Friedrich Engels

Alkulause »Filosofian kurjuuden» saksankieliseen painokseen

1864


Kirjoitettu: Lokakuu 1864
Suomennos: Toivo Rantanen
Lähde: Karl Marx. Filosofian kurjuus, s. 3–17. Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad 1932.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


 

(Ensimäiseen saksankieliseen painokseen)

Tämä teos on kirjoitettu talvella v. 1846–47, jolloin Marxille pääpiirteissään jo oli täysin selvinnyt uudet historialliset ja taloudelliset katsomuksensa.[1] Proudhonin »Système des contradictions economique, ou philosophie de la misère» (Taloudellisten vastakohtaisuuksien järjestelmä, eli kurjuuden filosofia) ilmestyminen antoi aiheen näiden katsomusten kehittämiseen, asettamalla ne vastakohdaksi sen henkilön mielipiteille, joka tuli sittemmin olemaan kaikkein huomattavimmalla paikalla aikakautensa ranskalaisten sosialistien keskuudessa. Siitä ajasta lähtien, jolloin he Pariisissa viettivät yökausia keskustellessaan taloudellisista kysymyksistä, heidän tiensä erosivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi toisistaan. Proudhonin uusi teos[2] todisti, että hänen ja Marxin välille oli jo muodostunut ylipääsemätön juopa, jota oli mahdoton kieltää ja Marx vastauksessaan toteaakin tämän lopullisen eron.

Marxin käsityksen Proudhonista lukija löytää edempänä olevasta artikkelista, joka on julkaistu Berlinin »Sozialdemokratin»[3] numeroissa: 16, 17 ja 18 vuonna 1865. Tämä artikkeli olikin ainoa, jonka Marx mainittua julkaisua varten kirjoitti; sen jälkeen paljastunut von Schweitzerin[4] yritys saada lehdelle feodaalinen ja hallituksen edustama suunta pakoitti meidät jo muutaman viikon perästä julkisesti kieltäytymään lehden avustamisesta.

Saksassa tällä kirjalla on oma erikoismerkityksensä, jota itse Marxkaan ei ole koskaan saattanut aavistaa. Miten saattoikaan hän arvata, että peitotessaan Proudhonia hän iskee aikansa kiipeilijöiden epäjumalaa Rodbertusta,[5] jota hän silloin ei tuntenut edes nimeltäkään.

Tässä ei ole paikka ruveta selvittelemään Marxin ja Rodbertuksen välejä; tästä varmaankin pian tarjoutunee tilaisuus puhua. Nyt huomautan vain, että kun Rodbertus syyttää Marxia siitä, että tämä on häneltä »varastanut» ja »Kapitaalissaan» mainiosti käyttänyt hyväkseen ilman lainausmerkintää hänen teostaan »Zur Erkenntnis», niin hairahtuu hän suoriin solvauksiin, joita saattaa ymmärtää johtuvan vain tunnustamatta jääneen neron ärtyneisyydestä ja hänen merkittävästä tietämättömyydestään kaikesta siitä, mitä on Preussin ulkopuolella ja varsinkin muiden maiden sosialistisessa ja taloustieteellisessä kirjallisuudessa. Eivät nämä valitukset enempää kuin mainittu kirjakaan joutuneet Marxin tietoon; Rodbertuksen teoksiin hän tutustui vasta hänen kolmen »Sosiaalisten kirjeittensä» perästä ja sittenkään ei missään tapauksessa aikaisemmin kuin vv. 1858–59.

Suuremmalla syyllä Rodbertus vakuuttaa mainituissa kirjeissään, että Proudhonin »konstituoitu» arvo on hänen esittämänsä jo paljon ennen Proudhonia; mutta hän erehtyy väittäessään itselleen kuuluvan kunnian sen ensimäisenä esittämisestä. Olipa asia miten oli, Proudhoniin kohdistettu kritiikki siten vain koskee myöskin Rodbertusta, mikä pakoittaa minut jollakin sanalla koskettelemaan hänen kirjaansa »Zur Kenntnis unserer statswirtschaftlichen Zustände»[6] vuodelta 1842, sikäli kuin tämä »perustava» teos, paitsi siihen sisältyvää (taaskin siitä olematta itse tietoinen) Weitlingin kommunismia,[7] ylistellen esittää eräitä Proudhonin ajatuksia.

Sikäli kuin nykyiset sosialistiset teoriat juontuvat porvarillisesta poliittisesta taloustieteestä, niin ne melkein poikkeuksetta kaikki, suunnista riippumatta, liittyvät Ricardon[8] arvoteoriaan. Vuonna 1817 julkaisemansa kirjan »Poliittisen taloustieteen perusteet» ensimäisillä sivuilla Ricardo esittää seuraavat kaksi määritelmää: 1) että kaiken tavaran arvon määrää yksinomaan ja vain sen tuottamiseen tarvittavan välttämättömän työn määrä ja 2) että yhteisen, yhteiskunnallisen työn tuote jakaantuu kolmen luokan kesken: maanomistajain (maakorko), kapitalistien (liikevoitto) ja työläisten (työpalkka). Näistä kahdesta väittämästä tehtiin Englannissa jo vuonna 1821 sosialistisia johtopäätöksiä, vieläpä osittain sellaisella johdonmukaisuudella ja päättäväisyydellä, että sen ajan melkeinpä kokonaan unohdettu ja Marxin uudelleen esiinvetämä sosialistinen kirjallisuus on ollut voittamatonta aina »Kapitaalin» ilmestymiseen asti. Mutta tästä toisten. Kun siis Rodbertus vuorostaan ylläolevista laeista teki eräitä sosialistisia johtopäätöksiä, niin merkitsi se saksalaiselle todella huomattavaa edistysaskelta, mutta oli se keksintö vain Saksaa varten. Miten vähän uutta oli Ricardon teorian sellaisessa sovittamisessa, sen osottaa Marx Proudhoniin nähden, joka poti samanlaisesta omahyväisyydestä.

»Ken vaikkapa jonkunkaan verran tuntee poliittisen taloustieteen kehitystä Englannissa — sanoo Marx — ei voi olla tietämättä sitä tosiasiaa, että melkein kaikki tämän maan sosialistit ovat eri aikoina tehneet egalitäärisia (s.o. sosialistisia) johtopäätöksiä Ricardon teoriasta. Me voisimme osottaa Proudhonille Hopkins'in[9] »Political Economy'a»[10] vuodelta 1822; William Thompsonin[11] kirjaan »An Inquiry into the Principles of the Distributions of Wealth most conducive to Human Happiness»[12] vuodelta 1827; T. R. Edmonds'in[13] »The Practical Moral and Political Economy»[14] vuodelta 1828, jne, jne, jne, voisimme vielä lisätä sivuja sieltä ja sieltä jne, jne. Esitämme kuitenkin otteita vain erään englantilaisen kommunistin Brayn[15] kiintoisesta kirjasta »Labour's Wrongs and Labour's Remedy»,[16] Leeds, 1839. Yksin jo Marxin esittämät otteet Braylta riitävät huomattavalta osaltaan kumoamaan Rodbertuksen vaatimukset ensimmyydestä.

Tähän aikaan ei Marx vielä ollut kertaakaan käynyt British Museumin lukusalissa. Ellemme ota lukuun Parisin ja Brüsselin kirjastoja, minun kirjojani ja tekemiäni muistiinpanoja, tunsi Marx vain ne kirjat, joita hänen oli onnistunut saada Manchesterissä meidän kuusiviikkoisen Englannin matkamme aikana v. 1815. 40-luvulla, se kirjallisuus, josta on puhe, ei ollut niin vaikeasti saatavissa kuin nykyaikana. Jos se on siitä huolimatta jäänyt Rodbertukselle tuntemattomaksi niin johtuu se yksinomaan hänen preussilaisesta provinssilaisesta rajoittuneisuudestaan. Hän on todella erikoisen preussilaisen sosialismin perustaja, joten näin on hänelle tämäkin vihdoin tullut tunnustetuksi.

