen puute.

Tällaiseen tilanteeseen oli tultu siitä syystä, että näihin aikoihin vauhtiin päässyt eduskuntatyö ja siihen liittyvä päivänpoliittinen valistus- ja informaatiotoiminta, päivälehtien suuresti lisääntynyt tarve jne. olivat nielleet hyvin tarkkaan sosialidemokraattisen puolueen käytettävissä olevat kirjalliseen työhön pystyvät voimat. Eduskuntatyö verotti raskaasti myös Sosialistisen Aikakauslehden toimitusta, josta Yrjö Sirola, Edvard Gylling ja Sulo Wuolijoki oli jo ensimmäisissä vaaleissa valittu vuonna 1907 kokoontuneeseen uuteen eduskuntaan. O. W. Kuusinen siirtyi vuoden 1908 alusta vakinaiseksi toimittajaksi Työmieheen, pääasiallisena tehtävänään eduskuntatyön seuraaminen, ja valittiin samana vuonna eduskuntaan.

Näin syntynyttä tukalaa tilannetta kuvaa sattuvasti lehden syyskuun numerossa 1908 annettu lyhyt tiedote: »Kovin myöhästyneenä ilmestyy tämä kaksoisnumero. Toimittajat ovat nimittäin kaikki valtiopäivätöissä kiinni ja siitä on toimitustyön täytynyt kärsiä. Toivomme kuitenkin, etteivät arv. lukijamme ole kovin närkästyneet.» Vuoden 1908 numeroissa ei O. W. Kuusisen nimellä julkaistuja kirjoituksia ole lainkaan. Aikaisemmin niin ahkera kirjoittaja Yrjö Sirolakin on tehnyt vain suomennoksen kansainvälisten sosialistikongressien päätöksistä. Lehden viimeinen vuosikerta tuntuu muutoinkin kaikin puolin heikommalta kuin edelliset. Siinä on suhteettoman paljon suomennoksia ja pelkästään selostusluontoisia kirjoituksia. Asioiden omaperäistä käsittelyä on hyvin vähän. Mainitussa jäähyväiskirjoituksessa sanotaankin: »Lehtemme toimitustyö on täytynyt pakostakin jättää monasti paljon enemmän sivuasiaksi kuin olisi ollut suotavaa.» Sosialistinen Aikakauslehti ehti lyhyenä ilmestymisaikanaan saada osakseen suurta tunnustusta työväenliikkeen piirissä. Lehden lähtiessä toiselle vuositaipaleelleen tammikuussa 1907 toimitus saattoi todeta: »Työssämme on meitä suuresti rohkaissut se ennakkoluuloton ja altis toverillinen luottamus, jota alusta alkaen olemme saaneet osaksemme puoluetovereiden puolelta. Ei ole epäilty herraskaisuutta meidän yrityksessämme eikä haettu mitään pikkumaisia tai huonoja vaikuttimia meidän sanojemme takaa ... Oulun puoluekokous hyväksyi lehtemme sosialidemokraattiseksi puoluelehdeksi ja useat tunnetut, vanhat ja kokeneet puoluetoverit ovat lausuneet meistä sen tunnustuksen, että olemme rehellisiä sosialidemokraatteja. Sen arvokkaampaa ja kauniimpaa tunnustusta emme voi osaksemme koskaan toivoa.» Vihjailuja Sosialistisen Aikakauslehden perustajien »herraskaisista» ja itsekkäistä vaikuttimista lienee kyllä joskus esitettykin, vaikka ne ovatkin nähtävästi myöhäisempien aikojen keksintöä. Vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa Nuori Otto Wille Kuusinen (s. 44) mainitaan eräästä väitteestä, jonka mukaan Kuusinen, Sirola, Gylling ja Wuolijoki olisivat perustaneet lehden astinlaudakseen eduskuntaan pääsemistä varten. Tuollainen vihjailu ei kestä arvostelua. Sosialistisen Aikakauslehden perustajat olivat miehiä, jotka siirtyivät työväenluokan taisteluleiriin varauksitta ja ehdoitta ja myös pysyivät leppymättömän luokkataistelun kannalla porvaristoa vastaan, niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolellakin.

