Karl Marx

Marx Friedrich Boltelle

1871


Kirjoitettu: 23. marraskuuta 1871
Julkaistu: Ensimmäisen kerran julkaistu lyhennettynä kirjassa »Briefe und Auszüge aus Briefen con Joh. Phil. Becker, Jos. Dietzgen, Friedrich Engels, Karl Marx u. A. an F. A. Sorge und Andere», Stuttgart 1906; täydellisenä venäjän kielellä Marxin ja Engelsin kootuissa teoksissa, 1. painos, 24. osa, 1935.
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 3. osa, s. 580–583. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


New Yorkiin

 

[Lontoossa] 23. marraskuuta 1871

...Internationaali perustettiin korvaamaan sosialistiset ja puolisosialistiset lahkot työväenluokan todellisella taistelujärjestöllä. Alkuperäiset säännöt[1] ja Perustamismanifesti[2] viittaavat heti siihen. Toisaalta Internationaali ei olisi voinut lujittua, ellei historian kulku olisi jo murskannut lahkolaisuutta. Sosialistisen lahkolaisuuden kehitys ja todellisen työväenliikkeen kehitys ovat aina kääntäen verrannollisia keskenään. Lahkot ovat puolustettavissa (historiallisesti) siihen niin kauan, kun työväenluokka on kypsymässä itsenäistä historiallista liikettä varten. Heti kun se saavuttaa sellaisen kypsyyden, kaikki lahkot muuttuvat olemukseltaan taantumuksellisiksi. Internationaalin historiassa on muuten toistunut se sama, mikä ilmenee historiassa yleensä. Vanhentunut pyrkii palautumaan ja lujittamaan asemiaan vastasyntyneiden uusien muotojen puitteissa.

Internationaalin historia on samoin ollut Pääneuvoston herkeämätöntä taistelua lahkokuntia ja harrastelijamaisia kokeiluja vastaan. Ne ovat pyrkineet saamaan jalansijaa itse Internationaalin sisällä työväenluokan todellista liikettä vastaan. Tuota taistelua käytiin kongresseissa ja vielä enemmän Pääneuvoston ja eri jaostojen välisissä yksityisissä neuvotteluissa.

Kun proudhonilaiset (mutuelistit[3]) olivat Pariisissa Liiton perustajien joukossa, niin oli luonnollista, että ensimmäisinä vuosina he johtivat liikettä Pariisissa. Myöhemmin siellä muodostui tietysti heidän vastapainokseen kollektivistisia, positivistisia ja muita ryhmiä.

Saksassa oli lassallelaisten klikki. Olin itse kahden vuoden ajan kirjeenvaihdossa kuulun Schweitzerin kanssa ja todistin hänelle kumoamattomasti, että lassallelainen järjestö on verhoton lahkolaisjärjestö ja sellaisena vihamielinen todellisen työväenliikkeen organisaatiolle, johon Internationaali pyrkii. Mutta hänellä oli omat »perusteensa» olla sitä ymmärtämättä.

Vuoden 1868 lopulla Internationaaliin liittyi venäläinen Bakunin tarkoituksenaan luoda sen sisälle toinen, hänen johtonsa alainen, »Sosialistisen demokratian allianssi» -niminen Internationaali. Bakunin, mies jolla ei ollut ensinkään teoreettisia tietoja, piti oikeutenaan edustaa tässä erikoisessa järjestössä Internationaalin tieteellistä propagandaa, josta piti tulla tämän toisen, Internationaalin sisäisen internationaalin erityisala.

Hänen ohjelmanaan oli kaikkialta pinnallisesti irralleen kiskaistun sekoitus — luokkien yhdenvertaisuus (!), perimisoikeuden kumoaminen yhteiskunnallisen liikkeen lähtökohtana (saint-simonilaista pötyä), ateismi, joka tuli säätää Internationaalin jäsenille dogmina, jne. ja tärkeimpänä dogmina (proudhonilaisittain) oli pidättyminen poliittiseen liikkeeseen osallistumisesta.

Tuo lastensatu sai myötämielisen vastaanoton (ja tietyssä määrin saa osakseen kannatusta vielä nykyisinkin) Italiassa ja Espanjassa, missä työväenliikkeen reaaliset edellytykset ovat vielä vähän kehittyneitä, ja myös eräiden turhamaisten, kunnianhimoisten ja tyhjien doktrinäärien keskuudessa romaanisessa Sveitsissä ja Belgiassa.

Herra Bakuninille hänen doktriininsa (Proudhonilta, Saint-Simonilta ym. otetuista palasista saatu sekasotku) on ollut ja on toisarvoinen seikka, pelkkä oman persoonansa ylistämisen keino. Ja vaikka teoreettisessa suhteessa hän on nolla, niin juonittelijana hän on oikeassa elementissään.