Sillä välin ei Rodbertus jäänyt rauhaan rakkaassa Preussissaankaan. V. 1859 ilmestyi Berliinissä Marxin kirja »Zur Kritik der politischen Oekonomie, erstes Heft».[17] Siinä muiden taloustieteilijöiden vastaväitteiden joukossa Ricardoa vastaan esitettiin seuraava, järjestyksessä toinen vastaväite (sivulla 40):

»Jos tuotteen vaihtoarvo on yhtä suuri kuin siihen sisältyvä työaika, niin työpäivän vaihtoarvo on yhtä suuri kuin sen tuote. Tai sanoaksemme toisin, työpalkan tulee olla yhtä suuri kuin työntuote, mutta se on vastoin todellisuutta.» Marx tekee tähän seuraavan huomautuksen: »Tämän taloustieteilijöiden tekemän huomautuksen Ricardoa vastaan nostivat sittemmin sosialistit. Tunnustaen väitteen todenperäisyyden huomauttivat he, että käytäntö puhuu teoriaa vastaan ja kehoittivat porvarillista yhteiskuntaa ryhtymään niihin käytännöllisiin toimenpiteisiin, jotka johdonmukaisesti seuraavat sen teoreettisista periaatteista. Siten ainakin englantilaiset sosialistit ovat suunnanneet Ricardon lauseen vaihtoarvosta poliittista taloustiedettä vastaan». Samassa huomautuksessaan Marx viittaa »Kurjuuden filosofiaan», joka vielä siihen aikaan oli kaikkialla myytävänä.

Siten Rodbertuksella oli täysi mahdollisuus päästä selville olivatko hänen v. 1842 tekemänsä löydöt todella uusia.

Tästä huolimatta hän alituisesti jatkaa niihin vetoamista ja pitää niitä niin ainutlaatuisina, että hänen päähänsäkään ei pälkähdä sellainen mahdollisuus, että Marx olisi voinut tehdä Ricardon teoriasta samoja itsenäisiä johtopäätöksiä kun Rodbertus itse. Vielä mitä! Marx »oli varastanut» häneltä — häneltä, jolle sama Marx tarjosi kaikki mukavuudet sen tosiasian tarkistamiseksi, että nämä johtopäätökset ainakin siinä viimeistelemättömässä muodossaan, jossa ne esiintyvät Rodbertuksella olivat lausutut jo kauan ennen heitä kumpaakin Englannissa!

Ricardon teorian kaikkein yksinkertaisinta sosialistista sovittamista on juuri ylläesitetty muoto. Monet ovat johtuneet paljon kauemmaksi Ricardoa lisäarvon alkuperän ja luonteen oikeammassa ymmärtämisessä: ja näiden joukkoon muiden muassa on laskettava Rodbertuskin. Puhumattakaan siitä, että kaikki Rodbertuksen saavutukset tällä alalla oli vähintäin yhtähyvin ilmaistu ennen häntä, on huomattava lisäksi, että hän edeltäjiensä tavoin ei tutki sisältöä taloudellisissa kategooreissa: työ, kapitaali, arvo jne, vaan ilman minkäänlaisia järkeilyjä omaksuu ne siinä muokkaamattomassa, ulkonaiseen rajottuvassa muodossaan, jossa hän on ne saanut taloustieteilijöiltä. Tällä tavoin hän paitsi sitä, että sulkee itseltään kaiken mahdollisuuden vastaiseen kehitykseen, — päinvastoin kuin Marx, joka ensimäisenä jotain sai aikaan laeista, joita on jo vatkutettu 64 vuotta, — vielä uurtaa itselleen, kuten alempana näemme suoran tien utopiaan.

Se johtopäätös Ricardon teorioista että työläisille, ainoina tuottajina, kuuluu koko yhteiskunnallinen tuotanto, heidän työnsä tuote, johtaa suoraan kommunismiin. Mutta kuten huomauttaa Marxkin yllä esitetyillä riveillä, taloudellisesti katsoen tämä johtopäätös on muodollisesti väärin sentähden, että se on moraalin yksinkertaista sovittamista poliittiseen taloustieteeseen. Porvarillisen taloustieteen lakien mukaan suurin osa tuotteista ei kuulu työläisille, jotka ne ovat tuottaneet. Kun sanomme: tämä ei ole oikeuden mukaista, näin ei tule olla, niin sellaisella ei ole mitään tekemistä taloustieteen kanssa. Me siten vain tuomme julki sen, että meidän siveellinen tunteemme on ristiriidassa kyseessä olevan taloudellisen tosiasian kanssa. Sentähden Marx kommunistisille vaatimuksilleen ei milloinkaan ottanut lähtökohdakseen mitään tämän tapaista, vaan nojautui kiertämättömään, päivä päivältä silmin nähtemme yhä selvemmäksi käyvään, kapitalistisen tuotantotavan häviöön; sanoessaan, että lisäarvo muodostuu maksamattomasta työstä, hän yksinkertaisesti toteaa tosiasian. Mutta taloudellisella alalla muodollisesti väärä voi sittemmin osottautua oikeaksi maailman historian kannalta katsoen. Joukkojen siveellinen tietoisuus joka julistaa tämän tai tuon taloudellisen tosiasian epäoikeutetuksi, kuten aikanaan oli laita orja- ja maaorjatyön, todistaa, että kyseessä oleva tosiasia on aikansa elänyt, että on esiintynyt uusia taloudellisia tosiasioita, joiden vaikutuksesta se on tullut sietämättömäksi joten sen on kukistuttava. Taloudellisesti virheellisen muodon takana voikin siis kätkeytyä aivan oikea taloudellinen sisältö. Ei kuitenkaan olisi paikallaan tässä yhteydessä puuttua yksityiskohtaisemmin lisäarvoteorian historiaan.

Ricardon arvoteoriasta voitiin tehdä ja todella tehtiin muitakin johtopäätöksiä. Tavaroiden arvon määrää niiden tuottamiseen käytetty työ. Kuitenkin meidän turmeltuneessa maailmassamme tavaroita myydään milloin niiden arvoa kalliimmalla, milloin halvemmalla hinnalla ja syynä tähän ilmiöön ei suinkaan ole yksin kilpailun horjuvaisuus. Liikevoitolla on sama voimakas pyrkimys saavuttaa sama taso kaikkiin kapitalisteihin nähden, kuin on tavaroiden hinnoillakin kysynnän ja tarjonnan vaikutuksesta lähentyä työnarvoa. Mutta liikevoitto lasketaan tuotannolliseen liikkeeseen sijoitettuun koko pääomaan nähden. Mutta kun tuotannon kahdella eri alalla, jotka vaativat yhtä suuren työn määrän ja siis myöskin yhtäsuuria arvoja, joten työpalkan ollessa yhtä korkean, kiinnitetty pääoma saattaa olla ja usein onkin jollakin alalla 2 tai 3 kertaa suurempi kun toisella, josta seuraa jo itse Ricardon havaitsema ristiriita hänen arvoa koskevan lakinsa ja tulojen yhdensuuruisuutta koskevan lain välillä. Jos kummankin tuotantoalan tuotteet myydään niiden arvosta, niin tulojen taso on erilainen; jos taas tulot ovat samat niin näiden tuotantoalojen tuotteita ei aina voida myydä niiden arvosta. Meillä on täten siis kahden taloudellisen lain ritiriitaisuus, joka käytännössä, Ricardon mielipiteen mukaan (luku 1 osat 4 ja 5) tavallisesti ratkeaa liikevoiton eduksi ja arvon tappioksi.