Sosialistisen Aikakauslehden toimittajille oli alusta alkaen ominaista vastuuntuntoinen, itsekriittinen suhtautuminen työhönsä. Toista työvuotta aloittaessaan he selittivät: »Olemme ehkä useinkin köyhälistön yhteisiin taisteluihin osaa ottaessamme erehtyneet ja iskeneet yli maalin. Sen lienevät ne lukijamme, joita elähdyttää sama henki kuin meitäkin, sentään helpoimmin ymmärtäneet ja anteeksi antaneet. Sillä nuorille ihmisille niinkuin meille lienee kumminkin pienempi vika yrittää liian ylös kuin liian matalalle.»

Ankarampaa on toimituksen itsekritiikki kirjoituksessa »Marxin muistopäivänä».[22*] Todettuaan, että maassa julkaistu marxilainen kirjallisuus on tuntuvasti auttanut karkoittamaan työväenliikkeessä esiintyneitä »penikkatauteja»: utopismia, kurikkalaisuutta, porvarisystävyyttä ja revisionismia, kirjoitus jatkuu: »Mutta vielä täytyy meidän tunnustaa, että marxilaisuutemme on heikkoa. Se on kieltämättä suureksi osaksi ollut n.k. vulgäärimarxilaisuutta, pintapuolista asiain käsittämistä.»

Aikakauslehden perustajien aatteellisen tason luonnehtiminen »vulgäärimarxilaisuudeksi» ei tunnu riittävästi perustellulta, niin oikein kuin he tekivätkin myöntäessään marxilaisuuden tuntemuksensa vaillinaisuuden. Niinpä marxilainen filosofinen materialismi pysyi heille tuntemattomana koko tarkasteltavan kauden ajan. Pitemmälle päästiin Marxin taloudellisten oppien omaksumisessa, mutta sekään ei vielä riittänyt esimerkiksi Suomen talouselämän perusteellisen marxilaisen erittelyn suorittamiseen. Ja niin ansiokkaalla tavalla kuin lehdessä valotetaankin marxilaisuuden periaatteellista näkemystä työväenliikkeen taistelun muodoista ja keinoista, niitäkin koskevissa kirjoituksissa esiintyy liiallisilta tuntuvia taktisia varauksia mutta myös kovin kärjistettyä, äkkijyrkältä ja varomattomalta vaikuttavaa kielenkäyttöä. Tätä näyttää O. W. Kuusinen lähinnä tarkoittaneen suorittaessaan myöhemmin, Helsingin puoluekokouksessa 1911, itsekritiikkiä vuoden 1905 jälkeisenä aikana Suomen nuorten sosialistien keskuudessa voimakkaana eläneestä »marraskuun hengestä» eli siitä, mitä hän mainitsee Edvard Valppaan luonnehtineen »sapelinkalisteluksi».[23*]

Toisaalta saatetaan jälkiarvostelussa helposti pitää virheellisinä sellaisiakin Sosialistisen Aikakauslehden kannanottoja, jotka silloiset olosuhteet huomioon ottaen ovat kuitenkin olleet perusteltuja. Tämä koskee erityisesti ehdottoman kielteistä suhtautumista kaikenlaiseen yhteistoimintaan porvarillisten ja puoliporvarillisten ainesten kanssa. Sellainen asennoituminen on vähintään ymmärrettävää, kun muistaa, että Suomen työväenliike oli vasta muutama vuosi sitten, wrightiläisyydestä saatujen kielteisten kokemusten jälkeen, irtautunut porvariston holhouksesta, ja että porvarilliset piirit opiskelevaa nuorisoa myöten olivat jotenkin yksimielisiä vihamielisessä suhtautumisessaan työväenliikkeeseen.