Pääneuvosto joutui vuosikausia käymään taistelua tuota salaliittoa vastaan (joka sai tietyssä määrin kannatusta ranskalaisilta proudhonilaisilta, etenkin Etelä-Ranskassa). Lopulta antoi Pääneuvosto konferenssin päätöslauselmilla — 1, 2 ja 3, IX, XVI ja XVIII — kauan valmistellun iskun.[4]

On itsestään selvää, että Pääneuvosto ei rupea tukemaan Amerikassa sitä, mitä vastaan se taistelee Euroopassa. Päätöslauselmat 1, 2, 3 ja IX ovat nyt New Yorkin komitean laillinen ase, jonka avulla se voi tehdä lopun kaikesta lahkolaisuudesta ja harrastelijaryhmistä ja tarpeen vaatiessa erottaa ne...

Työväenluokan poliittisen liikkeen lopullinen päämäärä on tietenkin poliittisen vallan valtaaminen tälle luokalle, mutta sitä varten on luonnollisesti ensin tarpeen työväenluokan järjestyminen, joka on saavuttanut tietyn kehitysasteen ja joka kasvaa työväenluokan taloudellisesta taistelusta.

Toisaalta taas kaikkinainen liike, jossa työväenluokka esiintyy hallitsevia luokkia vastaan luokkana ja yrittää voittaa ne painostamalla ulkoa käsin, on poliittista liikettä. Niinpä esimerkiksi yritykset pakottaa lakoilla yms. yksityiset kapitalistit jollain tehtaalla tai jopa jollain tuotantoalallakin lyhentämään työaikaa on pelkkää taloudellista liikettä; sitä vastoin liike, jonka tarkoituksena on pakottaa säätämään laki 8-tuntisesta työpäivästä jne., on poliittista liikettä. Näin muodoin työläisten hajanaisista taloudellisista liikehtimisistä kasvaa kaikkialla poliittinen liike, so. luokan liike, luokan, joka pyrkii ajamaan etunsa läpi yleisessä muodossa, ts. sellaisessa muodossa, joka on velvoittava koko yhteiskunnalle. Joskin nuo liikkeet edellyttävät tiettyä etukäteistä järjestymistä, niin toisaalta ne ovat yhtä suuressa määrin myös tuon järjestymisen edistämisen keino.

Siellä, missä työväenluokka ei ole vielä riittävästi kehittänyt järjestöään voidakseen käydä päättävään hyökkäykseen kollektiivista valtaa, so. hallitsevien luokkien poliittista valtaa vastaan, siellä työväenluokkaa on joka tapauksessa valmistettava tähän hyökkäykseen harjoittamalla vakinaisesti agitaatiota tuota valtaa vastaan ja asennoitumalla vihamielisesti valtaapitävien luokkien politiikan suhteen. Muussa tapauksessa työväenluokka pysyy niiden leikkikaluna, sen on syyskuun vallankumous Ranskassa[5] todistanut ja samaa osoittaa tietyssä määrin se peli, jota herra Gladstone ja Kumpp. ovat onnistuneet pelaamaan tähän asti Englannissa.

 


Viitteet:

[1] Marx. Työväenliiton väliaikaiset säännöt. (Ks. Werke, Bd. 16, s. 14–16.). Toim.

[2] Ks. Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti. Toim.

[3] Mutuelisteiksi (sanasta mutuel — keskinäinen) sanoivat itseään 1860-luvulla proudhonistit, jotka esittivät reformistisen pikkuporvarillisen suunnitelman työtätekevien vapauttamisesta keskinäisavun (osuuskuntien, keskinäisavun yhdistysten yms.) tietä. Toim.

[4] Tarkoitetaan vuoden 1871 Lontoon konferenssin seuraavia päätöslauselmia: Kansallisten neuvostojen yms. nimityksistä (II päätöslauselma, kohdat 1, 2, 3), Työväenluokan poliittisesta toiminnasta (IX päätöslauselma), Sosialistisen demokratian allianssista (XVI päätöslauselma) ja Hajaannuksesta romaanisessa Sveitsissä (XVII päätöslauselma). Toim.

[5] 4. syyskuuta 1870, sen jälkeen kun oli saapunut tieto ranskalaisten joukkojen tappiosta Sedanin edustalla, Pariisissa alkoi toisen keisarikunnan kukistamiseen ja tasavallan julistamiseen johtanut kansanjoukkojen vallankumouksellinen esiintyminen. Tuolloin syntyneeseen väliaikaiseen hallitukseen tuli kuitenkin maltillisten tasavaltalaisten ohella myös monarkisteja. Tämä Pariisin sotilaskuvernööri Trochun ja hänen tosiasiallisen innoittajansa Thiersin johtama hallitus pelkäsi kansanjoukkoja ja elätteli Ranskan porvaristolle ja tilanherrapiireille ominaisia antautumismielialoja. Sen vuoksi hallitus asettui kansallisen kavalluksen tielle ja solmi sopimuksen ulkoisten vihollisten kanssa. Toim.