Mutta huolimatta pahoista puolistaan on Ricardon arvoteorialla eräs puoli, joka vetää puoleensa jokaisen kunnon porvarin sydämen. Se vastustamattomalla voimalla vetoaa oikeudenmukaisuuden tunteeseen. Oikeudenmukaisuus ja oikeuksien tasa-arvoisuus, kas siinä ne päätukipylväät, joille kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista vuosisadan porvaristo haluaisi rakentaa yhteiskunnallisen rakennuksensa feodaalisten epäoikeudenmukaisuuksien, eriarvoisuuden ja etuoikeuksien raunioille. Tavaran arvon määritteleminen työn kautta ja tämän arvomitan perusteella tapahtuva työn tuotteiden vapaa vaihto samoilla oikeuksilla varustettujen tavaran omistajien kesken, — tämä Marxin huomautuksen mukaan, on se realinen perusta, jolla lepää nykyaikaisen porvariston poliittisen, juriidisen ja filosoofisen ideoloogian kokonaisuus. Sen paraimpia tunteita täytyy syvästi loukata sellaisen maailman turmeltuneisuus, joka sanoissa tunnustaa työn tavaroiden arvon mitaksi, kun taas käytännössä tämä oikeudenmukaisuuden peruslaki nykyään joka hetki tulee loukatuksi mitä kursailemattomimmalla tavalla. Ja juuri pikkuporvariston, joka näkee miten suurtuotannon ja se koneiden avulla käymä kilpailu päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän riistää hänen rehellisen työnsä hinnat (työn, jonka suorittaa muuten oppilaat ja sällit), juuri tämän pientuottajan täytyykin mitä voimakkaimmin kaivata sellaista yhteiskuntaa, jossa tuotteet vaihdettaisiin, vihdoinkin, täydelleen ja ilman mitään poikkeuksia niiden työnarvon mukaan. Toisin sanoin hänen täytyy kaivata sellaista yhteiskuntaa, jossa olisi voimassa yksinomaan ja rajottamatta vain yksi tavaratuotannon laki, mutta olisivat syrjäytettyinä ne ehdot joiden vallitessa se vain voi olla voimassa, nimittäin kaikki muut tavara-, ja sen mukana kapitalistisenkin tuotannon lait.

Miten syvälle tämä utopia on tunkeutunut — todelliseen tai maailman katsomukselliseen — pikkuporvaristoon, sitä todistaa se seikka että jo v. 1831 sitä systemaattisesti kehitti John Gray[18] Englannissa, ja kolmenkymmenen luvulla sitä koeteltiin siellä käytännössä ja levitettiin teoriana; sitä julisti v. 1842 aivan uutena totuutena Rodbertus Saksassa, v. 1846 Proudhon Ranskassa; jonka jälkeen v. 1871, Rodbertus vielä kerran julkaisi sen yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisuna ja samalla ikäänkuin yhteiskunnallisena testamenttinaan, ja nykyään v. 1884 sama utopia saa itselleen kannattajia sen ihmisryhmän keskuudessa joka koettaa kehittää Preussin valtiososialismia kätkeytymällä Rodbertuksen nimen taakse.

Marxin kritiikki tästä utopiasta siksi tyhjentävästi käsittelee kaikki niin Proudhonia kuin Graytakin (katso liite II) vastaan tehtävät vastaväitteet, jotta minä voin tässä rajottua vain muutamiin huomautuksiin erikoisesti Rodbertuksen perustelujen ja esityksen muotoon nähden.

Kuten sanottu ottaa Rodbertus yleisiä taloudellisten käsitteiden määritelmiä juuri siinä muodossa, jossa hän on ne saanut talousoppineilta, hän ei tee pienintäkään yritystä tutkia näitä käsitteitä. Arvo on hänelle »se merkitys joka kyseessä olevalla esineellä on toisiin esineihin nähden siinä tapauksessa kun katselemme tätä suhdetta määrällisessä mielessä ja itse osineen merkityksen pidämme mittana». Tämä lievästi sanoen, mitä suuremmassa määrin sisällyksetön määritelmä voi paraimmassa tapauksessa antaa meille jonkinlaisen käsityksen arvon ulkonaisesta puolesta, mutta asian ytimestä se ei sano sanaakaan ja kun tähän rajottuu kaikki mitä Rodbertus saattoi sanoa meille arvosta, niin on hyvin ymmärrettävää hänen haeskelunsa arvon mittaan nähden sen itsensä ulkopuolella. Kolmisenkymmentä sivua käytettyään sillä ajattelun abstrahoimisvoimalla joka herättää niin loputtoman ihmetyksen herra Adolphe Wagnerissa,[19] Rodbertus mitä sekasotkuisimmalla tavalla sekoittaa käyttöarvon vaihtoarvoon, ja tulokseksi tästä tutkimuksesta osottautuu, että todellista arvon mittaa ei ole ja meidän on tyydyttävä sen surrogaattiin. Sellaisena surrogaattimittana voisi olla työ, mutta vain siinä tapauksessa, että saman työmäärän tuotteet aina vaihdettaisiin yhtä suuren työmäärän tuotteisiin, riippumatta kysymyksestä »onko sellainen ehto jo olemassa oleva tosiasia vai voidaanko se saavuttaa vain määrättyjen toimenpiteiden kautta». Arvo ja työ jäävät siten ilman minkäänlaista oleellista yhteyttä toisiinsa, vaikka koko ensimäinen luku olikin omistettu selityksille ja todistuksille siitä, että tavarat »maksavat työn» ja vain työn.

Käsite työstä taas ilman pitempiä pohtimisia otetaan samassa muodossa jossa sen esittävät talousoppineet. Eikä sillä hyvä. Vaikka Rodbertus parilla sanalla osottaakin työtehon erilaisuuteen, niin siitä huolimatta työ hänelle sanan yleisessä mielessä esiintyy »maksavana» ja siis arvon mittana, riippumatta siitä suoritetaanko sitä keskinkertaisissa normaalisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa vai ei, käyttävätkö tuottajat 10 vai vain yhden työpäivän tuotteen valmistamiseen, joka voidaan valmistaa yhdessä päivässä, työskentelevätkö he mitä paraimmilla tai aivan huonoilla työvälineillä, käyttävätkö he työaikansa yhteiskunnalle välttämättömien tai kaikille tarpeettomien esineiden tuottamiseen, valmistavatko he vihdoin hyödyllisiä esineitä yhteiskunnan tarpeita vastaavassa määrässä kaikesta tästä ei ole puhettakaan. Työ on työ ja yhtäsuurien työmäärien tuotteet on vaihdettava toisiinsa. Rodbertus on tavallisesti aina sopivaan ja sopimattomaan aikaan valmis asettumaan kansalliselle näkökannalle ja sen korkeudesta katselemaan yksityisten tuottajien keskinäisiä suhteita; mutta tällä kertaa hän mitä huolellisimmin karttaa yhteiskunnallista näkökantaa ja karttaa hän sitä nimenomaan juuri siksi, että kirjansa ensimäisiltä riveiltä alkaen hän suoraa tähtää utopiaan erikoisista työläisten rahoista, kun taas jokainen työnominaisuuksia koskeva tutkiminen arvon luojana nostaisi hänen tielleen läpipääsemättömiä esteitä. Vaisto osottautuu tällä kertaa huomattavasti voimakkaammaksi Rodbertuksen abstraktista ajattelua, jonka löytämiseksi Rodbertukselta ohimennen sanoen — tarvitaan mitä konkreettisinta ajatuksettomuutta.

Utopiaan siirtyminen tapahtuu sitten yhdessä käden käänteessä. »Toimenpiteet», jotka takaavat tuotteiden oikean ja jatkuvan vaihdon niiden työarvoon eivät kohtaa minkäänlaisia vaikeuksia. Muut saman suunnan utopistit Graysta Proudhoniin vaivasivat päätään keksiäkseen yhteiskunnallisia laitoksia, jotka johtaisivat tähän päämäärään. He ainakin yrittivät ratkaista taloudellisia kysymyksiä taloudellisella pohjalla itse vaihtoa suorittavien tavaranomistajien toiminnan kautta. Rodbertuksella ratkeaa asia yksinkertaisemmin. Hyvänä preussilaisena hän vetoaa valtioon, ja reformin määrää dekreetillä hallitus.

Sillä tavalla onnellisesti »konstituoidaan» arvo mutta ei missään tapauksessa Rodbertuksella ole oikeutta katsoa itseään tämän konstituoinnin ensimäiseksi keksijäksi. Päinvastoin niin Gray kuin Braykin ja monet muut tulivat samoihin ajatuksiin samoihin hurskaihin toivomuksiin samanlaisiin toimenpiteisiin nähden, että tuotteet vaihdettaisiin kaikissa olosuhteissa alituisesti ja muuttumattomasti niiden työarvosta, ja jo kauan ennen Rodbertusta ovat he jo tästä puhuneet liiankin perinpohjaisesti.