Samalla kun todetaan Sosialistisen Aikakauslehden toimittajien eräissä suhteissa puutteelliseksi jäänyt perehtyneisyys marxilaisuuteen, on myös nähtävä heidän itsekriittinen, harras ja vilpitön pyrkimyksensä tämän puutteen poistamiseen, sitkeät ponnistelunsa marxilaisen tietoisuutensa täydentämiseen ja syventämiseen. Erittäin valppaasti ja tunnontarkasti he pyrkivät huolehtimaan siitä, että pystyisivät työssään tulkitsemaan ja soveltamaan aitoa, puhdasta ja väärentämätöntä marxilaisuutta, torjumaan sen mataloittamisen ja marxilaisuuden nimen väärinkäyttämisen, välttämään kaikkea sellaista, mikä saattaa merkitä luisumista pois leppymättömältä luokkataistelukannalta. Tämä pyrkimys kuvastuu edellä mainitun Marxin muistokirjoituksen sanoissa:

»Ja kun puolueemme nyt, lapsuusajan hapuilevien yrittelyjen ja nuoruuden ensi rohkaisevien voittojen jälkeen on astunut itsearvostelun ja sisäisen syventymisen asteelle, on meidän merkittävä kuinka suuri osa ja vaikutus siinä on ollut ja — etenkin — on oleva oikealla marxilaisuudella. Myöntäessämme sen, että korjaamisen varaa on, osoitamme tuntevamme puutteellisuutemme ja olevamme parannuksen tiellä... Meillä on syytä olla varuillamme, ettemme kehityksessämme lipuisi porvarillisuuteen päin. Työväenliikkeemme suunnattomasti laajennut sanomalehdistö ja käytännöllinen puoluepolitiikka ovat aivan tarkoin imeneet itseensä lukumiestemme harvalukuisen parven, joten ei ole miehiä joutunut suorastaan ja levossa antautumaan tieteelliseen syventymiseen, mikä kuitenkin olisi ollut tarpeen, sillä jokapäiväisessä politiikassa ahertavat tarvitsevat aika-ajoittaista muistutusta ojennusnuorasta, jota vain tarkka teoreetikko voi pitää suorana.»

O. W. Kuusisen, Yrjö Sirolan, Edvard Gyllingin ja Sulo Wuolijoen perustama ja vuosina 1906, 1907 ja 1908 toimittama Sosialistinen Aikakauslehti suoritti suuriarvoisen, historiallisesti merkittävän työn Suomen työläisten luokkatietoisuuden herättäjänä ja työväenliikkeen aatteellisen tason kohottajana. Lehden osuus Marxin ja Engelsin oppien tunnetuksi tekemisessä maassamme on ollut käänteentekevää. Se laski vankan perustan marxilaisen teorian ja Suomen oloissa käytävän luokkataistelun yhdistämiselle toisiinsa. Sosialistisen Aikakauslehden palstoilla suoritetun marxilaisuuden alkukylvön vaikutus tuntuu jatkuvasti voimakkaan vasemmistolaisen työväenliikkeen historiassa.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Sosialistinen Aikakauslehti, N:o 22–24, joulukuu 1906, SS. 521-525. (Ks. O.W. Kuusinen, »Sananen sivistyskysymyksestä ja meidän nykyisestä sosialistisesta kirjallisuudestamme». MIA huom.)

[2*] Karl Kautskyn »Erfurtin ohjelma» julkaistiin ensimmäisenä marxilaisuuden peruskysymyksiä selvittelevänä suomenkielisenä teoksena vuonna 1899. Uusi painos ilmestyi vuonna 1907. (Ks. Karl Kautsky, »Erfurtin ohjelma». MIA huom.)

[3*] S. A. N:o 25, tammikuu 1907, s. 1. (Ks. »Lukijoille». MIA huom.)

[4*] Pauli Martinmäki: Marxilaisuuden alkukylvön aikaa Suomessa O. W. Kuusisen kertomana. Kommunisti 6/1964, SS. 216–219.

