Friedrich Engels

Ilmestyskirja

1883


Kirjoitettu: 1883
Suomennos: © Vesa Oittinen
Lähde: Friedrich Engels. »Kristinuskon alkuperä», s. . Kansankulttuuri, Helsinki (1979). MEW, osa 21, s. 9-15; »Das Buch der Offenbarung».
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmgren, Joonas Laine


 

Historiallinen ja kielellinen raamattukritiikki, niiden eri kirjoitusten, joista Vanha ja Uusi Testamentti on koottu, iän, alkuperän ja historiallisen arvon tutkiminen on tiede, jota tässä maassa ei tunne juuri kukaan, paitsi muutamat vapaamieliset teologit, jotka yrittävät pitää sen niin salaisena kuin mahdollista.[1]

Tämä tiede on melkein täysin saksalainen. Sitä paitsi se vähä, joka on ylittänyt Saksan rajat, ei ole osoittautunut sen kaikkein parhaimmaksi osaksi; kyse on tuosta vapaamielisestä kritiikistä, joka kerskuu olevansa ennakkoluuloton, perusteellinen ja samalla vielä kristillinen. Kirjat eivät kuulemma ole aivan pyhän hengen ilmoituksia, vaan jumalallisen ilmoittautumista ihmiskunnan pyhän hengen jne. välityksellä. Niinpä Tübingenin koulukunnan[2] edustajat (Baur, Gfrörer jne.) ovat Hollannissa ja Sveitsissä yhtä suosittuja kuin Englannissa; jos kuitenkin halutaan mennä vähän heitä pitemmälle, niin silloin seurataan Straussia. Tuo sama varovainen, mutta täysin epähistoriallinen henki hallitsee kuuluisaa Ernest Renania, joka on vain saksalaisten kriitikkojen surkea plagiaattori. Hänen tuotannossaan ei ole muuta omaa kuin ajattelun läpäisevä esteettinen sentimentalismi ja pinnallinen kieli, johon kokonaisuus on puettu.

Jotain hyvääkin on Ernest Renan silti sanonut:

»Jos haluatte saada tarkan kuvan siitä, mitä ensimmäiset kristilliset seurakunnat olivat, niin älkää silloin verratko niitä meidän päiviemme kirkkoseurakuntiin; ne muistuttivat pikemminkin Kansainvälisen työväenyhdistyksen paikallisia sektioita.»

Ja tämä pitää paikkansa. Kristinusko upposi kansanjoukkoihin samalla tavalla kuin nykyaikainen sosialismi, moninaisten lahkokuntien ja vielä useammin ristiriitaisten yksilöllisten mielipiteiden muodossa. Näistä monet olivat selvempiä, monet sekavampia, ja viimeksi mainitut muodostivat suuren enemmistön; mutta kaikki suhtautuivat vihamielisesti hallitsevaan järjestelmään, »olemassa oleviin valtoihin».

Ottakaamme esimerkiksi Ilmestyskirjamme. Tulemme näkemään, että sen sijaan että se olisi hämärin ja salaperäisin, se onkin selvin ja kirkkain kirja koko Uudessa Testamentissa. Tällä hetkellä meidän on pyydettävä lukijaa uskomaan tähän, minkä vähitellen tulemme todistamaan: että se on kirjoitettu vuonna 68 tai tammikuussa vuonna 69 meidän ajanlaskumme aikana ja ettei se tämän vuoksi ainoastaan ole ainoa Uuden Testamentin kirjoista, jotka todella ovat ajoitettavissa, vaan myös vanhin. Voimme nähdä siitä kuin peilistä, miltä kristinusko näytti vuonna 68.