Konstituoituaan (Rodbertus on vaatimaton) ainakin tuotteiden erään osan arvon, valtio laskee liikkeelle paperirahoja työläisiä varten ja luovuttaa niitä etuantina teollisuuskapitalisteille, jotka maksavat niillä palkan työläisille, jotka vuorostaan saaduilla papereilla ostavat tuotteita, siten palauttaen paperirahat lähtöpaikkaansa. Miten loistavasti tämä kaikki tapahtuu, se on meidän saatava tietää itseltään Rodbertukselta.

»Mitä tulee toiseen ehtoon, niin rahoihin merkittyjen arvojen olemassaolo kierrossa saavutetaan siten, että vain ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat tuotteita valmistaneet, saavat maksumääräyksen tarkkoine merkintöineen työnmäärästä, joka on käytetty tuotteiden valmistukseen. Se, joka on tuottanut kahden päivän työn, hän saa paperin, johon on merkitty: 2 päivää. Kun tarkkaan valvotaan tätä sääntöä todisteita annettaessa, tulee samalla täytettyä mainittu toinen ehto. Koska tuotteiden arvo meidän käsityksemme mukaan aina vastaa työnmäärää, joka on käytetty sen valmistukseen ja tämä määrä taas mitataan tavallisin aikajakomitoin, niin jokaisella joka on valmistanut 2 päivän työn tuotteen ja saanut siitä kuitin 2 päivästä, on todistus eli maksumääräys, ei suurempaa eikä pienempää arvoa varten, kuin hän on esittänyt. Ja koska edelleen sellaisen todistuksen saa vain se, joka todella on antanut käyttöön tuotteensa niin epäilemättä myöskin on, että kuitissa merkitty arvo on yhteiskunnan käytettävissä. Miten laajan piirin käsittäneekään työnjako, niin joka tapauksessa kun tätä sääntöä ankarasti valvotaan, tulee käsillä olevien arvojen olla täsmälleen yhtä suuria kuin kuiteissa osotettu summa. Ja koska todistettujen arvojen summa on samalla yhtäsuuri kuin annettujen maksumääräysten, on sen välttämättömästi vastattava käsillä olevien arvojen määrää, joten kaikki vaatimukset tulevat tyydytettyä ja niiden täyttäminen täytyy tapahtua oikein». (siv. 166–167).

Jos Rodbertus on ainaisesti myöhästynyt keksinnöissään niin tällä kertaa ei voi häneltä kieltää eräänlaista originaalisuutta. Ei yksikään hänen kilpailijoistaan ole rohjennut tuoda julki tällaisessa lapsellis-naivissa, ilmeisessä, voipa sanoa tosi-pommerilaisessa muodossa koko mieletöntä utopiaa rahoista työläisiä varten. Koska jokaisella kuitilla saadaan — huomaatteko — arvoltaan vastaava esine ja koska yhtäkään esinettä ei anneta kuluttajalle hänen esittämättä vastaavaa kuittia, niin kuittien summan täytyy alituisesti vastata tuotteiden summaa; tuloksena on, että ei jää pienintäkään jäännöstä, lasku on oikea viimeistä työsekunttia myöten, eikä yksikään hallituksen pääkasööreistä ja koron kalkkuloimis-virkailijoista, jotka istuvat numeroiden ääressä, löydä siinä minkäänlaista virhettä. Mitäpä te muuta vielä haluaisitte?

Nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa jokainen teollisuuskapitalisti oman harkintansa mukaan tuottaa niinkuin, mitä ja kuinka paljon haluaa. Mutta yhteiskunnalliset tarpeet jäävät hänelle tuntemattomaksi suureeksi, niin vaadittujen esineiden laadun ja lajin suhteen kuin myöskin määrän suhteen. Siten mitä tänään ei ennätetä tarpeeksi valmistaa, saattaa huomenna ilmestyä siinä määrin, että se suuresti ylittää kysynnän. Siitä huolimatta tavalla tai toisella hyvästi tai huonosti tarve loppujen lopuksi tulee tyydytettyä ja tuotanto suuntautuu yleisesti puhuen vaadittuihin esineihin. Miten ratkaistaan tämä ristiriita? Kilpailun kautta. Mutta miten kilpailu voi saada aikaan tämän ratkaisun? Se yksinkertaisesti pakoittaa myymään alle työn arvon kaikki ne tavarat jotka laadultaan tai määrältään eivät vastaa yhteiskunnan sen hetken tarpeita; tällä särmikkäällä tiellä se antaa tuottajien tuntea, että heidän tuotteensa ovat joko aivan tarpeettomia tai on niitä tuotettu tarpeettoman suuressa määrässä. Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä:

Ensinnäkin alituiset tavarain hintain poikkeamat niiden arvosta muodostavat sen välttämättömän ehdon, jonka vallitessa ja jonka avulla vain voi ilmetä itse arvo, vain kilpailun ja samalla tavarain hintojen alituisen horjunnan kautta tulee määriteltyä tavaran tuotannolle ominainen arvonlaki ja muuttuu todellisuudeksi sen määritteleminen sen yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan avulla ja vaikka hinta, tämä arvon ilmenemisen muoto, tavallisesti jossain määrin eroaa itse arvosta, niin viimemainittu tässä tapauksessa vain joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin suurin osa yhteiskunnallisista suhteista. Kuningaskin näyttää toiselta kuin se monarkia jota hän edustaa. Halu määrätä määrättyjä arvoja työajan kautta, tuotteita vaihtavien tavaratuottajien yhteiskunnassa ja kuvittelu, että tähän päämäärään voidaan päästä, kieltämällä kilpailun, saavuttaa arvon määrittely painostamalla hintoja, se on — syrjäyttämällä sen ainoan tien jonka kautta tämä voidaan saavuttaa — merkitsee vain sen todistamista, että te olette omaksuneet ainakin tällä alalla utopistien yliolkaisuuden taloudellisiin lakeihin nähden.

Toiseksi tuotteita vaihtavien tavaratuottajien yhteiskunnassa kilpailu — saattamalla voimaan tavaran tuotannolle ominaisen arvonlain, samalla saattaa yhteiskunnalliseen tuotantoon ainoan niissä olosuhteissa mahdollisen organisation ja järjestyksen. Vain tuotteiden hintojen mitättömiin alentumisesta tai suuresta kohoamisesta yksityiset tuottajat saavat tietää kuinka paljon ja mitä yhteiskunta tarvitsee. Kuitenkin tämän ainoan säännöstelijän hävittämiseen pyrkii se utopismi jonka yhtenä puolustajana esiintyy Rodbertus, ja me kysymme nyt, miten taataan valmisteiden tuottaminen asianmukaisessa, eikä suuremmassa tai pienemmässä määrässä kuin on tarpeellista? Kuka takaa, että meiltä ei tule puuttumaan leipää ja lihaa silloin kuin me olemme hukkumassa juurikassokeriin ja perunaviinaan; kuka pelastaa meidät housujen puutteesta voidaksemme peittää alastomuutemme samalla kun meillä on yllinkyllin nappeja näitä olemattomia housuja varten? — Niin, vastaukseksi näihin kysymyksiin — Rodbertus juhlallisesti osottaa meille mainiota laskelmaansa, josta näkyy, että jokaisesta liiasta naulasta sokeria, jokaisesta myymättömästä viinatynnyristä, jokaisesta napista olemattomiin housuihimme, on annettu oikea kuitti ja sen takia »kaikki vaatimukset tulevat tyydytetyiksi ja likvidoiminen suoritetuksi oikein». Kuka tätä ei usko, kääntyköön hallituksen kassanhoitaja-, korko- ja laskuttajaviranomaisen herra X puoleen Pommerissa. Hän on tarkastanut laskut ja havainnut niiden olevan kunnossa ja henkilönä, jota ei vielä kertaakaan ole tavattu kassan vajauksesta on hän täyden luottamuksen arvoinen.