[5*] S. A. Näytenumerot 1 ja 2, joulukuu 1905 ja tammikuu 1906, ss. 11–14 ja 39-44. (Ks. O.W. Kuusinen, »Sosialismi ja yksilön vapaus», 1, osa ja 2. osa. MIA huom.)

[6*] Uuden ajan kynnyksellä. Suomen työväen joulualpumi 1905, ss. 29–41. O. W. Kuusinen: Sosialismin käsite ja maailmankatsomus.

[7*] Tammikuu 1906, ss. 25–27.

[8*] N:o 15–16, syyskuu 1906, ss. 337–339.

[9*] S. A. N:o 17–18 lokakuu 1906, ss. 388–399.

[10*] V. I. Lenin: Teokset 11, ss. 197–207.

[11*] V. I. Lenin, Teokset, ss. 117 ja 124.

[12*] Kokoelma »Bolševikkien toiminta Suomessa ja Viaporin kapina». Kirja, Leningrad–Petroskoi 1931, ss. 32 ja 35.

[13*] Venäläisiä edusti kongressissa Lenin, puolalaisia Rosa Luxemburg.

[14*] Triebkräfte und Aussichten der russischen Revolution. Neue Zeit N:o 9 ja 10 vv. 1906–07. V. I. Lenin: Proletariaatti ja sen liittolainen Venäjän vallankumouksessa. Teokset 10, ss. 349–359.

[15*] N:o 33, syyskuu 1907, ss. 269–275.

[16*] Die Aussichten der russischen Revolution. Vorwärts, tammikuu 1906. N:o 23 ja 28. V. I. Lenin: Venäjän vallankumous ja proletariaatin tehtävät, maaliskuu 1906. Teokset 10, ss. 127–138.

[17*] N:o 7, huhtikuu 1906, ss. 145–147.

[18*] Nro 9, ss. 206–209.

[19*] N:o 25, tammikuu 1907, s s. 3–10.

[20*] Ss. 122-129 ja 143-156.

[21*] Ss. 137–138.

[22*] Maaliskuu 1908, ss. 65–67.

[23*] Suomen sosialidemokraattisen puolueen seitsemännen edustajakokouksen pöytäkirja, s. 81.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Sosialistisen aikakauslehden vuosikerrat 1906–1908. MIA huom.

[2] Ks. J. Beerman, »Sosialidemokratinen filosofia». MIA huom.

[3] Ks. O. W. Kuusinen, »Oulun puoluekokouksen periaatteellinen merkitys». MIA huom.

[4] Ks. »Asema on selvä», Sosialistinen Aikakauslehti n:o 7/1906. MIA huom.

[5] Ks. »Venäjän vallankumousliike ja Suomen sosialidemokratia», Sosialistinen Aikakauslehti n:o 14/1906. MIA huom.

[6] Ks. kirjoitussarjan ensimmäinen osa, »Stuttgartin kongressi», Sosialistinen aikakauslehti, 33/1907. MIA huom.

[7] Ks. Vladimir Lenin, »Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky». MIA huom.

[8] Ks. Sosialistinen aikakauslehti, 1. näytenumero, »Onko toivottava, että sosialidemokratia pian pääsee voitolle?» MIA huom.

[9] Ks. Eduard Bernstein, »Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät». MIA huom.

[10] Ks. Sosialistinen aikakauslehti, n:o 4/1906, »Katsauksia». MIA huom.

[11] Ks. »Bernsteinin selitys luokkataistelusta», Sosialistinen aikakauslehti n:o 17–18/1906. MIA huom..

[12] Ks. Karl Kautsky, »Isänmaallisuus, sota ja sosialidemokratia», Sosialistinen aikakauslehti n:o 30/1907. MIA huom.

[13] Ks. Karl Kautsky, »Vanha ja uusi vallankumous», Sosialistinen aikakauslehti n:o 3/1906. MIA huom..

[14] Ks. Karl Kautsky, »Maatalouskysymys Venäjällä». MIA huom.

[15] Ks. »Luokkataistelu eduskunnassa», Sosialistinen aikakauslehti n:o 28/1907. MIA huom.