Enenen kaikkea, lahkoja ja taas lahkoja. Lähetyskirjeissä seitsemälle Aasian seurakunnalle[3] mainitaan vähintään kolme lahkoa, joista meillä muuten ei ole mitään tietoa: nikolaiitat, bileamilaiset sekä erään naisen kannattajat, jota on vertauskuvallisesti luonnehdittu nimellä Iisebel. Kaikista kolmesta kerrotaan, että nämä sallivat kannattajiensa syödä sitä, mikä on uhrattu epäjumalille, ja että nämä harjoittivat haureutta. On mielenkiintoinen tosiasia, että jokaisen suuren vallankumouksellisen liikkeen myötä etualalle astuu kysymys »vapaasta rakkaudesta»: yksille se merkitsee vallankumouksellista edistystä, tarpeettomiksi käyneiden, vanhojen perinteisten kahleiden kirpoamista, toisille taas tervetullutta oppia, joka mukavasti kattaa kaikenkaltaiset hurjastelut miehen ja naisen välillä. Viimeksi mainitut, nimittäin filisterit[4], näyttävät tässä pian päässeen yläkynteen; sillä »haureus» kytketään aina »epäjumalille uhratun» syömiseen, mikä oli ankarasti kiellettyä juutalaisilta ja kristityiltä, mutta jonka torjuminen saattoi monasti käydä vaaralliseksi tai ainakin epämukavaksi. Tämä osoittaa selvästi, että mainitut vapaan rakkauden kannattajat pyrkivät yleensä olemaan jokaisen ystäviä ja että heillä oli kaikkea muuta kuin marttyyrintaipumuksia.

Kristinusko oli, kuten mikä tahansa muu suuri vallankumouksellinen liike, kansanjoukkojen luoma. Se syntyi meille täysin tuntemattomalla tavalla Palestiinassa aikana, jolloin uusia lahkoja, uusia uskontoja, uusia profeettoja ilmestyi sadoittain. Itse asiassa kyse on vain keskivertoilmiöstä, joka muodostui näistä lahkoista edistyksellisimpien keskinäisissä yhteenhankauksissa ja josta myöhemmin kehittyi oppi, kun siihen lisättiin aleksandrialaisen juutalaisen Filonin teoreemoja ja vahvoja stoalaisia aineksia. Ja jos tosiaan voimme kutsua Filonia kristinuskon henkiseksi isäksi, niin silloin Seneca oli sen setä. Näyttää, että kokonaisia Uuden Testamentin kappaleita on kopioitu miltei sananmukaisesti hänen teoksistaan; toisaalta taas voidaan Persiuksen satiireista löytää kohtia, jotka näyttävät siihen aikaan vielä kirjoittamattomasta Uudesta Testamentista otetuilta. Mitään näistä oppiin kuuluvista aineksista ei meidän Ilmestyskirjastamme löydy. Tässä meillä on kristinusko primitiivisimmässä muodossaan, jossa se meille on säilynyt. Siinä on vain yksi hallitseva dogmikohta: että Kristuksen uhri on pelastanut uskovaiset. Mutta miten ja miksi, sitä ei ehdottomasti voi millään tavoin selittää. Kyse ei ole muusta kuin vanhasta juutalaisesta tai pakanallisesta käsityksestä, että jumalaa tai jumalia on lepytettävä uhreilla; tämä käsitys on muutettu kristilliseksi siten, että Kristuksen kuolema on kerta kaikkiaan riittävän suuri uhri (ja tämä teki itse asiassa kristinuskosta yleisen uskonnon).

Perisynnistä ei ole jälkeäkään, ei myöskään kolminaisuudesta. Jeesus on »Karitsa», mutta jumalan alapuolella arvossa. Itse asiassa hänet asetetaan eräässä kohdassa (Ilm. 15:3) samalle tasolle Mooseksen kanssa. Pyhän hengen sijasta 3n »Jumalan seitsemän henkeä» (3:1 ja 4:5). Murhatut pyhät (marttyyrit) huutavat jumalaa kostamaan:

»Kuinka kauan sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta veremme niille, jotka asuvat maan päällä?» (6:10)

Tunne, joka myöhemmin on huolellisesti pois-pyyhitty kristinuskon teoreettisesta moraali-koodeksista, mutta jota käytännössä toteutettiin sitä kiivaammin mitä enemmän kristityt pääsivät pakanoiden yläpuolelle.

Luonnollisesti kristinusko on vain yksi juutalaisuuden lahkoista. Tämä todetaan seitsemälle seurakunnalle osoitetuissa lähetyskirjeissä:

»Minä tiedän, /.../ mitä herjauksia kärsit niiltä, jotka sanovat olevansa juutalaisia» (eivät siis kristittyjä) »eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagoga.» (2:9)

Sekä vielä toistamiseen (3:9):

»Katso, minä annan sinulle saatanan synagogasta niitä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole...»