Ottakaa nyt huomioon se naivisuus jolla Rodbertus aikoo utopiansa avulla poistaa kauppa- ja teollisuuskriisit. Kun tavaratuotanto saa maailman markkinoiden laajuuden niin tasapainotila yksityisten, omia, henkilökohtaisia laskelmiaan noudattavien tuottajain ja markkinain välillä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuntemattomia heille niin tarpeittensa laadun kuin määränkin puolesta, saadaan aikaan maailmaa käsittävän kauppakriisin hyökyaallon kautta.[20] Jos taas estetään kilpailua osottamasta hintojen nousulla ja laskulla maailman markkinoiden tilaa, merkitsee se yksityisen tuottajan silmien täydelleen sitomista. Tavaratuotannon muuttaminen siihen suuntaan, että tuottaja ei tietäisi yhtään mitään niiden markkinoiden tilasta, joita varten hän tuottaa, merkitsee niin teräväjärkisen keinon löytämistä yhteiskunnan lääkitsemiseksi kriiseistä, että siitä voisi Rodbertusta kadehtia itse tohtori Eisenbart.[21]

Nyt on ymmärrettävää miksi Rodbertus määrittelee tavaranarvon työllä ottaen vasta sittemmin huomioon työtehon eriasteet. Jos hän olisi tutkinut kuinka ja miksi työ luo, ja juuri sen kautta määrittelee ja mittaa arvon, olisi hän johtunut yhteiskunnallisesti välttämättömään työhön, — välttämättömään, yksityiseen tuotteeseen nähden, niin suhteessa toisiin samanlaatuisiin tuotteisiin kuin suhteessa yhteiskunnallisen kysynnän kokonaisuuteenkin nähden. Tämä olisi johtanut hänet kysymykseen siitä, miten yksityisen tuottajan tuotanto sopeutuu yhteiskunnallisen kysynnän kokonaisuuteen, ja siten olisi tullut koko hänen utopiansa mahdottomaksi. Hän todellakin piti parempana tällä kertaa yleistää asia, abstrahoida ja »abstrahoi» siten itsensä irti koko asian ytimestä.

Nyt siirrymme vihdoinkin kohtaan, jossa Rodbertus ehdottaa meille jotakin todella aivan uutta, joka eroaa kaikkien hänen monilukuisten samoin ajattelevien mielipiteistä kysymyksessä vaihtotaloudesta erikoisine rahoineen työläisiä varten. Kaikki he vaativat tätä vaihtojärjestelmää — hävittääkseen kapitaalin riiston palkkatyöhön nähden. Kaikki he Graysta Proudhoniin asti yhtyvät siihen, että jokaisen tuottajan on saatava kokonaisuudessaan tuotteensa koko työarvon. Ei suinkaan — väittää tätä vastaan Rodbertus — palkkatyö ja sen riisto edelleenkin jatkuu.

Ensinnäkin on mahdoton ajatella sellaista yhteiskunnallista tilaa, jossa työläinen saisi omaan kulutukseensa koko tuotteensa arvon; tuotantofondista tulee aina vähentää kokonainen joukko taloudellisesti tuotannottomien, mutta kuitenkin välttämättömien toimenpiteiden kustannukset ja samalla näitä toimenpiteitä suorittavien henkilöiden ylläpito. Tämä on aivan oikein — mikäli on puhe nykyisestä työnjaosta. Mutta sellaisessa — epäilemättä myöskin täysin »ajateltavassa» — yhteiskunnassa, jossa on olemassa pakollinen tuotannollinen työ kaikille, kaikki nämä kustannukset katoavat itsestään. Kuitenkin silloinkin jää jälelle välttämättömyys yhteiskunnalliseen varastoimiseen ja akkumalatiovarastoon; sentähden, vaikka työläiset, s.o. kaikki yhdessä omistavat ja käyttävät tuotteittensa kokonaismäärää niin ei yksikään heistä erikseen käytä »kaikkea tuottamaansa». Taloudellisesti tuotannottoman työn ylläpitoa työn tuloksista ovat edellyttäneet myöskin muut työläisrahautopistit. Mutta tie demokraattisen tavan mukaan ovat jättäneet työläisille itselleen verotettavaksi itseään tätä tarkotusta varten. Kun taas Rodbertus, joka laati v. 1842 yhteiskunnallisen reforminsa Preussin valtakunnan silloisen mallin mukaan, jättää koko asian virkamiesbyrokratian hoidettavaksi, joka määrittelee ja armollisesti luovuttaa työläisille osan heidän omista tuotteistaan.

Toiseksi maakoron ja liikevoiton tulee myöskin jäädä koskematta. Ja tämä siksi, että tilanherrat sekä teollisuuskapitalistit myöskin suorittavat vissejä yhteiskuntahyödyllisiä jopa välttämättömiäkin, vaikkakin taloudellisesti tuotannottomia toimintoja ja saavat niistä erikoisluontoisen maksun maakoron ja liikevoiton muodossa — on käsitys joka kuten tunnettua ei suinkaan ole uusi 1842 vuonna. Oikeastaan saavat he nykyään aivan liian paljon siitä vähäisestä palveluksesta jonka he tekevät ja jonka he kaiken lisäksi vielä suorittavat verrattain huonosti; mutta Rodbertukselle on tarpeen etuoikeutettu luokka ainakin lähimmäksi 500:si vuodeksi ja sentähden (oikeammin sanoen) lisäarvon nykyinen taso on jätettävä entiselleen vaikkakaan sen ei tule kasvaa. Tämän nykyisen lisäarvon tason Rodbertus edellyttää 200 %; s.o. työläiset 12-tuntisesta työpäivästään saavat kuitin — ei 12 tunnin — vaan 4 tunnin työpäivästä; lopun 8 tunnin aikana tuotettu arvo on jaettava kapitalistin ja maanomistajan kesken. Rodbertuksen työläisten kuittikirjat siis yksinkertaisesti valehtelevat. Mutta tulee olla nimenomaan pommerilainen aatelistilanomistaja kuvitellakseen, että minkäänlainen työväenluokka muka suostuisi tekemään työtä 12 tuntia vuorokaudessa saadakseen sitten kuitin 4:jästä tunnista. Kapitalistinen tuotanto tulee mahdottomaksi, sen silmänkääntötemput kun noin yksinkertaiselle kielelle käännettynä paljastuvat peittelemättömäksi varkaudeksi. Jokainen työläisille annettu kuitti olisi suora kehoitus kapinaan, ja tuomittaisiin Saksan Valtakunnan Rikoslain 110:n pyk. mukaan. Uskaltaakseen esiintyä työläisten edessä tuontapaisella häpeämättömällä ehdotuksella täytyy käsityksen proletaareista rajottua niihin vielä nytkin tavattaviin, puolittain maaorjuuden tilassa oleviin päivätyöläisiin Pommerin aatelistiloilla joissa vielä kukoistavat raipparangaistus ja ruoska ja kaikki maaseudun kauniit naiset kuuluvat herran haaremin omaisuuteen. Mutta onkin tunnustettava että kaikkein äärimäisinä vallankumouksellisina meillä ovat juuri vanhoilliset.

Mutta jos työläisemme osottautuisivat riittävän yksinkertaisiksi uskottaakseen itselleen, että he 12 tunnin ankarana työaikana todellisuudessa ovat vain tehneet 4 tuntia työtä, niin palkaksi tästä taataan heille ikuisiksi ajoiksi, että heidän osansa heidän omista tuotteistaan ei enää vähene. Se on itseasiassa tulevaisuuden musiikkia lasten soittopillillä eikä maksa sanoja siihen tuhlata. Siis se uusi jota Rodbertus utopiassaan vaihdosta työläisrahojen avulla esittää, on pelkkää lapsellisuutta ja asettaa hänet uudenesittäjänä huomattavasti alemmalle kanssatovereitaan, jotka ovat kirjoittaneet niin ennen kuin jälkeenkin häntä.