Tekijällämme ei siis vuonna 69 a.a. ollut kaukaisintakaan käsitystä siitä, että hän edusti uskonnollisen kehityksen uutta vaihetta, josta oli tuleva eräs vallankumouksen olennaisista ainesosista. Tämän vuoksi on myös niin, että kun pyhät ilmaantuvat jumalan valtaistuimen eteen, ensimmäisinä ovat 144 000 juutalaista, 12 000 kustakin kahdestatoista heimosta, ja vasta näiden jälkeen tulevat pakanat, jotka olivat liittyneet tähän juutalaisuuden uuteen vaiheeseen. Tältä kristinusko näytti vuonna 68, kuten kuvaillaan Uuden Testamentin vanhimmassa kirjassa ja ainoassa, jonka aitoutta ei voida epäillä. Emme tiedä, kuka tekijä oli. Hän kutsuu itseään Johannekseksi. Hän ei edes teeskentele olevansa »apostoli» Johannes, sillä »uuden Jerusalemin» perustuksilla on »Karitsan kahdentoista apostolin kaksitoista nimeä» (21:14). Näiden on siis täytynyt olla kuolleita kun kirja kirjoitettiin. Että hän on juutalainen, käy selvästi ilmi hänen kreikan kielensä runsaista hebraismeista; huonolla kieliopillaan se vie voiton jopa muista Uuden Testamentin kirjoista. Että niin sanottu Johanneksen evankeliumi, Johanneksen kirjeet ja tämä kirja ovat ainakin kolmen eri tekijän laatimia, käy yksiselitteisesti ilmi niiden kielestä, jos ei jo niihin sisältyvistä, keskenään täysin ristiriitaisista opeista.

Ne apokalyptiset näyt, jotka muodostavat koko Ilmestyskirjan pääsisällön, on useimmissa tapauksissa otettu sananmukaisina Vanhan Testamentin klassisilta profeetoilta ja heidän myöhemmiltä jäljittelijöiltään, alkaen Danielin kirjasta (noin 160 e.a.a. jossa profetoitiin asioita, mitkä olivat jo tapahtuneet vuosisatoja sitten) ja päättyen »Eenokin kirjaan», apokryfiseen kreikankieliseen teelmään, joka on kirjoitettu vähän ennen ajanlaskumme alkua. Alkuperäinen tekijän luova panos, jopa plagioitujen näkyjen ryhmittely, on äärimmäisen köyhä. Professori Ferdinand Benary[5], jonka luentosarjalle Berliinin yliopistossa vuonna 1841 olen seuraavassa kiitoksen velkaa, on luku luvulta, jae jakeelta osoittanut, mistä tekijämme on ottanut kulloisenkin muka oman näkynsä. Siksi on hyödytöntä seurata meidän »Johannestamme» kaikissa hänen narrimaisissa päähänpistoissaan. Meidän on pikemminkin heti siirryttävä kohtaan, joka paljastaa tämän joka tapauksessa mielenkiintoisen kirjan salaisuuden.

Täydellisenä vastakohtana kaikille oikeaoppisille kommentaattoreilleen, jotka kaikki odottavat, että hänen profetiansa vielä täyttyisivät, yli l 800 vuoden kuluttua, ei »Johannes» milloinkaan lakkaa sanomasta:

»Aika on lähellä, kaikki tapahtuu pian.» Ja tämä pätee erityisesti siihen kriisiin, jota hän ennustaa ja jonka hän ilmeisesti odottaa näkevänsä.

Tämä kriisi on suuri ratkaisutaistelu jumalan ja »Antikristuksen» välillä, kuten toiset sitä ovat nimittäneet. Tärkeimmät luvut ovat Ilm. 13 ja 17. Jättäkäämme kaikki tarpeettomat koristeet sivuun: »Johannes» näkee, että merestä nousee peto, jolla on seitsemän päätä ja kymmenen sarvea (sarvet eivät meitä nyt kiinnosta).

»Ja minä näin yhden sen päistä olevan ikään kuin kuoliaaksi haavoitetun, ja sen kuolinhaava parantui.»

Tällä pedolla piti oleman 42 kuukauden ajan (puolet pyhästä seitsemästä vuodesta) valta maan päällä jumalaa ja Karitsaa vastaan, ja kaikkien ihmisten oli tänä aikana pakko kantaa pedon merkkiä tai sen nimen lukua oikeassa kädessään tai otsassaan.

»Tässä on viisaus. Jolla on älyä, laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä kuusi

Toisella vuosisadalla Irenaeus tiesi vielä, että haavoitetulla ja parantuneella päällä tarkoitettiin keisari Neroa[6]. Nero oli ensimmäinen suuri kristittyjen vainooja. Hänen kuollessaan levisi varsinkin Akhaiassa ja Aasiassa huhu, ettei hän ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan haavoittunut, ja että hän eräänä päivänä ilmestyisi taas levittäen kauhua yli koko maailman (Tacitus, Hist. 11:8). Samoin Irenaeus tunsi erään toisen hyvin vanhan lukutavan, jonka mukaan limestä seurasi luku 616 luvun 666 sijasta.

Ilmestyskirjan 17. luvussa seitsenpäinen peto näyttäytyy taas. Tällä kertaa sillä ratsastaa tuo hyvin tunnettu helakanpunainen rouva, jonka miellyttävän kuvauksen lukija voi omin päin silmäillä läpi. Enkeli selittää Johannekselle:

»Peto, jonka näit, on ollut eikä enää ole... Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu; ne ovat myös seitsemän kuningasta; heistä viisi on kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja kun tulee, on hänen vähän aikaa pysyminen. Ja peto, joka on ollut eikä enää ole, on itse kahdeksas ja samalla yksi noista seitsemästä... Ja nainen, jonka näit, on se suuri kaupunki, jolla on kuninkaallinen valta maan kuninkaisiin.»

Meillä on tässä siis kaksi selvää tiedonantoa: 1. tulipunainen rouva on Rooma, tuo suuri kaupunki, joka hallitsee maailman kuninkaita; 2. sinä aikana, jolloin kirjaa laadittiin, hallitsee kuudes Rooman keisari; hänen jälkeensä tulee toinen, joka hallitsee lyhyen aikaa, ja sitten palaa se yksi, joka on »yksi noista seitsemästä», joka oli haavoittunut, mutta parani ja jonka nimi sisältyy siihen salaperäiseen lukuun, josta Irenaeus vielä tiesi, että kyseessä oli Nero.

Jos aloitamme Augustuksesta, niin meillä on Augustus, Tiberius, Caligula, Claudius ja Nero viidentenä. Kuudes, joka on, on Galba. Hänen valtaistuimelle nousunsa oli merkkisoittona legioonien kapinoille, erittäinkin Galliassa, missä sitä johti Otho, Galban seuraaja[7]. Tämän mukaisesti kirjamme on täytynyt tulla kirjoitetuksi Galban aikana, joka hallitsi vuoden 68 kesäkuun 9. päivästä vuoden 69 tammikuun 15. päivään. Kirjassa ennakoidaan Neron paluuta.

Mutta nyt ratkaisevaan todistukseen — lukuun. Myös sen paljasti Ferdinand Benary eikä sitä sen jälkeen ole kiistetty missään tieteellisessä maailmassa.

Kolmisensataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua juutalaiset alkoivat käyttää kirjaimiaan lukusymboleina. Spekulatiiviset rabbit näkivät tässä menetelmän mystiseen tulkintaan eli kabbalaan[8]. Salaisia sanoja ilmaistiin lukuina, jotka syntyivät laskemalla yhteen sanojen kirjainten numeroarvot. Tätä uutta tiedettä he kutsuivat sanalla gematriah, geometria. Juuri tätä tiedettä meidän »Johanneksemme» soveltaa. Meidän on todistettava, 1. että luku sisältää erään miehen nimen ja että tämä mies on Nero, ja 2 että ratkaisu pätee sekä lukutapaan 666 että myös 616. Otamme heprealaiset kirjaimet ja niiden arvot:

 

נ (nun) n = 50 ק (koph) k [q] = 100
ר (reš) r = 200 ס (samech) s = 60
ו (waw) o:n sijasta = 6 ר (reš) r = 200
נ (nun) n = 50  