Rodbertuksen kirjalla — »Zur Erkenntnis jne.» — aikanaan on epäilemättä ollut merkityksensä. Käsittelemällä Ricardon arvoteoriaa se teki lupaavan alotteen erääseen suuntaan. Jos se olisi ollut uutuus hänelle ja Saksalle niin se yleensä olisi yhdellä tasolla Englantilaisten edeltäjiensä parhaimpien tuotteiden kanssa. Mutta se oli vain alote, josta teoria olisi voinut saada todellista hyötyä vain jatkuvan, perusteellisen ja ankaran kriitillisen työn kautta. Tämän eteenpäin vievän tien katkaisi hän itseltään rupeamalla saman aikaisesti kehittämään Ricardon teoriaa toiseen suuntaan — utopiaan.

Tämän ohella häneltä puuttui kaiken kritiikin perusehtoa — ennakkoluulottomuutta. Hän kulki edeltäpäin määrättyyn päämäärään, hänestä tuli tendensionistinen talousoppinut. Kun hän kerran oli sotkeutunut utopiaansa, hän itse salpasi itseltään kaiken mahdollisuuden tieteelliseen kehitykseen. Vuodesta 1842, aina kuolemaansa asti Rodbertus kiertää samaa ympyrää, alituisesti toistaa yksiä ja samoja ajatuksia, jotka oli jo lausuttu tai merkitty jo hänen ensimäisessä teoksessaan, hän katsoo, ettei ole saanut tunnustusta osakseen, katsoo että häneltä on varastettu siinä, missä ei ole ollut mitään varastamista ja loppuun saakka aikomattakaan tunnustaa, että hän oli keksinyt asioita, jotka oleellisilta osiltaan olivat jo kauan olleet keksittyinä.

Muutamissa saksalaisen käännöksen kohdissa on eroa ranskalaiseen painokseen nähden. Korjaukset on tehty Marxin itsensä käsikirjoitukseen tekemien oikaisujen mukaan. Ne tulevat sovitetuksi valmistettavaan ranskalaiseen painokseen. On tuskin tarpeen kiinnittää lukijain huomiota siihen seikkaan, että tässä kirjassa käytetyt termit eivät ole täysin yhdenmukaisia »Kapitaalin» sanaston kanssa. Niinpä tässä teoksessa puhutaan työstä tavarana, työn ostamisesta ja myymisestä[22] työvoiman asemasta.

Lisäyksenä tähän painokseen on liitetty: 1) ote Marxin teoksesta »Poliittisen taloustieteen kritiikkiin», Berliini 1859, koskeva ensimäistä vaihdonutopiaa työläisrahojen avulla, jonka esitti J. Gray, ja 2) käännös Marxin puheesta kaupan vapaudesta, jonka hän piti Brysselissä 1847, jotka kuuluvat Marxin samaan kehityskauteen kuin »Filosofian kurjuuskin»).[23]

Fr. Engels.
Lontoo, 23/X 1864.

 

Toiseen saksalaiseen painokseen

Toisen painoksen johdosta on minulla huomautettava vain, että toisen ranskalaisen painoksen tekstissä Hopkinsin nimi[24] on vaihdettu oikeaan Hodskinsin[25] nimeen ja samoin on korjattu Wiljam Thomsonin kirjan painatusvuosi (1824). Toivomme siten että professori Anton Mengerin[26] kirjallisuusarvostelijan omatunto tulee rauhotetuksi.

Fr. Engels.
Lontoo, 29/III 1892.

 


Viitteet:

[1] »Filosofian kurjuuden» toisessa ranskankielisessä painoksessa (v. 1896) on tässä kohdassa seuraava kirjoittajan tekemä huomautus: »Filosofian kurjuus», ranskaksi kirjoitettuna, ilmentyi v. 1847 Pariisissa (kustantaja A. Frank, 69 rue Richelieu) ja Brysselissä (kustantaja C. Vogler, 2 petite rue de la Madeleine). Sen Karl Kautsky ja Bernstein käänsivät saksankielelle ja v. 1865 se ilmestyi Saksan sosialidemokraattisen puolueen kustantamana ja Engelsin kirjoittamalla alkulauseella varustettuna. Marxin kappaleen kirjasta, yhdessä muitten hänen (kirjojensa kanssa, hänen tyttärensä Laura Lafargue ja Eleonora Eveling lahjoittivat Saksan sosialidemokraattiselle puolueelle, jotta kirjat yhdessä Engelsin kirjojen kanssa muodostaisivat perustan puolueen kirjastolle; Marxin kappaleessa on muutamia tekijän omakätisiä korjauksia, jotka on otettu (D. Rjasanovin venäjäksi toimittaman käännöksen mukaan) tähän painokseen. Toim.

[2] Proudhon, Pierre Joseph (1800–1865) — syntyi Besançonissa, tehtaassa työskentelevästä talonpokaiskodista. Hän yritteli useampia ammatteja: oli latojana, vieläpä yhteen aikaan piti pientä kirjapainoakin, oli yksityissihteerinä, liikeapulaisena, kunnes lopuksi rupesi ammattikirjailijaksi. Hän ei saanut järjestelmällistä kasvatusta, vain itseopiskellen kehitti tietojansa. V. 1840 ilmestyi hänen kuuluisa teoksensa »Mitä on omaisuus»? V. 1843–1844 Proudhon tutustui Bakuniniin, josta tuli hänen seuraajansa ja myöskin Marxiin. Proudhonin ystävyys ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kun Proudhonin teos »Taloudelliset ristiriidat eli Kurjuuden filosofia» tuli julkisuuteen, niin Marxilta ilmestyi purevan arvosteleva kirja nimeltä »Filosofian kurjuus». Vuoden 1849 vallankumouksen aikana Proudhon valittiin Pariisista edustajaksi Perustavaan kokoukseen. Vuoden 1848 jälkeen Proudhon muutamia kertoja tuomittiin vankilaan teoksistaan. Proudhon on pikkuporvarillisen sosialismin tyypillinen edustaja. Ensimäisessä kirjassaan hän, siinä onnistumatta yrittää antaa kaikinpuolisen arvostelun omistusoikeuden oikeasta luonteesta. Hän vaatii yhtäsuuren korvauksen erilaisesta työstä. Samassa kirjassaan hän hyökkää sosialismia ja kommunismia vastaan. Proudhon kielsi, ei omaisuutta yleensä, vaan ainoastaan suurporvariston omaisuuden. Hänen ihanteenaan oli pienomistaja, joka ei riistä toisen työtä ja jota itseään ei myöskään riistetä. Proudhon vaatii, että työntekijöille taattaisiin heidän työnsä tulokset, jotta he voisivat tehdä työtänsä, joutumatta riiston alaisiksi, kuitenkin ilman porvarillisen omaisuuden eksproprioimista, ilman väkivaltaista vallankumousta, ilman tuotannon yhteiskunnallistuttamista. Myöhemmin hän esittää suunnitelman vaihtopankista, yhdistäen siihen vielä aatteen vapaasta luotosta. Proudhon ajatteli, että jos jokainen työntekijä saa luottoa kansan pankista niin hän saa tuotantoansa varten välttämättömän työvälineensä ja raaka-aineensa, joten hän voi tulla toimeen ilman kapitalismia. Sillä tavoin yhteiskunnallinen kysymys tulee ratkaistua rauhallisesti. Proudhon piti vapaata yhtymää, liittoa, ainoana oikeudenmukaisena ja mahdollisena yhteiskunnan muotona. Kaikki hänen suunnitelmansa tähtäsivät pientuottajain, käsityöläisten, ja talonpoikien yhteiskunnan luomiseen. Politiikan alalla Proudhon suhtautui kielteisesti valtioon ja valtiovaltaan ja nimitti itseään anarkistiksi. Toim.

[3] »Sozialdemokrat» — 23 p. toukok. 1863 Lassallen perustama yleissaksalaisen työväen liiton äänenkannattaja, — alkoi ilmestyä Berliinissä joulukuussa 1864. Sen toimittajina olivat Hofsteten ja Schweitzer. Sen avustajiin kuuluivat myöskin Marx ja Engels. Kun Proudhon v. 1865 kuoli, niin Marx »Sozialdemokrat'in» toimituksen pyynnöstä kirjoitti artikkelin Proudhonista (joka on liitetty tähän painokseen). Mutta pian tämän jälkeen Marx ja Engels julkisesti kieltäytyivät avustamasta julkaisua periaatteellisista syistä sentähden, että eivät hyväksyneet Schweitzerin liehakoimista Bismarckin ja Preussin hallituksen kanssa. Toim.

[4] Schweitzer, Jean Babtist (1833–1875) — politiikko ja kirjailija. La Sallen vaikutuksella liittyi Schweitzer työväenliikkeeseen. V. 1867 valittiin Yleissaksalaisen työväen liiton puheenjohtajaksi ja siinä toimessa osoitti taipumusta liehakoimiseen Preussin hallituksen kanssa, jota hän katsoi työväen luokan mahdolliseksi liittolaiseksi taistelussa porvaristoa vastaan. Myöhemmin Schweitzer erosi poliittiselta uralta ja rupesi kirjailijaksi. Kirjoitti muutamia romaaneja ja näytelmiä. Yksi hänen romaaneistaan »Luminda» eli »Pääoma ja työ», joka on m.m. käännetty venäjäksikin, saavutti huomattavan yleisömenestyksen. Toim.

[5] Rodbertus, Karl. (1805–1875) — huomattava saksalainen taloustieteilijä, vapaamielinen porvari v. 1848 aikana, myöhemmin natsionalisti ja vanhoillinen. Hänen teoksissaan (niistä huomattavimpia ovat: Zur Erkenntnis unserer staatswirtschaftlichen Zustände» v. 1842 ja »Sosiaalisia kirjeitä Kirkmanille»). Rodbertus analysoi kapitalistista taloutta ja valtiollisen sosialismin perusteita, jota, kuten lukija on havainnut, Engels ankarasti arvostelee sanoen, että R:een sopii se mitä Marx on sanonut Proudhonista. Rodbertus luuli, että yhteiskunnallisen eriarvoisuuden poistamisen tulee tapahtua ilman väkivaltaista mullistusta, valtiollisten uudistusten kautta. Teoreettisilta katsomuksiltaan Rodbertus oli Ricardon seuraaja. Pitäen lähtökohtanaan työnarvon teoriaa, Rodbertus johtaa lisäarvoteorian, ja Marxin sanojen mukaan (»Kapitaali» I osa v. 1928 siv. 413), oikein käsitti kapitalistisen tuotannon olemuksen. Rodbertusta voidaan jossain mielessä katsoa yhdeksi tieteellisen sosialismin edeltäjistä, vaikka yhteiskunnan uudelleen muodostamisesta suunnitelmissaan yhtyikin utopististen sosialistien aatteisiin. Toim.

[6] »Meidän valtiotalouden tilan tuntemiseen». Suom.

[7] Weitling, Wilhelm (1808–1871) — saksalainen kommunisti. Ammatiltaan hän oli räätäli ja ollessaan kisällinä liikuskeli ympäri Eurooppaa. Kolmenkymmenen ikäisenä hän Pariisissa liittyi kommunisteihin ja rupesi tutkimaan kuuluisien ranskalaisten filosofien teoksia. V. 1838 Weitling kirjoitti kirjasen »Ihmiskunta, minkälainen se on ja minkälaisen sen tulee olla», sitä painettiin ja levitettiin salaisesti saksalaisten käsityöläisten keskuudessa. Weitling asui jonkun ajan Sweitsissä, jossa ilmestyi hänen teoksensa »Köyhän syntisen evankeliumi». Tämän johdosta hänet vangittiin. Weitling v. 1848 perusti sosialistisen lehden nimeltä »Valitsija», mutta jo samana vuonna marraskuussa karkotettiin Preussista, ja v. 1849 hän vihdoin siirtyi Amerikkaan. Hänen muista teoksistaan mainittakoon »Vakuutuksesta, harmoniasta ja vapaudesta». Weitling kannatti väkivaltaista yhteiskunnallista kumousta ja oli vakuutettu siitä, että se voidaan välittömästi suorittaa. Hän ei kuitenkaan pitänyt väkivaltaista, vallankumouksellista tietä ainoana yhteiskunnan uudelleen järjestämisen keinona. Joskus hänestä näytti, että tähän riittää työläisjoukkojen siveellinen valistus. Weitlingiä ei kiinnostanut poliittiset kysymykset, jotka hänen mielipiteensä mukaan vierottavat työtätekevät joukot yhteiskunnan sosialistisesta uudelleen järjestämisestä. Toim.

[8] Ricardo, David (1772–1823) — XIX vuosisadan alkupuolen kuuluisa talousoppinut. Hänen kirjansa »Poliittisen taloustieteen alkeet», joka ilmestyi v.–1817, merkitsee klassillisen koulun korkeinta kehitystä. Ricardo syrjäytti ristiriitaisuudet Smithin työn arvon teoriassa ja antoi aikansa paraimman määritelmän arvosta ja korosta. Tutkiessaan arvoa Ricardo kehitti sellaisen väitteen, että kapitalistisessa tuotannossa tuotettujen valmisteiden arvon määrää niiden tuottamiseen käytetyn työn paljous. Ricardon teoria oli huomattava edistysaskel Smithin esittämään ristiriitaiseen oppiin verraten, jonka mukaan arvon laki ei ollut voimassa kapitalistisessa taloudessa. Mutta Ricardo ei voinut selittää syytä lisäarvon, tuotannonhinnan eikä voitonnormin yhdensuuruisuuden alkuperää. Tätä eivät voineet tehdä hänen kannattajansakaan. James Mill, Mac Kellock ja muut. Vuodesta 1830 alkaa »ricardolaisen» koulukunnan hajoamisprosessi. Porvarilliset talousoppineet alkoivat kritikoida Ricardon työnarvon teoriaa. Mutta toisaalta, tätä teoriaa kannattivat utopistiset sosialistit, jotka tekivät siitä vallankumouksellisia johtopäätelmiä työläisten oikeudesta saa täysi korvaus työstään. Edelleen työnarvon teoriaa kehittää Marx.
Ricardolla on suuri ansio myöskin korkoteorian kehittämisessä. Hän ensimäiseksi tieteellisesti kehitti teorian differentsiaalisesta korosta. Toim.

[9] Hopkins, Thomas — Ricardon jälkeisen ajan englantilaisia talousoppineita joka on kirjoittanut tulojen jakaantumiskysymyksestä. Marx luultavasti tarkoittaa Hopkinsin teosta »Economical inquiries relative to the laws which regulate rent, profit, and wages value the of money (London, 1822). Katso F. Engelsin alkulausetta toiseen saksalaiseen painokseen »Filosofian kurjuus» ja huomautusta sen johdosta. Toim.

[10] Poliittinen taloustiede. Suom.

[11] Thompson, Viljam (1785–1833). Hänen ensimäinen kirjansa: »Tutkimus tulojen sellaisesta jakoperiaatteesta, joka enimmin edistäisi inhimillistä hyvinvointia» ilmestyi v. 1824. Hän oli selväpiirteisimmistä Ricardon jälkeisen sosialismin edustajista Englannissa. Tärkeimmäksi päämääräkseen Thompson asetti uuden oikeudenmukaisen tuotteiden jakoperiaatteen löytämisen ja perustelemisen. Lähtien Ricardon työnarvon teoriasta, Thompson johdonmukaisimmin kehitti opin siitä, että työläisen työ luo lisäarvon (additional value), jonka kapitalistit anastavat voiton muodossa. Toim.

[12] Katsaus varallisuuden jakamisen periaatteisiin, jotka paraiten johtaisivat inhimilliseen onneen. Suom.

[13] Edmonds, T. R. — Ricardon jälkeisen ajan englantilainen talousoppinut, arvosteli kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Hänen teoksensa »Practical moral and political economy» ilmestyi v. 1828. Erikoisesti täytyy merkitä että Edmondsin teki jyrkän eron työstä saatujen ja riistotulojen välillä. Toim.

[14] Käytännöllinen moraali ja poliittinen taloustiede. Suom.