 

Siitä tulee Neron Kesar, keisari Nero, kreikaksi Neron Kaisar. Mutta jos nyt sen sijaan että soveltaisimme kreikkalaista kirjoitustapaa, siirrämmekin latinalaisen muodon Nero Caesar heprealaisiin kirjaimiin, katoaa viimeinen »nun» Neron-nimen lopusta ja näin myös lukuarvo 50. Tämä antaa meille tulokseksi toisen vanhan lukutavan, 616, ja näin todistus on niin täydellinen kuin vain voi toivoa.[1*]

Nyt salaperäisen kirjan sisältö on siis täydessä selvyydessä edessämme. »Johannes» ennustaa Neron palaavan noin vuonna 70 ja aloittaman hirmuvaltansa, jonka tulee kestää 42 kuukautta eli 1260 päivää. Tämän ajanjakson kuluttua jumala ilmestyy, kukistaa Neron, Antikristuksen, tuhoaa suuren kaupungin tulella ja kahlehtii paholaisen vuosituhanneksi. Tuhatvuotinen valtakunta alkaa jne. Kaikki tämä on nyt menettänyt kaiken merkityksensä, lukuun ottamatta yksinkertaisia ihmisiä, jotka vieläkin yrittävät laskea viimeisen tuomion päivää. Joka tapauksessa Ilmestyskirja autenttisena kuvana lähes primitiivisestä kristinuskosta, minkä on maalannut eräs kristityistä, on arvokkaampi kuin kaikki muut Uuden Testamentin kirjat yhdessä.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Yllä oleva nimen kirjoitustapa, sekä toisen »nun»-kirjaimen kera että ilman sitä, vastaa Talmudin kirjoitustapaa ja on siksi autenttinen.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Engelsin työ »Ilmestyskirja» »ilmestyi ensi kerran englannin kielellä Progress-lehden osassa II, elokuussa 1883. Lehti oli erääseen aikaan lähellä sosialisteja ja sitä avustivat Eleanor Marx ja Edward Aveling. Suom. huom.

[2] Tübingenin koulukunta oli raamatuntutkimuksen ja -kritiikin koulukunta, jonka perusti 1800-luvun alkupuoliskolla Ferdinand Christian Baur (1792–1860). Sen edustajat kritisoivat rationalistiseen tapaan Uuden Testamentin epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitoja, mutta pyrkivät samalla epäjohdonmukaisesti pitämään joitakin Raamatun väitteitä historiallisina totuuksina. Nämä tutkijat heikensivät silti vastoin tahtoaan Raamatun auktoriteettia. Suom. huom.

[3] Ks. Ilm. 2. Suom. huom.

[4] Saksan sana »Philister» merkitsee poroporvaria ja henkilöä, joka on poroporvarillisen moraalin ja »terveen järjen» vanki. Suom. huom.

[5] Benary, Ferdinand (1805-1880) oli saksalainen teologi, filologi, orientalisti ja raamatuntutkija; Berliinin yliopiston professori. Suom. huom.

[6] Irenaeus (n. 130 – n. 202) oli Lyonin piispa (Ranskassa), joka oli laatinut useita kristinuskoa puolustavia teoksia. — Jäljempänä olevan Tacitus-sitaatin suhteen oli Engelsin alkutekstissä esiintynyt muuan epätarkkuus; Engels oli viitannut »Annales»-teoksen kohtaan VI.22, jossa siinäkin puhutaan Nerosta, mutta toisessa yhteydessä. Korjaus on tehty käännettäessä. Suom. huom.

[7] Vuonna 1894 kirjoittamassaan artikkelissa »Alkukristillisyyden historiasta» Engels paneutuu kapinallisten legioonien johtajiin perusteellisemmin. Suom. huom..

[8] Heprean sana »kabbala» merkitsee alun perin traditiota, perinnettä; myöhemmin sillä alettiin tarkoittaa mystistä, maagista »pyhien» tekstien tulkintaa, joka perustui siihen, että kirjaimille ja sanoille annettiin erilaisia symbolisia merkityksiä. Juutalaisuudesta sen perivät sekä kristinusko että islam. Suom. huom.