[15] Bray, J. F — eli XIX vuosisadan ensimäisellä puoliskolla, oli Owenin seuraaja. Samalla tavoin kuin Thompsonkin teki sosialistisia johtopäätelmia Ricardon arvoteoriasta. Hänen huomattavin teoksensa: »Työläisluokan kurja asema ja keinot sen parantamiseksi» (1839) osoittaa, että kaikki vääryydet johtuvat yksityisomaisuuteen perustuvasta järjestelmästä ja sentähden on olemassaolevan rakenteen täydellinen kukistaminen ehdottoman välttämätöntä. Kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä, ja saada täydellinen korvaus työstään. Toim.

[16] Työn vääryydet ja työn keinot niitä vastaan. Suom.

[17] »Poliittisen Taloustieteen Kritiikkiin. Ensimäinen vihko». Suom.

[18] Gray, John (1798–1850) — Ricardon jälkeisen ajan talousoppineita, kapitalistisen järjestelmän arvostelijoita, yhteiskunnan uudelleen järjestämisehdotusten tekijä, esittäen sovitettavaksi uusia perusteita vaihdon alalla. Vuonna 1825 ilmestyi hänen kirjasensa »Huomautuksia inhimillisestä hyvinvoinnista», joka oli kirjoitettu owenilaisessa hengessä. Siinä Gray matemaattisesti osoittaa, että tuotannollinen s. o. työväen luokka saa ainoastaan viidennen osan työnsä tuotteista, joten jäännös siis menee tuottamattoman luokan taskuun. Vuonna 1831 ilmestyi hänen kirjansa »Yhteiskunnallinen järjestelmä», jossa on esitetty suunnitelma vaihdon järjestämiseksi uusilla perusteilla. Tuotannon ja jaon tulee säilyttää yksilöllisen luonteensa. Valmiit tuotteet on vaihdettava kooperatiivikeskuksien välityksellä. Tätä tarkoitusta varten järjestetään Kansallinen pankki, jolla yksin olisi erikoisoikeus päästää liikkeelle paperirahoja (vastaanottokuitit). Sitä paitsi oli järjestettävä tavaravarastoja. Tuottajat antavat tuotteensa varastoihin joissa ne arvioidaan. Tavaroittensa arvasta tuottajat saavat paperirahaa (vastaanottokuitit) joilla voivat saada muita taloudessaan välttämättömiä tarpeita. Täten kierrossa oleva paperirahojen määrä aina vastaisi varastoissa olevaa tavaramäärää, ja tuottajilla aina olisi mahdollisuus vaihtaa tavaransa haluamiinsa ja heille tarpeellisiin samanhintaisiin tavaroihin, kärsimättä menekin puutteesta ja joutumatta riippuvaisiksi suurkapitalisteista.
Utopistisella aatteella, jonka mukaan piti järjestää suunnitelmallinen vaihto samalla kuin järjestymätön, yksityinen tuotanto säilytettäisiin, oli XIX vuosisadan ensimäisellä puoliskolla huomattava kannatus ja johti se lukuisten vaihtopankkien perustamiseen. Nämä yritykset enimmäkseen pian päättyivät pankkien vararikkoon (katso tuonnempana oleviin huomautuksiin N 56 ja 57). Toim.

[19] Wagner, Adolf (1835–1917) — saksalainen talousoppinut. Oli eräs huomattavimpia sosialisteja. Wagner oli. n.s. »vaitiososialistisen» suunnan johtavia henkilöltä. Tämä suunta oli hyvin kaukana sosialismista, mutta suunnan ajamat käytännölliset toimenpiteet saattoivat sen taisteluun sosialististen aatteiden levittämiseksi työväenluokan keskuuteen. Vuonna 1881 hän liittyi kristillis-sosiaaliseen (juutalaisvihamieliseen) puolueeseen. Hänen huomattavimmat teoksensa käsittelevät talouspolitiikkaa (pankkitointa, rahan kiertokulkua luottoa, rautatielaitosta y m.) ja raha-asioita. Sitä paitsi hän toimitti julkisuuteen Lassallen kirjeet Rodbertukselle, samoin Rodbertuksen, jonka ihailija hän oli, jälkeen jättämät teokset. Toim.

[20] Näin on ollut asianlaita ainakin näihin aikoihin asti. Siitä lähtien kun Englannin monopoolia maailman markkinoilla yhä enemmän ja enemmän horjuttaa Ranskan, Saksan ja pääasiassa Amerikan ilmestyminen niille, vakiintuu nähtävästi uusi tasapainoon palauttamisen muoto. Kriisiä edeltävä yleinen kukoistuskausi antaa yhä kauemmin odotuttaa itseään. Ja jos sitä ensinkään ei tule, niin kroonillinen pysähdyskausi pienine heilahteluineen, muuttuu nykyisen teollisuuden normaalitilaksi.

[21] Meluavasti itseään reklamoinut, kiertelevä, saksalainen lääkäri, joka esiintyi eräänlaisena ihmeparantajana. Suom.

[22] »Kapitaalissa» esiintyvät termit: työvoima ja työ eroavat toisistaan merkityksensä puolesta. Työvoima on se työläisen kyky tehdä työtä joka joutuu markkinoilla myytäväksi tavaran tavoin. Niin kuin tavarallakin on työvoimalla käyttö- ja vaihtoarvo. Työ on itse työvoiman käyttöprosessi. Työprosessi yksin luo arvon, mutta sillä itsellään ei ole arvoa (termin taloustieteellisessä mielessä). Näiden kahden käsitteen määrittelemisellä, jonka ensiksi on suorittanut Marx »Kapitaalissaan» on suuri merkitys marxilaisen taloustieteen järjestelmässä siksi, että tämän määrittelynsä pohjalla Marx kehitti teoriansa lisäarvosta. »Filosofian kurjuudessa» Marx, klassikkojen esimerkkien mukaan, käytti vielä termiä »työ» siellä, missä tulisi puhua »työvoimasta» (esimerkiksi hän puhuu työn ostosta j.n.e.) Toim.

[23] Luetellut täydennykset, jotka Fr. Engels liittää saksalaiseen painokseen »Filosofian kurjuutta», on jätetty pois tästä painoksesta, joka sen sijaan sisältää lisäyksinä Marxin kirjeen Proudhonista ja Marxin kirjeen Annenkoville. Toim.

[24] Marx »Filosofian kurjuudessa» mainitsee Hopkinsin kirjan »Poliittinen taloustiede» (1822). Anton Menger kirjassaan »Das Recht auf den vollen arbeitsertag» (2 painos 1891, siv. 52) esittää arvelun, että Marx erehdyksessä on esittänyt Hopkinsin kirjana rouva Marcetin kirjan nimellä: »John Hopkins' notions on political Economy» (1833). Engels arveli että Marx on virheellisesti kirjoittanut Hopkinsin nimen Hodskinin asemasta ja teki vastaavan korjauksen »Filosofian kurjuuden» saksalaiseen painokseen. Itse asiassa Marx kuitenkin on tarkoittanut juuri Hopkinsin teosta eikä Hodskinia. Marx tarkottaa nähtävästi Thomas Hopkinsin kirjaa (jota hän siteeraa »Lisäarvon teorioissa», toisessa osassa) nimellä »Economical inquiries relative to the laws which regulate rent, profit, wages and the value of money» (Lontoo 1822). Toim.

[25] Hobskin, Thomas (1757–1869) — Ricardon jälkeisen ajan talousoppinut, kapitalistisen yhteiskuntarakenteen arvostelija. Lähtien Ricardon työnarvon teoriasta, Hobskin kehitti teoriaa lisäarvosta. Hänen huomattavin teoksensa oli kirjoitettu v. 1825–1832 aikana. Hobskinin yhteiskunnallisena ihanteena oli kapitalistisen yhteiskunnan vaihtaminen käsityöläisten ja talonpoikien patriarkaaliseen talouteen. Toim.

[26] Menger, Anton (1841—1906) — kuuluisa itävaltalainen lakitieteen professori. Teoksissaan hän kiinnitti paljon huomiota sosialististen teoriain historiaan. Yhteiskunnallisilta katsomuksiltaan oli hän porvarillinen radikaali. Toim.